Tilanne on siis meillä se, että ollaan ihan onnellinen tavisperhe. Meillä on 4 lasta 3,5kk-6v. Ei olla köyhiä muttei mitenkään pröystäilemäänkään päästä, ihan siis peruspulliaisia. Lapset on melko vilkkaita, mutta ei mitään ihmeellistä siinäkään, mitä nyt tuo 4v täyttävä on vähän kuulemma rajalla että pitäisikö tutkia tarkemmin tuota sen ylivilkkautta. Vauva nukkuu yöt hyvin, noin 9h putkessa. Se on ihan melko helpo neiti muutenkin. Parisuhde on ollut tän 10v oikein mallikas, pieniä kriisinpoikasia lukuunottamatta.
Sitten tulee se mutta-osuus. Meillä kun ei ole (enää) mitään tukiverkkoa, että saisi pidettyä pientäkään taukoa. Vauva ei nuku päivisin kuin muutaman kerran n 30min kerrallaan, se aika menee sitten ruuanlaittoon, siivoamiseen jne. Ja tietty isot pitää hoitaa, heidän kanssaan leikitään... ja hereillä ollessaan vauvaneiti sitten syökin tissillä koko ajan. Eli joskus kerkeän itse aamupesulle vasta kun mies tulee töistä. Ja väh. 2 kertaa viikossa se tapahtuu klo 18 jälkeen, koska tekee 50-60h työviikkoa.
Nyt alan huomata, että 3,5kk tauoton lapsenhoito alkaa näkyä mun mielialassa. Mulla oli edellisen vauvan jälkeen keskivaikea synnytysmasennus, joka kesti pitkään ja vaikutti koko perheen hyvinvointiin. Nyt pelkään kuollakseni, että masennus nostaa päätään, vaikka ei ole kyllä siitä ollut merkkejä. Olen vaan vähän uupunut ja hengähdyksen tarpeessa. Parisuhteenhoito myön on siinämielessä retuperällä, että aikaa kahdelleen ei ole koskaan. Mut senkin kanssa ollaan opittu elämään, eihän tämä pikkulapsivaihe kauan kestä.
Mun vanhemmat ovat lipuneet pois meidän elämästä, vaikka aluksi olivat yli-innokkaitakin jopa. Lapsenlapset ovat heidän puheissaan (mulle ja muille) kuulemma silmäteriä, mussukoita, ikävöivät heitä... mut todellisuudessa näkevät noin 1kk välein kun väkisin mennään kylään. En ole olettanut tai odottanut hoitoapua, muutoin kuin joskus kysynyt, että voisivatko katsoa noin 1h kun mulla oli lääkäri tms. Mutta ei ole onnistunut, syinä esim. että pitää siivota, nukkua päikkärit jne. Ja sekin on ok, en minä koskaan ole edes kysynyt miksi, mulle riittää sana ei. Mutta kyllä se syö naista, että pikkusiskon 2v lapsi viettää 1-2kk välein 2-4pv mun vanhemmilla (hakevat 200km päästä), jotta siskoni saisi laatuaikaa miehensä kanssa. Ymmärrän toki, että 3-4 lasta on ihan eri asia kuin 1. Mutta jos yhtä jaksaa hoitaa 4pv, niin eikö sitä jaksaisi 4 lasta vaikka sen 2h?
Korostan vielä, että rakastan elämääni neljän lapsen kotiäitinä, mutta nyt pelkään, etten jaksa rakastaa enää kauan jos en saa ihan pienenpientä taukoa. Tai edes tietoa siitä, että joku tukee. Koska nyt olen tilanteessa, että en voi kavereille tai vanhemmilleni puhua, koska vastaukseksi saan vaan suoranaista v'ttuilua aiheesta "no sitä saa mitä tilaa". Vaikka kaipaisin vaan pientä tsemppausta, sitä että joku kuuntelee mun huolia ja antaa niihin tukea. Onko sekin väärin, vain koska olen halunnut useamman lapsen? Miksi vain yhden tai kahden lapsen vanhemmat saavat hetkellisestä väsähtää?
Nyt harkitsen sitä, että soittaisin tuonne meidän neuvolan perhetyöhön, joka on nimenomaan erikoistunut ennaltaehkäisevään työhön. Mutta kun tuntuu, että ei taas olla tarpeeksi ongelmaisia ja uupuneita ammattiavun piiriin... kun loppujenlopuksi ollaan onnellisia juuri näin. Mutta kun havaitsen mielessäni mustia pilviä, esim. kärsivällisyys alkaa jo kadota ja pienet asiat tuntua liian ahdistavilta...
Kiitos jos edes yksi teistä jaksoi lukea, taisin olla terapian tarpeessa kun tulikin näin pitkä purkaus :ashamed:
Sitten tulee se mutta-osuus. Meillä kun ei ole (enää) mitään tukiverkkoa, että saisi pidettyä pientäkään taukoa. Vauva ei nuku päivisin kuin muutaman kerran n 30min kerrallaan, se aika menee sitten ruuanlaittoon, siivoamiseen jne. Ja tietty isot pitää hoitaa, heidän kanssaan leikitään... ja hereillä ollessaan vauvaneiti sitten syökin tissillä koko ajan. Eli joskus kerkeän itse aamupesulle vasta kun mies tulee töistä. Ja väh. 2 kertaa viikossa se tapahtuu klo 18 jälkeen, koska tekee 50-60h työviikkoa.
Nyt alan huomata, että 3,5kk tauoton lapsenhoito alkaa näkyä mun mielialassa. Mulla oli edellisen vauvan jälkeen keskivaikea synnytysmasennus, joka kesti pitkään ja vaikutti koko perheen hyvinvointiin. Nyt pelkään kuollakseni, että masennus nostaa päätään, vaikka ei ole kyllä siitä ollut merkkejä. Olen vaan vähän uupunut ja hengähdyksen tarpeessa. Parisuhteenhoito myön on siinämielessä retuperällä, että aikaa kahdelleen ei ole koskaan. Mut senkin kanssa ollaan opittu elämään, eihän tämä pikkulapsivaihe kauan kestä.
Mun vanhemmat ovat lipuneet pois meidän elämästä, vaikka aluksi olivat yli-innokkaitakin jopa. Lapsenlapset ovat heidän puheissaan (mulle ja muille) kuulemma silmäteriä, mussukoita, ikävöivät heitä... mut todellisuudessa näkevät noin 1kk välein kun väkisin mennään kylään. En ole olettanut tai odottanut hoitoapua, muutoin kuin joskus kysynyt, että voisivatko katsoa noin 1h kun mulla oli lääkäri tms. Mutta ei ole onnistunut, syinä esim. että pitää siivota, nukkua päikkärit jne. Ja sekin on ok, en minä koskaan ole edes kysynyt miksi, mulle riittää sana ei. Mutta kyllä se syö naista, että pikkusiskon 2v lapsi viettää 1-2kk välein 2-4pv mun vanhemmilla (hakevat 200km päästä), jotta siskoni saisi laatuaikaa miehensä kanssa. Ymmärrän toki, että 3-4 lasta on ihan eri asia kuin 1. Mutta jos yhtä jaksaa hoitaa 4pv, niin eikö sitä jaksaisi 4 lasta vaikka sen 2h?
Korostan vielä, että rakastan elämääni neljän lapsen kotiäitinä, mutta nyt pelkään, etten jaksa rakastaa enää kauan jos en saa ihan pienenpientä taukoa. Tai edes tietoa siitä, että joku tukee. Koska nyt olen tilanteessa, että en voi kavereille tai vanhemmilleni puhua, koska vastaukseksi saan vaan suoranaista v'ttuilua aiheesta "no sitä saa mitä tilaa". Vaikka kaipaisin vaan pientä tsemppausta, sitä että joku kuuntelee mun huolia ja antaa niihin tukea. Onko sekin väärin, vain koska olen halunnut useamman lapsen? Miksi vain yhden tai kahden lapsen vanhemmat saavat hetkellisestä väsähtää?
Nyt harkitsen sitä, että soittaisin tuonne meidän neuvolan perhetyöhön, joka on nimenomaan erikoistunut ennaltaehkäisevään työhön. Mutta kun tuntuu, että ei taas olla tarpeeksi ongelmaisia ja uupuneita ammattiavun piiriin... kun loppujenlopuksi ollaan onnellisia juuri näin. Mutta kun havaitsen mielessäni mustia pilviä, esim. kärsivällisyys alkaa jo kadota ja pienet asiat tuntua liian ahdistavilta...
Kiitos jos edes yksi teistä jaksoi lukea, taisin olla terapian tarpeessa kun tulikin näin pitkä purkaus :ashamed:
