Huono äiti(kö)?

Kerron tarinan siitä miksi tunnen itseni huonoksi äidiksi:

Synnytin terveen lapsen. Lapsen ollessa reilun vuoden ikäinen, hän tippui asuntomme tuuletusikkunasta (jossa ei ollut minkäänlaista "lapsilukkoa" ) n. 10 metrin matkan lyöden pään isoihin kiviin. Lapseni selviytymisestä ei annettu minkäänlaisia ennusteita. Tämän tapaturman seurauksena lapselleni tuli vasemman puolen aivovamma, jonka seurauksena oikean puolen hemiplegia ja puheenkehityksen häiriö. Noin vuosi tapaturman jälkeen lapsellani todettiin vaikea epilepsia, jota ei meinata lääkehoidollakaan saada kuriin, edessä mahdollisesti leikkaus.

Tapaturmasta on aikaa vajaa 2-vuotta, lapseni sanoo muutaman selvän sanan, viitomilla ja kuvilla ilmaisee itseään/tarpeensa/halunsa. Hän osaa kontata, kävellä tuen varassa ja seisoa pieniä hetkiä ilman tukea eli kehitystä on tapahtunu huomattavasti. Niin iloinen ja ihana lapsi hän on.

Jaksan olla lapseni tukena, olen hänen kanssaan kun hän eniten minua tarvitsee enkä hylkää häntä vamman takia, hän on minulle täydellinen sellaisena kun hän on, rakastan häntä sellaisena kun hän on. Minun paikkani on lapseni vierellä elämän hyvinä ja pahoina hetkinä. Sairaalakäynnit ovat minulle yleensä rankka paikka, mutta kaiken teen lapseni hyvinvoinnin takia.

Joka päivä mietin, että "mitä jos, miksi näin" yms. Syytän joka hetki itseäni tapahtuneesta. Öisin näen edelleen painajaisia tapahtuneesta, usein itken itseni uneen:'( Päivisin mietin kyyneleet valuen tätä tapahtumaan. itsesyytökset ovat suuret.

Kukaan ei ole uskaltanut sanoa minulle ajatuksiaan, syytöksiään, mielipiteitään tapahtuman suhteen, joten haluasin kuulla niitä tätä kautta, ulkopuolisilta ihmisiltä.

Kiitos jo etukäteen!

 

Voi kulta pieni, oletko jutellut ammattilaisille asiasta? Kannattaisi varmaankin heille(kin) purkaa? Tietysti asia tulee seuraamaan sinua lopun elämääsi, mutta sinun on pakko päästää syyllisyydestä jollakin tavalla irti, se voi muuten aiheuttaa sinussa niin pahoja asioita ettet jaksa esim. hoitaa lastasi, ja sitähän et tietenkään halua! Teille kävi todella ikävä onnettomuus, mutta sellainen voi tapahtua kenelle tahansa. Lähes kaikilla ihmisillä on ollut jotakin läheltä piti-tilanteita, mutta heillä/meillä on ollut onnea eikä ole sattunut mitään pahempaa. Teillä ei sitä onnea tuossa tilanteessa ollut (tai itse asiassa oli, koska olisihan lopputulos voinut olla vieläkin pahempi). Et sinä ole vastuussa siitä onko tapahtumissa onnea mukana vai ei. Sinähän olet vain vastuussa siitä mitä tietoisesti teet elämässäsi. Ja nyt sinä rakastat lastasi juuri sellaisena kuin hän on, ja hän on varmasti onnellinen lapsi, paljon onnellisempi kuin moni muu, ja sinä olet hänelle maailman tärkein ihminen!
Mene oikeasti jonkun ammattilaisen luo puhumaan noista tunteistasi (pelkät kavereiden lohduttelut tms. ei välttämättä auta yhtään), niin voit joskus päästä niistä yli ja mennä eteenpäin.
P.S. Esikoispoikani ei alkanut puhumaan kunnolla kuin vasta n. 3,5-vuotiaana, sitä ennen pelkkiä yksittäisiä sanoja. Nykyään (7-v) oikea papupata...

 

Meidän junnu oli 3kk, kun liukastuin hänen kanssaan portailla rappuralliin ja mätkähdin itse päälle. Jouduin elvyttämään poikaa muutaman minuutin ennen ambulanssin tuloa. Näytti että poika tokeni asiasta ihan säikähdyksellä, mutta 3 vuotiaana hänellä todettiinkin Dysfasia. Kaikki vakuuttivat, ettei asiat liity toisiinsa, mutta aina se välillä mielessä on, että mitenkähän se nyt menikään. Toisaalta erityislapsen kanssa (ja kolmen muun lapsen), meno on välillä sitä luokkaa, ettei kerkiä paljon edes murehtimaan. Mutta oman syyllisyyden kanssa joskus miettii miten selviäisi, jos lapsista joku menehtyisi tapaturmaisesti. Vaaranpaikkoja on maailma niin täysi. Miten nuo kakarat saa hengissä yleensä säilymään aikuiseksi. :|

 

et sinä huono äiti ole...kaikkia sattuu ja tapahtuu , vaikka kuinka yrittäisi suojella.
Itselläni on poika jolla on keskivaikea dysfasia. Raskausaikana jouduin syömään tai joudun edelleen syömään epiini lääkettä. Esikoisen aikana söin sellaista lääkettä jonka nykyään tiedetään aiheuttavan kehityshäiriöitä vauvoille ja näin meille kävi. Alussa syytin itseäni , mutta kohtaukseni olisivat voineet aiheuttaa vielä pahemmat vammat lapselleni. Nyt lapseni on 8-vuotias iloinen ja reipas koululainen ja dysfasia ei paljon elämässämme näy.
Itse sain epini n.3vuotiaana pudottuani pyöränpäältä päälleni asfaltille (äitini ajoi pyörää ja minä putosin istuimelta alas) .EN ole kertaakaan äitiäni sairaudesta syyttänyt..eihän äitini minua tahallaan tiputtanut kuten jo kirjoitin että kaikkea sattuu ja tapahtuu.

olen samaa mieltä että ehkä ammatti-ihminen voisi olla sinulle hyväksi jotta jaksat olla lapsesi tukena!
JAksamisia sinulle ja pikku taistelijalle!
:hug:

 

Olen puhunut heti onnettomuuden jälkeen ammattiauttajan kanssa, mutta en kokenut siitä olevan suurta apua. Mutta yksi ystävistäni on mun henk.koht "ammattiauttaja", helpottaa kun puhun hänelle, voin kertoa minkä asian tahansa eikä minun tarvitse hävetä. Me arvostamme toinen toisiamme, ymmärrämme hyvin toisiamme. En tulisi toimeen ilman ystävääni :heart:

Eniten olen katkera poikani isälle. Isä vain nimellisesti, koska ei ole pojalle koskaan isä ollutkaan. Pari päivää onnettomuuden jälkeen hän lähti, hän ei välittänyt siitä vaikka poika makasi sairaalassa, hän ei välittänyt siitä vaikka minä jäin yksin tämän asian kanssa. Hän kävi 3KERTAA katomassa poikaa sairaalassa vaikka poika oli siellä yli 2kk!!! Sanoi vain ettei hän pidä sairaaloista. Hah, mikä tekosyy! En pidä itsekkään sen kummemmin sairaalassa olosta, mut mää olin siellä missä minun kuului ollakin, pienen poikani luona :heart: Emme ole enää missään tekemisissä pojan isän kanssa, saatika isän perheen kanssa. Mää en ala heiltä rukoilemaan et kuuluisivat enemmän poikani elämään. Jos he haluavat kuulua poikani elämään niin tehköön he aloitteen.

Pärjään hyvin kaksistaan poikani kanssa, on minulla ystävät ja oma perhe tukena. Teen kaikkeni, että rakkaallani olisi hyvä olla :heart: