Hoitajat, kuoleman kohtaaminen työssä? Mitä ajatuksia ja tunteita herättää.

Itse opiskelen alaa aikuisena. Työssäoppimisen aikana olen nyt ollut laittamassa yhtä vainajaa 'valmiiksi' ja viemässä kylmiöön.

Itse koin tilanteen kauniina ja rauhallisena hetkenä, kunniatehtävänä. En ahdistavana tai kammotavana tai mitään muutakaan. Tunnen vainajan laittamisen olevan hoitoyön viimeinen vaihe, joka tulee suorittaa kauniisti ja kunnioittaen.
Tunsin elämän pysähtyvän hetkeksi ikuisuuden äärelle, mutta tilanteesta oli kuitenkin helppo jatkaa eteenpäin.

Vainajan olin nähnyt vielä suhteellisen voimissaan, esim hän kävi vielä itse suihkussa ja juttelimme niitä näitä. En kuitenkaan osallistunut hänen hoitoonsa päivittäin. Hän oli jo iäkäs ihminen.

Mietin olenko outo ja tunteeton, kun en kokenut tilannetta mitenkään KAMALAN järisyttävänä.

 

Ihan osuva "aloittelijan" kuvaus, eikä mitään väärää. Sitten kokemuksen ja rutiinin myötä se muuttuu samanlaiseksi kuin vaikka mattopesulan linjalla, puunaus ja pakettiin, sieltä on jo uutta tulossa.

 

[QUOTE="Jape";29919836]Ihan osuva "aloittelijan" kuvaus, eikä mitään väärää. Sitten kokemuksen ja rutiinin myötä se muuttuu samanlaiseksi kuin vaikka mattopesulan linjalla, puunaus ja pakettiin, sieltä on jo uutta tulossa.[/QUOTE]

No, minä tein 16v työuran sairaanhoitajana. Vainajia olen laittanut monen monta, eikä kyllä tuolta tuntunut milloinkaan Jotenkin tuli tuosta vähän pahakin mieli...

Omille opiskelijoille opetan, että tämä on viimeinen kohtaaminen kyseisen ihmisen kanssa, ja hänet laitetaan kuten elävää hoidettaisiin. Kuolema tietyissä yksiköissä on osa työtä, mutta minun mielestäni sen edessä ei pidä kyyniseksi tulla kuitenkaan.

 

Ja kamalan järisyttävänä asiaa ei pidäkään pitää, ei kai sitä muuten jaksaisi sellaisessa yksikössä, jossa kuolema on osa työtä. Ammatillinen täytyy olla, vaikka itselläkin on sattunut kuolemia kohdalle, jotka muistaa vielä näin vuosien vuosien jälkeenkin.

 

Hyvä kuulla. Mietin vaan jälkeenpäin, kun kokenut hoitaja kyseli, että tuntuiko pahalta. Sanoin ettei ja kerroin toisen tilanteen joka tuolla hoitotyössä oli tuntunut pahalta. Sekin liittyi kuolemaan, mutta hoitajan käytökseen.

 

Itse koen kuoleman luonnollisena jatkeena elämälle. En ole kyynistynyt tai koe asiaa kamalana. Tunteitakaan se ei juurikaan herätä. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista. He tekevät tilaa uusille sukupolville.

 

[QUOTE="opiskelija";29919885]Hyvä kuulla. Mietin vaan jälkeenpäin, kun kokenut hoitaja kyseli, että tuntuiko pahalta. Sanoin ettei ja kerroin toisen tilanteen joka tuolla hoitotyössä oli tuntunut pahalta. Sekin liittyi kuolemaan, mutta hoitajan käytökseen.[/QUOTE]

Minä olen läheisen menetettyäni kohdannut hoitajan, joka oli hyvin tyly meille. Olen miettinyt jälkeenpäin, että ehkä hän peitti sillä lailla omia tunteitaan. Minä ajattelen, ettei kuoleman tule tuntuakaan hoitajasta pahalta - ainakaan sellaisen ihmisen kohdalla, jolla on eletty elämä takana, joka on hyvin sairas ja ehkä jo toivoo pääsevänsä pois. Kuolema kuuluu osana elämään, synnymme tänne, kuolemme, ja siinä välissä on elämämme.

Joskus opiskelijat ovat minulta kysyneet, voiko hoitaja tuossa tilanteessa itkeä. Mielestäni voi, tuskin kukaan omainen siitä loukkaantuu, että hoitaja kyyneltyy. Tunteiden peittäminen esim. tylyyteen taas voi kulkea mukana omaisen mielessä pitkään. Toki omaisen tehtävä ei ole oman surunsa keskellä lohduttaa hoitajaa.

Onnea opintoihisi ja työurallesi

 

[QUOTE="Jape";29919836]Ihan osuva "aloittelijan" kuvaus, eikä mitään väärää. Sitten kokemuksen ja rutiinin myötä se muuttuu samanlaiseksi kuin vaikka mattopesulan linjalla, puunaus ja pakettiin, sieltä on jo uutta tulossa.[/QUOTE]

Tällaiseksi en ainakaan halua tulla.

Jokainen ihminen on kunnioitettava olento ja ansaitsee arvokkaan lähdön viimeiselle matkalleen.

En myöskään tahdo tulla äyskijähoitsuksi tai ilkeäksi tuuppijaksi.

Rauhassa ja rakkaudella, sen jos onnistuis pitämään motton työssä lopun elämää...

 

Yhdessä työpaikassa nousi itsellä niskavillat pystyyn, kun yksi hoitsu oli sitä mieltä, että jos potilas / asukas on kuolemassa sydänkohtaukseen tms. sydänperäiseen vaivaan, niin hän poistuu hetkeksi huoneesta pois ja palaa sitten takaisin, kun homma on ohitse. Mutta minusta tuo kuulosti kamalalta, jättää toinen yksinään kuolemaan ja ties' vaikka toista pelottaisi tuleva tilanne. Niin hoitaja häippäsee huoneesta veks'. Kyllä minusta kuolevan lähellä on oltava, jos vain se on suinkin mahdollista viimeisillä hetkillä.

 

On sitä hoitotyön tekijä tai ei, toiset vain ei niin tyrmisty kuolemasta. Ite olen entinen sairaanhoitaja ja noin muutenki ennen mittään työelämää kuolema on ollu mulle normaali päätös tälle elolle. Lapsena oon nähny kait jokasen vainajan suvusta ja perheen ystävistä ja kotona ko oli eläimiä niin niittenki syntymät ja kuolemat oli rutiinia.

Kyllä se riippuu ihan ihmisestä miten sen ottaa, ite olen kokenu kuoleman aina niin että en ole rääkyny murheen murtamana mutta en ole ollu myöskään välinpitämätön. Kyllä sitä on joka kerta ollu suurten ajatusten äärellä ja miettiny vainajan elämänkaarta ja kunnioittanu niitä hetkiä jotka ruumiin kanssa on ollu tekemisissä. Koska kyseessä on kuitenki ollu monille varmasti rakas ja tärkeä ihminen ja elämää eläny ihminen (taikka eläin, jos niistä puhuis), enpä urani aikana koskaan kuitenkaan kokenu vainajan laittamista liukuhihnatyönä. Ainoat noin niinku hoidolliset tapahtumat ihmiselämässä joissa oon saattanu kyyneleen tirauttaa on vauvojen syntymät. Se vain on aina yhtä ihmeellistä.

Monia harjottelijoita ym jotka pyörtyilee ja oksentelee, kyllä olen tavannu, moni on sanonu että on vaikea ymmärtää se ruumis ilman sitä ihmishenkeä. Ne nyt vain on normaaleja reaktioita. Kaikkeenhan tottuu, toivoisin ettei kukkaan kuoleman kans tekemisissä oleva tottuis liikaa, koska kyllä se vainaja aina ansaittee sen tietyn haikeuven niien osalta jokka sen kans on tekemisissä sittekki ko henki on poissa.

 

Mie olin laittamassa muutamaa vainajaa opiskeluaikana. Ei tuntunut pahalta, vaikka ensimmäisen kerran kuolleita näinkin. Jännitin asian kohtaamista ennen työharjoittelua. Oikeastaan olin onnellinen heidän puolestaan, että viimein pääsivät kärsimyksistään. En tiedä sitten, että jos olisi kauemmin tuntenut kyseiset henkilöt, olisiko sitten tuntunut pahemmalta.

Hoitajat, joiden kanssa niitä vainajia laitettiin, olivat jotensakin rutinoituneita hommaansa. En nähnyt, että heistäkään olisi kovin pahalta homma tuntunut. Mutta eivät olleet mitään kylmiä kaloja, vainajia kohdeltiin hyvin.

 

Yhdessä työpaikassa nousi itsellä niskavillat pystyyn, kun yksi hoitsu oli sitä mieltä, että jos potilas / asukas on kuolemassa sydänkohtaukseen tms. sydänperäiseen vaivaan, niin hän poistuu hetkeksi huoneesta pois ja palaa sitten takaisin, kun homma on ohitse. Mutta minusta tuo kuulosti kamalalta, jättää toinen yksinään kuolemaan ja ties' vaikka toista pelottaisi tuleva tilanne. Niin hoitaja häippäsee huoneesta veks'. Kyllä minusta kuolevan lähellä on oltava, jos vain se on suinkin mahdollista viimeisillä hetkillä.

Tämä on niin törkeää, että ilmoitus tuosta hoitsusta johonkin olisi paikallaan.

 

Työskentelen paikassa jossa eletään yleensä suht pitkiä aikoja, jotkut jopa kymmeniä vuosia.
Ja kyllä minä suren jokaisen poismenoa, mutta ensin tulee omaiset ja heidän tukemisensa.
Mun aika suremiselle tulee joko työkavereiden kanssa muistellessa tai kun olen saunassa nauttimassa hiljaisuudesta.

Enkä tarkoita etten olisi onnellinen, jottei vainaja joudu kärsimään kivuista ym. Pitempään, mutta näin jätän oman jähyväiseni.

Ja jokainen hoitaja on erilainen, kuitenkaan kuolevaa eikä omaisia saa jättää yksin elleivät he sitä nimenomaan toivo.

 

Olen töissä kotihoidossa ja ne muutamat kuolleiden löytämiset on aina yhtä pysäyttäviä, ne kun on tulleet ns. yllätyksenä. Sitä toimii itsekin ehkä shokissa, hoitaa ne asiat mitkä täytyy mutta kyllähän se pitkäksi aikaa jää mieliin kummittelemaan. Kotona ei vainajaa laiteta sen kummemmin, soitetaan 112 ambulanssi ja paikalle tulee yleensä myös poliisi jos kuolemaa ei olla voitu ennustaa (eli ei ole saattohoitotapaus kyseessä). Lisäksi ilmoitus omaisille, se on rankinta. Rankkaa on myös se että loput päivän asiakkaat täytyy hoitaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Usein tapahtunutta seuraa myös itsesyytökset, oltaisiinko voitu tehdä jotain yms. Vaikka lopultahan jokainen meistä vanhana kuolee, ei sitä voi loputtomiin estää. Kaunis lähtöhän se, nukkua omassa sängyssä pois.

Useat asiakkaat kuolee sairaalassa, mutta kun kyseessä on vuosienkin hoitosuhde niin kyllä niitä asiakkaita suree. Ihan itkemälläkin. Helpommalla varmaan itse työssä pääsisin jos ei välittäisi, mutta haluan välittää, osa vanhuksista tulee vuosien varrella kuitenkin läheiseksi.

 

Saattohoito on yksi osa työnkuvaani, ja kohtelen sitä vainajaa yhtä kunnioittavasti kuin hetki sitten potilastani. Tietysti kuoleman heteken jälkeen loppuu hoitotoimenpiteet ja lääkkeet, ja suurin osa huomiosta ja työskentelystä kohdistuu läheiisin, olen siinä heitä varten. Kuolema on osa elämää, lapsillakin, eikä se ole se pahin, vaan se sairaus joka siihen vei.
Toki meillä on pitkät ja tiiviit hoitosuhteet, ja välitän potilaistani, on luonnollista haluta hoitaa myös perhe tästä hyvin, ja toki joukkoon mahtuu tilanteita jotka jäävät joskus pyöimään tiiviimmin mieleen, varsinkin jos kuoleminen on ollut jotenkin "ei niin rauhallinen"

 

Kuolema on niin ainutkertainen tapahtuma ihmisen elämässä, että kyllä se aina tietyllä tapaa koskettaa. En sure potilaiden poismenoa, mutta haluan tehdä viime hetkistä arvokkaan ja mahdollisimman hyvän kokemuksen kaikille osapuolille.

Omaisten reaktiot voivat joskus olla vaikeita kohdata. Silti ne täytyy kohdata ja yrittää parhaansa. Siinä voi joskus nousta tunteet pintaan, tilanteet ovat välillä aika intensiivisiä jos omaiset esim. osallistuvat saattohoitoon.

Haastavimpia saattohoitoja ovat ne, joissa potilas ei itse ole valmis lähtemään. Elämä on vielä aivan kesken, ja sitten tulee tieto kuolemaan johtavasta sairaudesta -tällaisen potilaan ja hänen omaistensa tukeminen on äärimmäisen kuluttavaa, vaikka luonnollisesti sille tahtookin antaa kaikkensa.

Vainajat itsessään eivät herätä mitään erityisempiä tunteita. Se on ihmisen kuori, jota kuitenkin tulee kohdella samalla kunnioituksella kuin eläviäkin.

 

Töissä gynen syöpäosastolla. Meillä kuolema ei tule odottamatta, potilaat on toki hyvin monen ikäisiä. Joskus hoitajanakin jo toivoo potilaalle sitä kuolemaa jos tajuttomuus alkaa kestää monta päivää. Laittaminen tulee tapahtua kauniisti. Ihan kuin kohtelisi elävää. Joskus tulee kyynel omaisten kanssa, mutta ei siinä laiton hetkellä. Kukat etsitään aina vainajalle. Kuolema ei tee pahaa, mutta kyllä nuoren naisen kuolema tuntuu pahalta ja väärältä, siitä ei pääse mihinkään.

 

Kuolema meidän töissä ei ole yllätys (vanhainkoti). Ennemmin näen kuoleman helpotuksena. Ei tarvitse enää kärsiä..Meillä ainakin kuollutta kunnioitetaan kuin elävääkin. Ainut mikä ahdistaa on se että melkein joka kerran vanhukset joutuvat kuolemaan yksin. Hoitajalla ei ole mahdollisuutta olla läsnä.

 

Mieltä lämmittää ja liikuttaa lukea näitä kauniita vastauksia täällä. Muutama kuukausi sitten olin pitämässä isääni kädestä kiinni hänen kuollessaan sairaalan infektio-osastolla. Saimme hoitajilta mahtavaa tukea ja apua. Ilman sitä olisimme olleet hukassa. Kiitos upeasta ja tärkeästä työstänne, te kaikki ihanat hoitajat!

 

Itse olen vähän tunteeton kuoleman kanssa kun sitä tulee minun työssä niin paljon. Viikottain tai jopa joka vuorossa. Pääasiassa vanhoja tai keski-ikäisiä ihmisiä. Ja joku siinä on että kuollaan silloin kun on kiire tai yöllä, nii harvoin ehtii miettiä koko asiaa kummemmin. Jos on omaisia niin heidän kanssaan juttelee ja rauhoitun siihen hetkeksi vaikka ois kuinka kiire. Vainaja ei kaipaa enää minulta mitään mutta omaiset kaipaa monesti sitä tukea heti vaikka ei tuntisi hoitajaa ennestään. Kunnioitus siis menee omaisten surulle, ei niinkään vainajalle, joka minun uskomuksen mukaan ei ole enää tilannetta seuraamassa.

 

Mieltä lämmittää ja liikuttaa lukea näitä kauniita vastauksia täällä. Muutama kuukausi sitten olin pitämässä isääni kädestä kiinni hänen kuollessaan sairaalan infektio-osastolla. Saimme hoitajilta mahtavaa tukea ja apua. Ilman sitä olisimme olleet hukassa. Kiitos upeasta ja tärkeästä työstänne, te kaikki ihanat hoitajat!

Voin täysin yhtyä sanoihisi. Saman olen kokenut molempien vanhempieni kohdalla. Kyllä hoitajat olivat hyvin empaattisia molemmissa tapauksissa. Kiitos siitä! <3

 

kyllähän se surulliselle tuntuu. yksi elämä on ohi. mutta jos vanhus on kipeä ja toivoa ei enää ole on se myös helpotus, vanhus pääsee pois kärsimästä. vainajan pukeminen ja kohtaaminen ei ole mitenkään pelottavaa, rauhallinen tilanne.

 

[QUOTE="xXx";29920244]Olen töissä kotihoidossa ja ne muutamat kuolleiden löytämiset on aina yhtä pysäyttäviä, ne kun on tulleet ns. yllätyksenä. Sitä toimii itsekin ehkä shokissa, hoitaa ne asiat mitkä täytyy mutta kyllähän se pitkäksi aikaa jää mieliin kummittelemaan. Kotona ei vainajaa laiteta sen kummemmin, soitetaan 112 ambulanssi ja paikalle tulee yleensä myös poliisi jos kuolemaa ei olla voitu ennustaa (eli ei ole saattohoitotapaus kyseessä). Lisäksi ilmoitus omaisille, se on rankinta. Rankkaa on myös se että loput päivän asiakkaat täytyy hoitaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Usein tapahtunutta seuraa myös itsesyytökset, oltaisiinko voitu tehdä jotain yms. Vaikka lopultahan jokainen meistä vanhana kuolee, ei sitä voi loputtomiin estää. Kaunis lähtöhän se, nukkua omassa sängyssä pois.

Useat asiakkaat kuolee sairaalassa, mutta kun kyseessä on vuosienkin hoitosuhde niin kyllä niitä asiakkaita suree. Ihan itkemälläkin. Helpommalla varmaan itse työssä pääsisin jos ei välittäisi, mutta haluan välittää, osa vanhuksista tulee vuosien varrella kuitenkin läheiseksi.[/QUOTE]

Täytyy ihan offtopic kysyä että miksi soitatte vainajalle ambulanssin?

 

Luonnolliselta tuntuu, kun vanhuksista kysymys. Joka kerta Se katkaisee kiireen. Haluan tehdä siitä kaunista ja kunnioittaa vanhusta ja antaa arvokkaan lopun. Pidän kiinni siitä ajatuksesta, että siinä on yhden ihmisen elämä päättynyt, ja kuinka arvokas Se on ollut ja kuinka monta tarinaa siinä ihmisessä on ollut. En osaa oikein kirjoittaa, mitä tarkoitan. Omaisille Se on hetki, jonka muistavat aina ja haluan tehdä siitä kauniin. Joten kyllä Se tuntuu ja pysäyttää, mutta ei tunnu järisyttävältä enkä kanna murhetta kotiin. Kuitenkin siellä on monta muutakin hoidettavaa, joten arjen pitää jatkua. Minusta ei kuulosta oudolta ajatuksesi.

 

Täytyy ihan offtopic kysyä että miksi soitatte vainajalle ambulanssin?

Yleensä jos löydetään kuollut ihminen niin soitetaan 112. Lääkäri tulee toteamaan kuolleeksi.