Eronneille oma ketju

Voiskohan tästä tulla sellanen? Itelläni sellanen tilanne, että on erottu vuodenvaihteessa, 3 lasta asuu miulla (äidillä), joka 2. viikonloppu isällään. Päätös oli aika helppo tehdä, kun pitempään oli mennyt jo huonosti, mutta silti tällä hetkellä välillä tekee niin kipeää, ettei oo tottakaan. Ikinä en huolis enää exääni takasin, mutta silti on vaan niin paha olla, kun vihjailee ja antaa merkkejä uudesta kumppanista. Tekis vaan mieli jutella vaikka näin anonyymisti jonkun kanssa, että vähän helpottaisi. On miulla paljon ystäviä, joiden tuki on auttanu tosi paljon, mutta kaipaan vertaistukea ja muiden eronneiden kokemuksia. Jospa joku innostuis kertomaan?

 

Olen eronnut kaksi vuotta sitten. Meidän ero ei ollut lyhyt ja ytimekäs, vaan sitä tehtiin kauan ja hitaasti ja erittäin riitaisasti. Mä kävin psykologilla (neuvolan kautta terveyskeskuspsykologilla) ja puhuin asiasta myös neuvolassa paljon. Psykologin kautta sain tietää perheneuvolan eroryhmästä ja kävin sen. Se eroryhmä oli tosi hyvä, en tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä. Kaveritkin jaksaa kuunnella vaan tiettyyn pisteeseen asti ja toisaalta on mukavaa viettää ystävien kans aikaa mukavampien asioiden parissa. Tosin mun yks ystävä totesi, että on ystävän velvollisuus kuunnella niin kauan kun asia sua painaa

Anna itsellesi aikaa. Nyt tosiaan erosta on kaksi vuotta ja vasta nyt alkaa tuntumaan, että olen päässyt erosta yli. En ole halunnut palata exän kanssa yhteeen, mutta ajatus lasten perheen rikkomisesta oli kaikkein vaikein asia päästä yli. Mun exällä oli erosta vuoden kuluttua uus nainen ja uus vauva ja se oli todella vaikea sulattaa, mutta niin vaan siitäkin yli pääsin!

 

Myö oltiin lähemmäs 20 vuotta yhdessä, kun teineinä jo alotettiin. Tunteet aaltoilee kovasti; välillä itken kuin putous ja välillä taas tuntuu paljon helpommalta. Joskus ajattelen, että mitä tää tällanen oikein on -meinaako pää pehmetä lopullisesti...? Tosin olen kuullu, että on normaalia, että tunteet heittelee -ehkä en ole sekoamassa vaan ihan normaali kuitenkin...

 

Minä erosin reilu 10 vuotta sitten 15 vuotta kestäneestä suhteesta. Ja koville se otti, kyyneleet virtasi välillä valtoimenaan. Eron lisäksi itkin kaikkien unelmien romuttumista. Sitten pikku hiljaa helpotti. Oman vetovoiman testaaminen myös auttoi, eli vientiäkin riitti, vaikka ei ollutkaan enää mallin mitoissa ja nuori.

Alkuun oli tosi vaikeaa niinä viikonloppuina, kun lapsi oli isällään, mutta opin pian tekemään silloin asioita, joita en olisi voinut lapsen kanssa tehdä. Nautin myös ehdottomasti siitä, että sain päättää asioista itse.

Ja kyllä ne eksän tekemiset satuttivat, ja nykyään myös suututtavat, suutun lapsen puolesta monistakin asioista. Onneksi poika on jo 14 v, eli pitkään ei tarvitse enää tätä taistelua käydä.

 

Mie toisinaan "inhoan" itseäni, kun jostain kumman syystä, en tiedä miksi, tekee mieli kytätä exän tekemisiä ja ajattelen, että kun lapset ovat isällään, niin onkohan siellä joku toinenkin aikuinen... Eihän nuo asiat kuulu miulle enkä haluis ajatella tollasia. Siksi toisinaan tulee mieleen, onko miun pää pehmenemässä... Toivon, että ajan kanssa helpottaa. Huomaan, että mitä enemmän mietin exää ja hänen tekemisiään, sitä enemmän alkaa v.tuttaa. Helpompi olis, jos pystyis olemaan ajattelematta. Se satuttaa kovasti, että kun myö ollaan oltu liki 20v. yhessä, ni hän pystyy "tosta-noin-vaan" näin pian eron jälkeen ottamaan uuden, tai ainakin aikeet ovat suuret löytää uusi rinnalle. Ihan ku meidän yhteisellä ajalla ei olis ollu mitään merkitystä.

 

Yritän nostella tätä, kun koneelle pääsen. Nyt pitää palata arkeen ja alkaa hommailla jotain. Töihinkin pitää tänään vielä ureta. Palataan taas.

 

Me tehtiin siellä eroryhmässä sellainen jäähyväiskirje, mihin kirjoitettiin jäähyväset sellaisille asioille, mistä joutui luopumaan eron myötä. Siinä huomas sitten, että ei ne olekaan pelkkiä hyviä juttuja, mistä joutuu luopumaan. Sanoinkin, että pitäisi kirjoittaa myös tervetuloa kirje, koska monta hyvääkin asiaa on elämään tullut eron myötä.

Kun huomaan ajattelevansa exää, sanon itselleni ajatuksissani, että nyt riittää, voisin vatvoa häntä lopun päivää (ja lopun elämää), mutta nyt ajattelet jotain muuta. Tietysti pitää tunteet käydä läpi, mutta ei saa jäädä siihen vellomaan, koska kyllä siihen niin helposti vaan jää, vaan elää elämäänsä eteenpäin. Keskity omaan hyvinvointiisi ja tee itsellesi mieluisia asioita. Joka päivä pitää tehdä joku asia, joka tekee sinut onnelliseksi.

 

Mulla on erosta noin 1,5v ja omassa kodissa olen asunut noin vuoden. Ero tuntui exälle olevan aika hankalaa, vaikka hän sitä itse ehdottikin. Useampaan kertaan ehdotti, että jos vielä palaisimme yhteen mutten nähnyt siinä enää mitään mahdollisuutta. Jokusen kerran siinä sitten vielä erehdyttiin menemään sänkyyn, mutta muita tunteita ei enää pelissä ollut.

Sovimme exän (ja lakimiesten) kanssa vuoroviikkosysteemistä ja ainakin minulle se on alkuvaikeuksien jälkeen käynyt hyvin. Asumme exän kanssa samassa kaupunginosassa, joten lapsetkin tottuneet paremmin vuoroviikkorytmiin ja halutessaan ne voivat vierailla toisenkin vanhemman luona, muttei vielä ainakaan ole halunneet.

Nyt mulla on uusi suhde ja kyllä sen exästä huomaa, ettei tykkää siitä yhtään. Minä olen siitä kuitenkin exälle avoimesti kertonua ja olen kysellyt hänenkin parisuhdeasioitaan, et onko löytänyt jonkun uuden miehen itselleen.

 

Nostelen tätä taas, josko jollain olis jotain kerrottavaa/kommentoitavaa.

 

Me päätimme tänään erota.
Takana yhteisiä vuosia 7. Lapsia kolme.
Meillä on mennyt jo pidempään huonosti. Olen yrittänyt puha miehelle,mut ei ole tullut muutosta. Tuntuu että takki on tyhjä.

Vähän tässä nyt mietityttää,et mitä on edessä.Asunnon hankinta,Avioeron hakeminen,raha-asiat jne..
Yksinäisyys pelottaa myös. Olemme olleet melkein koko suhteen ajan yhdessä 24/7.

 

Minä erosin melkein vuosi sitten, ja meidän eromme sujui aika kivuttomasti. Suurin huolenaiheeni oli taloudellinen pärjääminen (olen opiskelija), ja sen kanssa tässä onkin saanut kamppailla. Muuten asiat ovat sujuneet oikein hyvin ja olemme molemmat onnellisempia näin. Molemmilla on myös uusi kumppani jo, vielä ei kumpikaan asu kumppanin kanssa mutta lapset on esitelty. Välit exään ovat hyvät, ja se on varmasti auttanut myös lasten sopeutumista. Lapset ovat meillä vuoroviikoin, ja koen senkin olleen lapsille hyväksi, sillä he eivät joutuneet "luopumaan" kummastakaan vanhemmasta.

Tästä ei ap sinulle ehkä ollut apua, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa myös myönteisen erokokemuksen tähän ketjuun. Voimia sinulle!

 

Myö ei oltu naimisissa eli avioeroa ei tarvinnu hakea, mut silti paljon on hommaa ollu; hakea asunto, järjestää tapaamiset sossun tädin kanssa (elarit, tapaamiset toisen vanhemman kanssa, ym.), kiikuttaa Kelaan jos vaikka mutä papereita, sopia hoitopaikan kanssa uusista kuvioista, ym. ym. Pää on joskus niin pyörällä, ettei oo tosikaan. Ja silti koko ajan huomaan unohtelevani jotain. Kun sitä mietittävää on niin älyttömän paljon. Meiän tilanteessa minä olen saanu järjestää kaiken ja ex on sillä välin keskittyny itseensä ja uuden hoidon etsimiseen... prkl.

 

Erosta puoli vuotta ja olen aivan maassa. Takki on aivan tyhjä, eikä vielä näy valoa. Erosin miehen alkoholinkäytön takia, hän on myös hylännyt yhteiset lapsemme. Minusta tuli totaaliyh, joka kyllä lisää elämäntilanteen haastavuutta melkoisesti. Kaksi pientä lasta.

 

Olen eronnut noin vuosi sitten, yksi lapsi. Käytännön elämä sujuu jo hyvin, mutta suru erosta on olemassa edelleen, lähinnä juuri lapsen takia. En vieläkään pysty edes ajattelemaan uutta suhdetta ja olen exästä mustasukkainen, vaikka tiedän ettei meidän välejä voi mitenkään enää korjata

 

Kiva, Jellonainen, että olet päässyt erosta hyvin yli ja voinut jatkaa elämääsi. Mukava kuulla tuollasiakin kokemuksia. Periaatteessa meilläkin on aika hyvät välit; itsessäni vaan huomaan, että heti kun ex vihjailee jotain uudesta naisesta, miun niskakarvat nousee pystyyn. Tai eihän hän miulle mitään ko. aiheesta puhu, mutta mie aistin ja luen häntä (eleitä ym.) ja päättelen. Tiedän kyllä, että kiivaasti etsii uutta; sen on myöntänytkin.

 

Meillä erosta on noin kaksi kuukautta ja kaikki on ainakin toistaiseksi sujunut melko hyvin. Hoidamme exäni kanssa lapsen puoliksi siten, että on joka toinen viikko mulla ja joka toinen viikko hänellä. Homma on toiminut hyvin ja ollaan muutenkin exän kanssa hyvissä väleissä.

Hänellä ei ole käsittääkseni uutta seuralaista, mullakaan ei varsinaista, mutta tapailen erästä miestä, josta exänikin on tietoinen ja on ottanut asian hyvin.

Aluksi huoletti taloudellinen pärjääminen, mutta hyvinhän tämäkin näyttää sujuvan. Tästä nyt ei varsinaisesti ollut ap:lle apua, mutta ajattelin kertoa oman kokemukseni aiheesta kuitenkin. Tsemppiä.

 

Miekin tunnistan itsessäni mustasukkaisuuden merkkejä, mikä on kummallista, kun en missään tapauksessa haluis exää enää takasin. Mutta en myöskään haluis, että hän löytäis vielä ketään uutta rinnalleen. Helpottanee ajan myötä - toivon ainakin.

 

En tajua, miten naiset löytävät niin helposti uuden kumppanin eron jälkeen. Itselläni kolme lasta, ja mahdottomalta tuntuu. Ne, jotka haluaisin eivät halua seurustella (ainakaan naisen kanssa, jolla näin paljon muksuja ja harvoin kaikki lapset pois kotoa samaan aikaan), ja ne taas, jotka ottaisivat mut lapsista huolimatta, eivät ole kuitenkaan sitä mitä etsin..vaikka ihan hyviä miehiä onkin tullut vastaan myös ns. seurustelumielessä. Tuntuu, että suurin osa vapaista reilu kolmekymppisistä miehistä on liikkeellä vain seksinhaussa.

Eli joko tyydyn satunnaissuhteisiin ja ryhdyn seurustelusuhteeseen miehen kanssa, jota en kuitenkaan täysillä rakasta/halua.

 

Laitanpa nämä kysymykset tähän ketjuun (aloitin jo uuden). Vähän olen vieä pyörällä päässä et miten tästä eteenpäin.

Elikkäs Avioeron hakemisesta on varmaan paras aloittaa? Paljon tuo hakeminen maksaa ja onko se maksettava haettaessa?
Tarviiko kelaan mennessä olla jo paperilla elatusmaksut ja niiden summat? Entäs jos isä ei ole kykenevä maksamaan elareita?
Mites elarit menee,jos käytössä vuoroviikko systeemi?
Millä sen korotuksen saa lapsilisään,eli mitäpapereita sitä varten pitää kelaan toimittamaan?

Kiitos jos joku viitsii vastata.

 

Lode, miten kauan olitte yhdessä exäsi kanssa ennen eroa? Ajattelin vaan, kun jo 2 kk:n kuluttua erosta tapailet uutta. En halua moralisoida vaan tarkotan, että miten pystyt noin pian jatkamaan elämääsi eteenpäin? Toki ihmiset reagoi eri tavoin, mutta kun toisilla kuuluu menevän jopa parikin vuotta ennenkun pystyy ajattelemaankaan uutta ihmistä.

 

[QUOTE="vieras";23547191]En tajua, miten naiset löytävät niin helposti uuden kumppanin eron jälkeen. Itselläni kolme lasta, ja mahdottomalta tuntuu. Ne, jotka haluaisin eivät halua seurustella (ainakaan naisen kanssa, jolla näin paljon muksuja ja harvoin kaikki lapset pois kotoa samaan aikaan), ja ne taas, jotka ottaisivat mut lapsista huolimatta, eivät ole kuitenkaan sitä mitä etsin..vaikka ihan hyviä miehiä onkin tullut vastaan myös ns. seurustelumielessä. Tuntuu, että suurin osa vapaista reilu kolmekymppisistä miehistä on liikkeellä vain seksinhaussa.

Eli joko tyydyn satunnaissuhteisiin ja ryhdyn seurustelusuhteeseen miehen kanssa, jota en kuitenkaan täysillä rakasta/halua. [/QUOTE]

Mä luulen, että mullakin on käynyt hyvä tuuri tässä. Tein tämän lapsikuvion heti kättelyssä ko. miehelle selväksi kun tavattiin ja asia on erittäin ok hänelle. Ja kyseessä on muutenkin mua kaikinpuolin miellyttävä mies.

 

Lode, miten kauan olitte yhdessä exäsi kanssa ennen eroa? Ajattelin vaan, kun jo 2 kk:n kuluttua erosta tapailet uutta. En halua moralisoida vaan tarkotan, että miten pystyt noin pian jatkamaan elämääsi eteenpäin? Toki ihmiset reagoi eri tavoin, mutta kun toisilla kuuluu menevän jopa parikin vuotta ennenkun pystyy ajattelemaankaan uutta ihmistä.

6 vuotta. Mä olen käsitellyt tätä eroasiaa nyt viimeisen vuoden mun exän kanssa, eli asia oli jo aika klaari kun lopulta erottiin. Että ehkä se eroon liittyvä "surutyö" on tullut molemmilta tehtyä jo kuluneen viimeisen vuoden aikana. No hard feelings meillä.

 

[QUOTE="elli";23547213]Laitanpa nämä kysymykset tähän ketjuun (aloitin jo uuden). Vähän olen vieä pyörällä päässä et miten tästä eteenpäin.

Elikkäs Avioeron hakemisesta on varmaan paras aloittaa? Paljon tuo hakeminen maksaa ja onko se maksettava haettaessa?
Tarviiko kelaan mennessä olla jo paperilla elatusmaksut ja niiden summat? Entäs jos isä ei ole kykenevä maksamaan elareita?
Mites elarit menee,jos käytössä vuoroviikko systeemi?
Millä sen korotuksen saa lapsilisään,eli mitäpapereita sitä varten pitää kelaan toimittamaan?

Kiitos jos joku viitsii vastata.[/QUOTE]

Avioeron hakemisesta en tiedä. Tapaamis- ja elatussopimuksien tekemiseksi varataan aika lastenvalvojalta. Ja lapsilisän yksinhuoltajakorotuksen voi hakea Kelan nettisivujen kautta

 

Vuosi sitten erottiin ja alku oli todella hankalaa, kun odotin silloin nuorempaa ja tuntui kuin olisi vedetty matto alta, etenkin kun exä löysi heti uuden, jonka kanssa meni jopa kiloihin ennen kuin nuorempi syntyi. Kyllä siinä tapeltiin ja itkettiin, mutta pari kuukautta eron jälkeen alkoi helpottaa ja nyt olen vaan onnellinen ilman exää ja tullaan exän kanssa varsin hyvin toimeen. Joudutaan olemaan aika paljonkin tekemisissä. Exän nykyistä en ole nähnyt, eikä oikein ole halujakaan.

 

vuoden vaihteessa erottiin sopuisasti,lapsi jäi isälle. olen helpottunut mutta lasta on ikävä.