Kerroin miesystävälleni olleeni joskus pahoin koulukiusattu. Tuntuu, että sen jälkeen hän on vältellyt mua jotenkin?

Olen aika arka, jännitän poikkeuksellisen paljon uusien ihmisten tapaamisia ja loukkaannun joskus liian herkästi.

Lopulta sanoin miesytävälle, että olen ollut lapsena koulukiusattu ja vähän taustaa. Että hän ymmärtäisi, miksi siis esim. Jännitän niin paljon uusia tilanteita.
Nyt mies on selvästi ollut pitkään etäinen ja erikoinen. Onko hänelle joku ongelma, että olen ollut ns "nössö" tai onko tässä jotain noloa?

 

Ei sinussa mitään vikaa nyt ole, eikä ollut todellakaan väärin kertoa elämästäsi. Niin te opitte tuntemaan toisianne.

Olisko mahdollista, että sinä seuraat miesystävääsi tavallista tarkemmin ja koet hänet etäiseksi? Jos se tunne olisikin mielikuvitusta?

Tai sitten aihe on hänelle vieras, eikä osaa vaan sanoa siihen mitään. Kysy suoraan mikä vaivaa.

 

Olen kysynyt suoraan ja sanoo vain, että kaikki hyvin.

 

Olen huomannut, että jos itselle ei ole koskaan sattunut mitään vastaavaa tai ylipäätään mitään ns. vakavampaa, niin on todella vaikea suhtutua ja ymmärtää, että toisille sattunut.

 

[QUOTE="Henna";29838855]Olen kysynyt suoraan ja sanoo vain, että kaikki hyvin.[/QUOTE]

Anna hänen sulatella asiaa, jos uskot että menneisyytesi on miesystävällesi haaste. Sillä eihän hiljaisuuden tarvitse aina olla negatiivista, vaan osoitus siitä että toinen vain miettii. Ehkä hänellä on vastaavia muistoja tai on ehkä ollut kiusaajan paikalla?

 

Itse menin miehelle (nykyään ex) kans kertomaan koulukiusaamisesta ja siitä että ahistaa sosiaaliset tilanteet ja etenkin painostavat/utelevat ihmiset.
Tämä oli ns. pakko kertoa, kun hänen äitinsä (ihan mukava sinäänsä) oli jossain vaiheessa toodella rasittava ja minun oli pakko päästä ulos haukkomaan henkeä ja olla poissa ihmisten ilmoilta.

Lopulta lähempänä eroa tämä asia käännettiin minua vastaan, ja olin kuulemma (noiden ahdistuskohtausten takia) ihan sekopää akka jonkna pitäis olla mielisairaalassa
Eli joo, en noista traumoista ja ongelmista hirveästi ole sen koommin kenellekään kertonut.

 

Ehkäpä se on ollut tosi paha kiusaaja, ja pitää kiusattuja turhasta ruikuttajina.

 

Olen huomannut, että jos itselle ei ole koskaan sattunut mitään vastaavaa tai ylipäätään mitään ns. vakavampaa, niin on todella vaikea suhtutua ja ymmärtää, että toisille sattunut.

Hyvin sanottu On tärkeää että kokee niitä vastoinkäymisiä. Kun ei vaan jäisi vangiksi niihin.

 

mies pitää sua luuserina, eikä halua tyttöystävääkseen mitään hylkiötä.

 

Vaikka miesystävä tietäisi ja ymmärtäisi mistä sosiaalistentilanteiden pelko johtuu hän ei välttämättä tiedä miten ajattelet että hänen pitäisi toimia tai suhtautua tilanteeseen tai miten hän parhaiten voisi olla avuksi. Vetäytyminen voi olla myös yksi keino yrittää helpottaa asiaa. Itse todennäköisesti jatkaisin keskustelua sillä miksi halusin asin kertoa ja miten toivon että vastapuoli asian kanssa toimii.

 

Omassa tilanteessani kerroin miehelleni työpaikkakiusaamisesta ja mistä johtui. Hän vaan vähätteli asiaa vaikka se on tehnyt minuun pahoja psyykkisiä oireita mm. en pysty poistumaan kotoa vaan olen pääasiassa neljän seinän sisällä tai jos pihaamme tulee muita ihmisiä poistun äkkiä paikalta koska en voi kohdata ihmisiä. Eikä siinäkään kaikki kun mies alkoi sitten riitelyissä käyttää tätä yhtä kiusaajien tapaa jonka kerroin hänelle monen muun mukana. Tuo alkoi vasta sen jälkeen kun kerroin siitä(asiaa ei voi yhdistää muuhun).