Kateellinen teille, joilla ollut tavallinen, onnellinen perhe ja lapsuus. Kerronpa omastani...

Nyt aloin pitkästä aikaa kunnolla mietiä taas lapsuuttani, nuoruuttani ja lähtökohtani tähän elämään.

Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja siihen saakka kun menin esikouluun. Sitten äitini lopetti täysin juomisen ja isänikin lopetti kännäämisen, kun olin ehkäpä teini-iässä. Tässä olen varmaan ollut tosi onnekas, että sentään jossain vaiheessa lopettivat.

Vanhempani erosivat, kun olin 8. Loppuipa ainakin ne yölliset pelottavat vanhempien tappelut ja isän yölliset känniset kotiin tulot. Isä oli aina töissä tai työmatkoilla, joilla ilmeisesti (jälkikäteen annettu mun ymmärtää) petti äitiä.

Äitini ei ole koskaan käynyt töissä. Hänellä on paljon mielenterveysongelmia (masennusta, ahdistusta, uusien lääkkeiden alotuksia ja lopetuksia, kaksisuuntaista) ja epämääräisiä väsyttäviä sairauksia. Äiti oli 30 vuotta työttömänä kunnes pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle. Olin ala-asteella, kun äidillä oli tosi syviä masennusjaksoja ja makasi sohvalla kuukaudesta toiseen. Teini-ikäisenä taas todistin äidin maniaa (äiti vaan nauroi, kun minä aloin itkeä, kun hänen outo käytöksensä pelotti).

Äidillä oli muutamia miesystäviä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana. Yksi oli narkkari ja toinen äitiä 20 vuotta nuorempi pojanretale, jonka senkin perään äiti itki.

Isän kanssa välit jäi etäisiksi, koska hän ei ollut arjen kuvioissa mukana, kun olin lapsi. Kun olin teini-ikäinen, isäni sairastui syöpään. Selvisi siitä sitten kuitenkin.

Minua kiusattiin koulussa.

Äitin kanssa ei puhuttu mistään avoimesti: ei kuukautisista, ei ihastuksista. Meillä ei voinut käyttää esimerkiksi sanoja nainen, mies, onnellinen, nauttia, (rinta)liivit, siteet, tamponit, surullinen, kainalot, napa... Kaikki jotenkin liian intiimejä sanoja kai. Hullua.

Ja mikä minusta tuli? 30-vuotiaana väkivaltaisesta avioliitosta eronnut, lapseton, paniikkikohtauksia saava, useamman vuoden terapiassa aikanaan käynyt, työhönsä ja koulutukseensa tyytymätön... Ja silti tässä vaan elämää eletään, jotenkuten "normaalina".

Vittu kun ois ollut ihan tavallinen perhe.

 

Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/julkkispsykiatri_ben_furman_ihmisen_heikkous_on_myytti

Kaikilla on varmaan oma tapansa käsitellä tai olla käsittelemättä asiaa. Omani on ollut unohtaa koko lapsuus. Tai sitten jostain syystä en vaan muista. Tosin en muista lähimenneisyydestäkään asioita.

 

Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/julkkispsykiatri_ben_furman_ihmisen_heikkous_on_myytti

Kaikilla on varmaan oma tapansa käsitellä tai olla käsittelemättä asiaa. Omani on ollut unohtaa koko lapsuus. Tai sitten jostain syystä en vaan muista. Tosin en muista lähimenneisyydestäkään asioita.

Totta... Sait mut tajuamaan, että mäkin oon tavallaan tainnut unohtaa lapsuuteni. Välillä sitten tulee tekijöitä, jotka aiheuttaa näitä fiiliksiä. Esim. kaverit onnittelee sydämen kera sosiaalisessa mediassa "rakkaita, maailman parhaita vanhempiaan" näiden syntymäpäivänä. Tai kaverit puhuu että menee "vanhempien luo kylään" ja itse en ole koskaan käyttänyt sanaa vanhemmat, koska he eivät ole mikään tiimi tai yksikkö koskaan olleet, vaan olleet aina niin erillään ja vielä tänäkään päivänä en isän seurassa kutsu häntä isäksi.

En tavallaan näen sellaista yhtenäistä linjaa tai jatkumoa lapsuudesta tähän päivään, vaan oon jotenkin niin eri ihminen kuin lapsena.

 

Se on sitä että pitää se ilo repiä ympäriltä ja uusista ihmisistä, luoda omat säännöt ja elämäntyyli.

Mun äiti ei ole niin kamala kuin sulla ap (joo, naiseudessa ei osannu neuvoa yhtään, menkat oli tabu jne.) mutta mä olen joutunut luomaan oman elämäni ilman häntä. Hänen ohjeilla menisi metsään.

Muut ihmiset on olleet ihania. Olen imenyt vaikutteita heistä. Usein olen ajatellut että "voi kun tuo huippu, tekevä ja naisellinen nainen olisi ollut äitini". Mahdottomuus, mutta ainakin olen voinut iloita hänen seurastaan.

 

Se on sitä että pitää se ilo repiä ympäriltä ja uusista ihmisistä, luoda omat säännöt ja elämäntyyli.

Mun äiti ei ole niin kamala kuin sulla ap (joo, naiseudessa ei osannu neuvoa yhtään, menkat oli tabu jne.) mutta mä olen joutunut luomaan oman elämäni ilman häntä. Hänen ohjeilla menisi metsään.

Muut ihmiset on olleet ihania. Olen imenyt vaikutteita heistä. Usein olen ajatellut että "voi kun tuo huippu, tekevä ja naisellinen nainen olisi ollut äitini". Mahdottomuus, mutta ainakin olen voinut iloita hänen seurastaan.

Samastun tosi paljon tähän kirjoittamaasi. Näin mäkin oon alkanut tehdä. Monet äidin "ohjeet" on minussa niin tiukassa, että saa taistella päivittäin itsensä kanssa, ettei lipsu hänen tavoilleen ja ajatusmalleihinsa.

Tosi hyvin ilmaisit tuon "huippu, tekevä ja naisellinen nainen"-ajatuksen. On niin tuttua!

 

Kerronpa minäkin. Vanhemmat myös alkoholisteja. Eivät ihan pikkulapsia aikana mutta siitä asti kun muistan. Kävivät kyllä töissä (silloin kun asuin kotona). Viikonloput menivät ryypätessä ja tapellessa. Äiti sammui aina ties minne. Kavereille sitten selittelen, että äiti on nukahtanut. Koskaan emme olleet läheisiä eikä heille voinut kertoa mitään. Myös koulukiusattu olen. Koskaan ei ole ollut hyviä ystäviä. En esimerkiksi olen kenenkään kummi tai ole ollut kaasona. Äiti jäi koukkuun pillereihin kun muutin pois kotoa. Kuoli niihin myöhemmin. Minulla on mies, kaksi lasta ja mukava työ. Olen suosittu työkaveri ja teen työni hyvin. Todellisuudessa mies on pettänyt, inhoan häntä. Ajoittain ajattelen vain miten pääsen tästä kaikesta paskasta niin, ettei lapseni kärsi paljoa eikä heille tulisi isona samoja ajatuksia. Minulla ei ole kuin yksi ystävä mutta mies hankaloittaa asiota niin, ettemme näe usein. Asiat jotka jotenkin tuottavat minulle mielihyvää mieheni pahoittaa niistä mielensä ja riita on valmis. En pysty eroamaan koska, no lapsille parempi näin. Kateellinen myös ihmisille joilla elämä on normaalia. Vaikka tiedän, ettei muiden vaikeudet näy ulospäin. Kuten meillä. Jos joku ulkopuolinen katsoo elämääni voi hän ajatella, että elän normaalia elämää.

 

Hyvin harvalla on ollut täydellinen lapsuus, ja suurin osa ihmisistä kuvittelee, että kaikilla muilla oli. Ja sitten eletään elämää ajatellen, että kaikilla muilla on helppo elämä, paitsi minulla, ja minun elämäni on ikuisesti huonoa. Ei kannata. Kannattaa ajatella, että minulla on tämä yksi elämä ja elän sen siten miten parhaimmalta tumtuu, enkä vertaile sitä muiden elämiin. Niillä täydellisen elämän ihmisilläkin on todennäköisesti omat ongelmansa.

 

Noo, omaan elämäänsä pystyy vaikuttamaan. Ja mitä sitä menneessä elämään, eilistä ei voi muuttaa, huomisesta ei tiedä, joten elä tässä hetkessä.

Paska oli munkin lapsuus ja nuoruus. Mutta en mä sen anna tähän päivään vaikuttaa. Elämää ei parane heittää hukkaan.

 

Hyvin harvalla on ollut täydellinen lapsuus, ja suurin osa ihmisistä kuvittelee, että kaikilla muilla oli. Ja sitten eletään elämää ajatellen, että kaikilla muilla on helppo elämä, paitsi minulla, ja minun elämäni on ikuisesti huonoa. Ei kannata. Kannattaa ajatella, että minulla on tämä yksi elämä ja elän sen siten miten parhaimmalta tumtuu, enkä vertaile sitä muiden elämiin. Niillä täydellisen elämän ihmisilläkin on todennäköisesti omat ongelmansa.

Jep. Jossain vaiheessa on vain tehtävä itselle selväksi, että "nyt olen aikuinen ihminen ja itse vastuussa elämästäni. Monilla on kaikkea muuta kuin onnellinen lapsuus takanaan. Sitä voi käyttää koko loppuelämän selityksenä sille, miksi aikuisenakin asiat menevät pieleen. Tai sitten voi ottaa elämänsä omiin käsiin ja tehdä siitä sellaisen kun haluaa.

 

Tarinasi kuulostaa hyvin tutulta. Pari yksityiskohtaa kun muuttaa, niin eipä pahemmin eroa omastani. Mutten jaksa silti märehtiä sitä enää. Voin tehdä jotain elämälleni tässä ja nyt. Voin hankkia ihania aitoja ystäviä ja rakentaa omaa elämää. Kuten jo aiemmatkin sanoi, lähes kaikilla on ollut "huono lapsuus".

 

Ja mun mielestä se on aikuiseksi kasvamista, kun tajuaa, että itse pitää ottaa ohjat käsiinsä, eikä jäädä menneisyyteen. Kaikilla se ei ole yhtä helppoa ja toki jotkut ihmiset ovat niin rikki huumeista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä sun muusta, että se on miltei mahdotonta. Mutta meidän perus "huonojen lapsuuksien" kasvateille sen ei pitäisi olla ylivoimaista.

Anteeksi jos kuulostan kylmältä, mutta ei niistä synkistä ajatuksista pääse eroon, ellei itse muuta asennettaan. Aloittaa alusta. Toki asiaa helpottaa, jos on vaikka hyvä ystävä tukena.

 

 

Isäni yrityi raiskata mut useamman kerran, heräsin aamuisin sormet jalkojen välissä. Automatkoilla pakotti hieroo munista muuten nukahtais rattiin ja ajaisi metsään.
Tätä jatkui ikävuodet 9,5v-17 v silloin muutin toiselle paikkakunnalle.
Äiti ei suostunut uskoo, sit istu vaatekaapissa piilossa jos olin kiukkuinen, teki vaan lapsia lisää ja lisää, eikä välittänyt edellisistäkään, tai osasta välitti osasta ei.