Huonot ja hyvät äidit

Kirjoittelen ensimmäistä kertaa millekään keskustelupalstalle. Halusin herättää keskustelua siitä, miten me äidit liian helposti tuomitsemme toisemme. Jokainen äiti tietää että äitinä oleminen ei aina ole helppoa ja luulisin, että jokainen välillä myös kokee syyllisyyttä että ei osaa/jaksa/tiedä tarpeeksi. Miksi siis tuomitsemme niin helposti toiset äidit?

Esimerkiksi haluan ottaa lapsen päiväkotiin viemisen. On hienoa ja kunnioitettavaa jos äiti voi hoitaa lapsiaan 3-vuotiaaksi kotona joutumatta viemään lastaan vieraalle hoitoon. On kuitenkin niin, että kaikilla ei ole taloudellista mahdollisuutta hoitaa lastaan kotona. Suomessa kun maksetaan enemmän jopa työttömälle siitä että ei tee mitään, kun kotonaan omaa lastaan hoitavalle äidille. Kaikkien puolisot eivät tienaa niin paljon, että pärjättäisiin vain toisen palkalla. Minulla on 2,5 vuotias poika joka meni päiväkotiin vähän yli vuoden ikäisenä, kun palasin työelämään. Poikani on sokea, ja sai oman hoitajan päiväkotiin, mikä helpotti hänen sopeutumistaan, koska hänellä oli aina oma ihminen sielä joka piti huolta. Tällöin oli kyse siitä, että olin todella uupunut kotona olemiseen. Koin vastuun valtavana harteillani, kun tunsin olevani yksin vastuussa sokean poikani kehityksestä. Sain neuvoja joka taholta mitä kaikkea minun pitäisi poikani kanssa tehdä että hän kehittyisi normaalisti, pelkäsin kokoajan että en riitä, että en osaa. Tiedostan nyt että jos en olisi palannut työelämään tuolloin, olisin saattanut masentua täysin. Jälkikäteen ajateltuna työelämään palaaminen oli mielestäni hyvä ratkaisu, vaikka viedessäni pojan hoitoon koin valtavaa syyllisyyttä siitä etten jaksanut hoitaa häntä kotona. Tyttäreni on nyt 7 kuukautta ja hänetkin joudun viemään hoitoon vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, tällä kertaa taloudellisista syistä. Päiväkotiryhmät ovat mielestäni aivan liian isoja noin pienelle lapselle, ja perhepäivähoitokaan ei aina ole mahdollisuutta saada, joten töihin palaaminen ei nytkään ole helppoa.

Toinen paheksuttava asia minussa äitinä on se, että poikani on edelleen ollut päiväkodissa vaikka tyttäreni on kotihoidossa. Sokea lapsi tarvitsee paljon ohjausta päivittäisissä toiminnoissa, esimerkiksi syömisessä, pukemisessa, leikissä. yms. Minun ratkaisuni oli antaa hänen olla päiväkodissa oman hoitajan kanssa, koska ajattelin että hän saa sielä tarvitsemaansa tukea enemmän kuin mitä itse kotona pystyisin antamaan. Lisäksi ajattelin omia voimavarojani, mihin voimani riittävät, mihin eivät. Pystynkö olemaan parempi äiti molemmille lapsilleni näin? Mielestäni kyllä, monien mielestä taas poikani pitäisi olla kotihoidossa. Moni ihminen ei tiedä mitä erityistukea tarvitsevan lapsen hoitaminen tarkoittaa. Moni ihminen tietää, ja on tehnyt erilaisen ratkaisun. Kunnioitan tätä, jos ihminen jaksaa ja pystyy. Mutta jos ei jaksa ja pysty, silloin ei mielestäni pitäisi lyödä lyötyä. Olen oppinut itse sen, että en todellakaan arvostele toisia ja toisten ratkaisuja kärkkäästi, sillä tiedän millaista taakkaa taakan kantaja saa kantaa jos toiset ihmiset sitä vielä lisäävät. Itse olen pohtinut ratkaisuani, onko se oikea, vai ei. Olen tuntenut syyllisyyttä jo ilman syyllistäjiäkin.

Ymmärrän myös äitejä, jotka vievät lapsensa hoitoon vaikka olisi taloudellisesti mahdollista olla kotona. Pienen lapsen kanssa kotona oleminen ei ole helppoa, jos ei ole mahdollisuutta muihin sosiaalisiin kontakteihin toisten aikuisten kanssa. Kaikilla ei välttämättä ole, eivätkä kaikki ehkä halua mennä äiti-lapsi piireihin tuntemattomien ihmisten kanssa. Äidit arvioivat oman jaksamiskykynsä itse, eikä lapsellekaan ole hyväksi jos äiti masentuu ja väsyy kotona.

Hyvät kanssa äidit, eihän tuomita toisiamme niin kärkkäästi. Nämä olivat vain pari aihetta mistä olen tuomioita saanut lukea. Lähes kaikki äidit tuntevat syyllisyyttä omasta äitiydestään, koskaan ei ole mielestään tarpeeksi hyvä äiti. Siitäkö johtuu, että toisten äitiyden arvostelu auttaa omaan oloon, että en ainakaan ole niin huono kuin tuo toinen?

Haluaisin mielelläni nähdä, että me äidit tuettaisiin toisiamme. Tiedämmehän, että äitiys on raskasta työtä. Lapset tuovat paljon iloa ja onnea elämään, mutta myös huolta, murhetta ja syyllisyyden tunteita. Eihän lisätä toistemme kuormaa syyllistämällä. Halusin kirjoittaa tämän kaikkien niiden äitien puolesta joiden äitiyttä on muodossa tai toisessa tuomittu. Emme tiedä toistemme elämäntilanteita, joten eihän jaella niitä tuomioita niin kärkkäästi. Kiitos jos joku jaksoi lukea.

 

Minä vasta odotan ensimmäistäni, mutta olen jo kyllä kiinnittänyt huomiota siihen, että äidit ovat aika valmiita samantien haukkumaan toisen tavan kasvattaa ja olla lapsensa kanssa. Lapsia ja tyylejä heitä kasvattaa ja hoitaa on yhtä monta, kuin on vanhempiakin. Suurimmasta osasta tulee ihan tavallisia aikuisia, joten en ymmärrä tuomitsemista tässä asiassa ollenkaan.

Vielä jos lapsella on erityistarpeita, niin mun mielestä on kenenkään aika huono mennä äitiä tuomitsemaan. Ratkaisut pitää aina tehdä niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Ei äidinkään kuulu marttyyri olla, joka polttaa itsensä loppuun ja masentuu.

 

En osaa vastata kysymykseen, miksi äidit ovat niin hanakoita tuomitsemaan toistensa tapaa olla äitejä. Ehkä kyse on vain epävarmuudesta, en tiedä... Toisaalta tuntuu, että äidit myös tulkitsevat "tuomitsemiseksi" tai haukkumiseksi vaikkapa vain ihmettelyn tai kysymyksen, jota ei ole mitenkään syyttäväksi tarkoitettu. Oma mutuni on, että ainakin kolmannes arvosteluista on vääriä hälytyksiä, jotka epävarma ja herkkä äiti vain tulkitsee syyttäviksi.

Itse ainakin huomioin, pohdin ja välillä uskaltaudun jopa kysymäänkin, miten asiat eri perheissä on ratkaistu, ja miksi jotain tehdään niin kuin tehdään. Koskaan en ole tarkoituksella ketään arvostellut tai tuominnut, toivottavasti en vahingossakaan. Kuitenkin on aivan mahdollista, että joku on kiinnostuksestani loukkaantunut.

Esimerkkinä olkoon lasten leikkien mielestäni liiallinen kieltäminen: Itse olen saanut, ja annan myös oman nelivuotiaani kiivetä, laskea mäkeä, painia ja tasapainoilla hyvin pitkälti oman harkintansa mukaan. Naapurin äiti esimerkiksi haluaisi kieltää koko pihassa (kaikkien lasten) kiipeilyn puihin sillä perusteella, että siinä voi pudota ja satuttaa itsensä, ja tätä minun on hankala niellä. Omiaan hän toki saa komentaa niin kuin haluaa, mutta samojen sääntöjen ulottaminen toisten lapsiin reiluuden ja tasapuolisuuden nimissä on jo eri juttu.