Hajalla
Meidän suhde on muutaman vuoden valunut vaan huonompaan ja huonompaan.
Mies on pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän viihtynyt kotona, mä olen lapsen kanssa kotona suurinpiirtein aina.
Jokatoinen ilta itken ja jokatoinen puhkun energiaa ja tulevaisuuden suunnitelmia.
Toisinaan kun mies on 5minuuttia kiva, mä alan ajatella et jos tää tästä kuitenkin... Sit menee vartti ja mä haluaisin muuttaa heti pois.
Toisinaan koen niin suurta pettymystä, vihaa ja mitättömyyttä et voisin kuristaa miehen ja toisinaan tekis mieli heittäytyä sen kaulaan ja itkeä miten rakastan sitä.
Mä oon ihan sekasin.
Nyt olen PÄÄTTÄNYT lähteä, mulla on mun ystävien korvaamaton tuki ja tsemppi, mutta en mä niitä voi joka ilta häiritä tunti tolkulla, ei sitä vuodatusta kukaan jaksa loputtomiin kuunnella....
Joten avaudun tänne.
Olen siis asuntojonossa ja samalla kyttään yksityisiä markkinoita, tää odottaminen, epätietoisuus ja epäselvä tilanne ahdistaa mua.
Kumpikaan ei olla miehen kanssa sanottu ääneen, että tää on ohi nyt.
Jotenkin ei osata puhua toisillemme kun päivän säästä.
Ja mua ei jotenkin ees huvita puhua miehelle, niin huonosti se on mua kohdellut ja polkenut mun itsetuntoni -osittain varmasti tahattomasti- maanrakoon.
On hetkiä kun oon voittamaton ja elämä edessä ja hetkiä jolloin tunnen olevani kamala ihminen, paska, ruma, huono, lihava, tyhmä...
Tää tunteiden vuoristorata vie mut raiteiltaan kohta...
Mutta sitäkään en voi näyttää täysin kun pitää lapselle edes jonkinlainen pokka säilyttää. En mä halua sen edessä täällä huutaa ja itkeä tuskaani, syytön se tähän on.. (Mikä ei tarkota sitä et meillä ei sais näyttää tunteita.. Kyl te varmaan tiedätte mitä tarkotan...)
Mies on pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän viihtynyt kotona, mä olen lapsen kanssa kotona suurinpiirtein aina.
Jokatoinen ilta itken ja jokatoinen puhkun energiaa ja tulevaisuuden suunnitelmia.
Toisinaan kun mies on 5minuuttia kiva, mä alan ajatella et jos tää tästä kuitenkin... Sit menee vartti ja mä haluaisin muuttaa heti pois.
Toisinaan koen niin suurta pettymystä, vihaa ja mitättömyyttä et voisin kuristaa miehen ja toisinaan tekis mieli heittäytyä sen kaulaan ja itkeä miten rakastan sitä.
Mä oon ihan sekasin.
Nyt olen PÄÄTTÄNYT lähteä, mulla on mun ystävien korvaamaton tuki ja tsemppi, mutta en mä niitä voi joka ilta häiritä tunti tolkulla, ei sitä vuodatusta kukaan jaksa loputtomiin kuunnella....
Joten avaudun tänne.
Olen siis asuntojonossa ja samalla kyttään yksityisiä markkinoita, tää odottaminen, epätietoisuus ja epäselvä tilanne ahdistaa mua.
Kumpikaan ei olla miehen kanssa sanottu ääneen, että tää on ohi nyt.
Jotenkin ei osata puhua toisillemme kun päivän säästä.
Ja mua ei jotenkin ees huvita puhua miehelle, niin huonosti se on mua kohdellut ja polkenut mun itsetuntoni -osittain varmasti tahattomasti- maanrakoon.
On hetkiä kun oon voittamaton ja elämä edessä ja hetkiä jolloin tunnen olevani kamala ihminen, paska, ruma, huono, lihava, tyhmä...
Tää tunteiden vuoristorata vie mut raiteiltaan kohta...
Mutta sitäkään en voi näyttää täysin kun pitää lapselle edes jonkinlainen pokka säilyttää. En mä halua sen edessä täällä huutaa ja itkeä tuskaani, syytön se tähän on.. (Mikä ei tarkota sitä et meillä ei sais näyttää tunteita.. Kyl te varmaan tiedätte mitä tarkotan...)