Jos saisit valita; kuolisitko itse mieluummin ensin vai jäisitkö leskeksi?

Jos ikää +40, ja kyseessä kuolemaan johtava sairaus; olisitko mieluummin leski, joka jäisi lasten kanssa elämään ja suremaan/ikävöimään kuollutta puolisoa/vanhempaa, vaiko hän, joka kuolisi, ja jota jäisi kaipaamaan lapset ja puoliso, vanhemmat, ystävät jne.?Perustelusi valinnalle, jos ikinä valinnanvaraa olisikaan?

 

Kyllä mielummin jäisin suremaan, olisihan mulla lapset...
Ja tällä hetkellä varsinkin jäisin mielummin leskeksi kuin toisinpäin... mieheni on alkoholisti, eikä kykenisi kunnolla huolehtimaan lapsista.

 

Jos minulla olisi lapsi/lapsia niin jäisin itse. Jos en lasta saa niin kuolisin mieluiten ensin, vaikka jo viikon päästä.

Perusteena se että haluaisin nähdä lapsen /lapsien kasvavan ja luulisin että voisin kelpo vanhempi olla.

 

Jäisin mieluummin leskeksi. Mähän tätä hommaa muutenkin pyöritän

 

Tässä vaiheessa on vielä vastaus,että jäisin leskeksi. Ihan siksi, etten vielä, jos mahdollista on haluaisi elämästäni luopua. Kaipaamaan toki jäisin miestäni, mutta omaa kaipaustani suurempi suru, olisi se, että lapset menettäisivät isänsä, sellaista isän mentävää aukkoa en kykene/isi koskaan täyttämään.


Sillä, että minua mahdollisesti kaivattaisiin kuolemani jälkeen, ei kai kuoltuani olisi minulle merkitystä.

 

Äiti on aina äiti. En väitä, että olisin lapsille rakkaampi kuin heidän isänsä, mutta kyllä he jollakin tasolla minua enemmän tarvitsevat. Ja nyt kun kysytään, mitä itse haluaisin, niin totta kai tahtoisin näkeväni lasteni kasvavan aikuisiksi. Olemme joutuneet pohtimaan asiaa, sillä mieheni meinasi kuolla ihan oikeasti vuosi sitten. On ollut vähän terapiat käynnissä...

 

Minusta kauhein ajatus on taas se, että kuolen ennen lapsia todennäköisimmin.

Ajatus on hirveä. Että en ole heidän mahd. kipujaan lievittämässä.

 

Jäisin leskeksi. +40 ei ole vielä ikäloppu, mulla oisi puolet elämästä elettävänä

 

Puhtaasti itsekkäästi ajattelen; tottakai haluaisin vielä jäädä henkiin. Jos en niin mahtaisi jotain olla pahasti pielessä...

Lapset pärjäisivät ihan yhtä kumman tahansa vanhemman kanssa.

 

Minä uskon, että lapseni pärjäsivät kyllä ilman minuakin. Toki heidän elämäänsä jäisi jonkinlainen aukko, mutta kyllä he silti selviäisivät. Elämstä tulisi astetta erilaisempi ilman minua, mutta elämä jatkuisi.

 

Haluaisin kuolla itse ensin. En kuvittelekaan edes jaksavani ilman peruskalliotani, Data kyllä sopeutuisi ajan myötä.

 

Mikä kysymys? Ei enää nelikymppisenä ole tuota en voi elää ilman häntä hömppää. Tosin olen kyllä aika väsynyt joskus...

 

Kuolisin itse ensin.

 

Jäisin leskeksi.
Uskon, että mä selviäisin siitä kaikesta paremmin.

 

Uskon, että minun olisi helpompi kestää vaikea sairaus itselläni kuin kellään omaisella. Sairaalat ovat tuttuja, enkä pelkää kuolemaakaan. Mieheni kärsimyksen näkeminen taas tuntuu hyvin pahalta jo ajatuksena. Minulle tehty syöpäseuloja sukurasitteen vuoksi parikymppisestä ja olen sinut sen ajatuksrn kanssa, että kuolen ehkä aika nuorena.

 

En kestäisi mieheni kuolemaa, enkä kestäisi, jos hän sairastuisi kuoleman tautiin, että hän kärsisi siitä miten minä pärjäisin. Joten jos voisin valita, valitsisin itsekkäästi ja ottaisin itselleni kuoleman sairauden ja kuolisin ennen miestäni.

 

Mä olen meistä kahdesta henkisesti vahvempi, mä uskon että kestäisin mieheni kuoleman paremmin kuin hän mun kuoleman.

 

Minusta kauhein ajatus on taas se, että kuolen ennen lapsia todennäköisimmin.

Ajatus on hirveä. Että en ole heidän mahd. kipujaan lievittämässä.

Eikö ajatus, että lapsesi kuolisivat ennen sinua olisi paljon kauheampi?

 

Haluaisin kuolla itse ensin. En kuvittelekaan edes jaksavani ilman peruskalliotani, Data kyllä sopeutuisi ajan myötä.

Mun mielestä taas olisi kamalaa olla noin riippuvainen toisesta ihmisestä. Puolison kuolema olisi tietysti ihan hirveää ja loppuelämää varjostaisi varmasti suru ja ikävä, mutta mä olen pystynyt elämään varsin hyvin ja onnellisena ennen häntä, onnistuisin siihen myös hänen jälkeensä.

 

Haluaisin kuolla itse ensin. En kuvittelekaan edes jaksavani ilman peruskalliotani, Data kyllä sopeutuisi ajan myötä.

Jaksoithan silloinkin, kun et ollut Dataa vieä tavannut?

 

Kyllä minun mielestäni tuo että Astro on valmis kuolemaan mieluummin itse kuin katsomaan puolisonsa kuolevan osoittaa vain suurta rakkautta (tai masennusta ja itsetuhoisuutta, mutta tähän vaihtoehtoon en nyt usko )

 

Meillä ei ole lapsia. Mies todennäköisesti kestäisi sairastelun paremmin, mutta paljon sairaalassa olleena, osaisi varmaan minua tukea paremmin, kuin minä häntä. Mutta ennen kaikkea meistä kahdesta mies myös varmasti osaisi jatkaa elämäänsä. Luulen, että minä jäisin vain makaamaan ja syrjäytyisin, varsinkin, kun niitä lapsia ei ole.

Eli haluaisin kuolla itse, kuin joutua siihen helvettiin. Joten ajattelen itsekkäästi.

 

Ei ole tuota propleemaa sentään, raskaana kun oon ja ukko sai kenkää.

Eli jos ajattelen itsekkäästi kun juuri erottu niin kyllä haluisin itse elää, huolehtia tulevan lapsen ja nykyisen.

Jos ajattelen että olisin onnellisessa suhteessa, vaikea olis sanoa. Ihan kumpikin olisi yhtä hirveää. Tai yhtä luonnollistakin, vaikkka kamalaa. Kuolema nähty monta kertaa, melkein koettukin. Jos ei lasta olisi ja toista tulossa niin olisin jo tarpeeksi palloa tallannut ja valmis lähtemään.

 

Jaksoithan silloinkin, kun et ollut Dataa vieä tavannut?

Erikoinen ajatus, ettei kenenkään elämään voi tulla ihmistä, joka muuttaa kaiken. Minulle kuitenkin kävi näin. Se on täysin itsekäs valinta, että kuolisin itse ekana. Olen työssäni leskien ja orpojen kanssa tekemisissä lähes pelkästään, enkä kadehdi heidän osaansa. Mummini kuoltua ukkini murtui täysin ja ei enää palannut normaaliksi ihmiseksi, vaikka ei joutunut edes asumaan yksin vaan lastenlasten luona.

Datan perusluonteella joie de vivre löytyisi vielä uudestaan, hän on sellainen suruton Peter Pan. Osaisi varmasti paremmin lohduttaa lapsiakin kuin minä. Uskoisin, että jos itse nelikymppisenä kuolisin, niin Data voisi vielä nauttia parisuhteesta jonkun toisen kanssakin. Ja koska rakastan miestäni, en haluaisi menettää häntä.