Keskeytynyt keskenmeno 12/10 ja kohdun ulkopuolinen raskaus 05/11

Kesällä 2010 elämä oli vihdoin sillä mallilla, että uskalsin ottaa esiin haaveen ja toiveen ihka omasta vauvasta. Vuosien ajan olen iloinnut ystävien perhepuuhista. Surffailin näillä sivuilla useampaan kertaan aloittammalla ovulaatiosta, sitten raskaustesteistä ja jne . Meillä tärppäsi syys-lokakuussa ja olimme onnesta sekaisin. Oli uskomaton tunne saada plussa testiin ja ajatella, että meille tulee vauva. Melko pian onni vaihtui "kärsimykseen". Raskauspahoinvointi yllätti rankkuudellaan, jonka seurauksena olin tiputuksessa sairaalassa, viikkoja oli vain 6+?. Tuolloin kuitenkin näimme ensimmäisen kerran vauvelin sydänäänet, jonka voimalla yritin jaksaa pinnistellä sängyn ja wc:n väliä.

Vihdoin oireet helpottivat lääkityksenkin ansiosta. Jouluaaton aattona meillä oli ensimmäinen virallinen ultra eli niskapussiultra. Kun kätilö laittoi anturin paikoilleen, näin heti ettei kaikki ollut kunnossa. Ruudulla ei näkynyt sen kokoista sikiötä kuin piti olla. Sikiö vastasi korkeintaan 8 viikkoa. Mitään oireita minulla ei kuitenkaan ollut ollut, joten järkytys oli suunnaton. Muistan vain sen, että itkin ja itkin, huoneessa kävi lääkäri ja annettiin ohjeita cytotec tyhjennykseen. Kaikki tuntui epätodelliselta. Näin me aloitimme joulun vieton.

Tyhjennys ei onnistunut ensimmäisellä cytotec annostuksella, joten pyhät menivät vatsa kipeänä odotellessa. Kun soittelin Jorviin, niin kehoitus oli vain odotella pyhien yli. Toinen kerta onneksi tehosi, mutta en ole koskaan ollut niin kipeä. Mietin sängyn pohjalla ollessani supistusten kourissa, että miten tässä yhteiskunnassa voi kaikki olla näin pielessä. Naiset laitetaan kotiin "synnyttämään" ilman fyysistä/psyykkistä tukea. Abortin tekevät ovat samassa veneessä.

Kun pikku hiljaa pääsimme tästä koettelemksesta yli, niin aloitimme uuden yrityksen. Pääsiäisenä raskaustesti näytti uudelleen plussaa. Voi sitä onnea ja tunnetta, että nyt kaiken täytyy mennä hyvin. Eihän minua voida enää koetella tässä elämässä (melko kivinen tie takana). Viime syksyä ajatellen yksityinen lääkäri alkoi varmuuden vuoksi seuraamaan HCG:tä. Vapun jälkeen sain puhelun, HCG ei nouse niin kuin pitäisi. Maailma tuntui romahtavan. Ei taaskaan mitään oireita tai muuta hälyttävää. Nyt kaksi viikkoa on seurattu HCG:tä ja se on koko ajan nousu suuntainen n. 400. Viikkoja pitäisi olla 5+6 Kätilöopistollakin olen jo kerran käynyt näyttäytymässä. Ultrassa ei näy kohdun sisällä raskautta, eikä munatorvissakaan mitään. HCG vaan nousee. Eli kohdun ulkopuolinen raskaus epäily jatkuu. Kipuja/vuotoa ei ole lainkaan. Jos koko HCG:tä ei olisi varuilta otettu, niin olisin edelleen onnellisesti raskaana.

Seuranta jatkuu sekä labroissa että kättärillä. Elämä on epätietoisuutta. Mieliala on todella matala. Itkuisuus ja ahdistus on välillä sietämätöntä. Ei tiedä miten jaksaisi jatkaa eteenpäin. Tuntuu, että liian paljon liian lyhyessä ajassa.

Kertoilkaa jos teillä on omia kokemuksia vastaavista tilanteista. Miten tästä selviää eteenpäin? Miten pitää parisuhde kasassa tämän surun ja pahan olon keskellä? Puhumattakaan siitä miten uskaltaa ajatella uutta raskautta?

 

Parisuhteesta voin mä ainakin sen verran kertoa, että kun meidän enkeli lähti matkalle viikoilla 15+3 hätäleikkauksen yhteydessä niin kyllä tää on meitä ainakin lähentänyt ja jotenkin tuntuu että ymmärtää toista paljon paremmin.. Avoimesti puhuminen, mikä pelottaa tai harmittaa. Kyselee toisen vointia eikä missään nimessä jätä toista tilanteiden ulkopuolelle.
Toivoa on vielä, vaikka ei siltä missään niemessä siltä tuntuisikaan.. <3

Mä ainakin rakastan, koko sydämestäni, entistä enemmän. Ja taivalta takana jo 8 vuotta :heart:

Tsemppiä teille, että kaikki menis nyt parempaan suuntaan! :hug:

 

Heippa!
Olipa pakko pitkästä aikaa kirjautua, ja tulla kertomaan meidän taustoja. Ihan samankaltainen tilanne nimittäin ollut...
Ihan ekaksi voima:hug: ja pahoittelut teille molemmille koettelemuksista.

Meillä on esikoien syntyny 11/03, ja kakkoselle annettiin 05/06 lupa tulla. Jouluna totesin olevani raskaana, mutta se olikin ku-raskaus. Meni toinen munajohdin siinä rytäkässä. Tasan vuosi yritettiin, ja lopulta clomifen + terolut-yhdistelmällä ssaatiin uusi raskaus alulle. Kaiken piti olla hyvin, kunnes rv 18+0 ei enää löytynykään vauvalta sydänääniä. Seuraavana päivänä synnytin pienen tyttövauvan OYS:ssa.

Tuntuihan se, että elämä loppuu siihen paikkaan, kun tieto vauvan menehtymisestä tuli. Tulin neuvolasta kotiin, luhistuin tuulikaapin lattialle, ja huusin vain, et se on kuollu se on kuollu. Mies ryntäsi paikalle, ja nosti mut pystyyn. Kyyneleet alko valua sen poskille, ja se kysy, et kuka on kuollu, vaikka varmasti tiesi, ketä tarkoitin...
Mies sai onneksi olla tyhjennnyksen ajan ja seuraavan yön mun kans osastolla. Itkettiin yhdessä, eikä tiedetty, miten osataan jatkaa eteenpäin. 2 viikkoa synytyksen jälkeen mies kantoi vauvan 60cm pitkässä arkussa auto-onnettomuudessa menehtyneen veljensä kanssa samaan hautaan.

Eskoinen kuitenkin pakotti kotona nousemaan ylös sängystä, vaikka tuntui, ettei millää ole enää merkitystä. Mies pakeni surua työhön, ja teki koko pitkän kesän remonttia kotona. Aina vaan keksi uutta tekemistä, ja painettiin hommia hullunlailla. Mies oli tosi huolissaan mun jaksamisesta, ja seliviämisestä, ja oli tosi onnellinen, kun ilmoitin varanneeni keskusteluajan perheneuvolan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Koin keskusteluavun tosi hyvänä, ja pääsinkin takaisin jaloilleni sen myötä.
Tärkeimpinä asioina nyt jälkeenpäin kun on puhuttu, me koettiin ne, et kumpikin antoi toiselle luvan ja tilaa surra omalla tavallaan. Ei painostettu / syytetty toista, et sinä et sure, kun et tee sitä samalla tavalla kuin minä. Ja että me otettiin aikaa surulle.
Tämä menetys on hitsannu meitä yhteen niin syvältä, että ikinä kukaan toinen mies ei voi ymmärtää minua tämän asian suhteen, niin kuin oma mies. Ei vaikka kuinka selittäis... Minä saan ihan rauhassa itkeä tirauttaa edelleen, eikä mies pidä sitä kummallisena, vaan tulee halaamaan ja tietää, että missä mennään.

Mutta että koko elämä ei olisi ihan yhtä surua ja surkeutta, niin kaiken tämän yrittämisen ja menettämisen jälkeen meille yllätysraskaudesta sitten syntyikin vielä toinen tyttö 05/09 :heart:

Lisään vielä sen verran, että enkelivauvan syntymästä tuli tänä keväänä 3v, ja yhteistä taivalta miehen kanssa 12v takana.

 

Oi että. Teilläkin rankka taival takana! Ja vielä, että miehen velikin kuoli Kauheeta.. Osanotot sinne : /

Jokseenkin positiivistä kuulla, et hoidoilla saa jotain aikaan, vaikkakin se päättyi teille kamalalla tavalla En ymmärrä miksi näin tapahtuu? Hylkiikö oma keho sitä vai onko lapsessa tosiaan jotain niin pahasti vialla, ett "luonto tekee tehtävänsä"..?
Ja se on hienoa kun teillekkin sitten se vauvva lopulta syntyi! :heart:

Kyl mä uskon, et suurimmaksi osaksi vaikeudet parisuhteessa vahtistaa :heart:

 

Hei Sisu ja Emby!

Teidän koettelemukset kuulostavat sydäntä riipaisevilta. Minun "kohtaloni" fysiologian osalta on selvinnyt. Tälle viikolle oli varattu aika kaavintaan ja metotrexaatti hoitoon. Tilanne oli jokseenkin epäselvä, joten päädyttiin kumpaankin toimenpiteeseen. Kaavinnan patologinen tulos, olisi ratkaissut lopulta tarvitaanko metotrexaattia. Kahta päivää ennen kaavintaan aloin vuotamaan itsestäni ja kivut olivat kovat. Sen johdosta HCG tippui 130, joten nyt riittää HCG:n seuranta, jotta se laskee lopullisesti. Vuoto on edelleen runsasta ja kipujakin.

Nyt kun fyysinen "tila" on saanut hoidon, niin nyt olisi aikaa niille tunteille. Tuntuu kuin kaikki olisi samaa putkea, joulu ja nyt tämä. Välillä tajuan, ettei nyt enää eletä joulua, vaan ihan uutta ja toista hetkeä. Ajatus uudesta/tämän hetkisestä menetyksestä tuntuu ihan liian pelottavalta, sitä pystyy käsittelemään vain pala palalta. Kaksi menetystä näin lyhyessä ajassa tuntuu liian suurelta palalta. Jotenkin epätodelliselta.

Suurin pelkoni tulevaisuudessa onkin se minkä olette joutuneet kokemaan. Menettää vauva silloin kun se on jo pieni "ihminen". Entäs jos nämä kaksi tapahtumaa ovat ennakkovaroituksia? Kolmas kerta onkin jotain pahempaa? Olette uskomattoman sitkeitä ja rohkeita, että olette selvinneet koettelemuksistanne. Voisinpa minä sanoa samaa muutaman vuoden kuluttua. Nyt kaikki tuntuu vain niin kaukaiselta. Olen kai vieläkin shokkitilassa. Apua olen hakenut, ilman sitä en olisi selvinnytkään tästä kaikesta.

Olen huomannut myös saman, että mies tekee töitä hulluna. Välillä harmittaa olla yksin kotona omien ajatusten kanssa. Jokainen suree tavallaan.

Miedän parisuhde on vasta 2 vuotta vanha. Meidän "arki" alkoi aika rajusti eli viime jouluna. Varmasti tämä vahvistaa parisuhdetta, mutta se on myös rankkaa kun joutuu "opettelemaan" tällaisen surun kautta toisen tapaa surra, näyttää vihaa ja jne. Kesäkuussa tulee vuosi häistä ja aiomme juhlistaa hääpäiväämme surusta huolimatta.

Kiitos kun jaoitte kokemuksianne. Olisi mukava kuulla lisää ajatuksianne toipumisesta, uusista raskauksisa, onnistumisesta, peloista ja jne.

Nautitaan auringosta kaikesta huolimatta

 

Kurja kokemuksia teillä kaikilla... Minulla on myös todettu ku keväällä 09 ja keskeytynyt keskenmeno kesällä 09. Ku hoidettiin leikkauksella, jossa oikea munanjohdin poistettiin. Elämän ja arjen on vain pakko jatkua, ekä osannut edes ajatella, että ne voisivat olla jotain ennakkovaroituksia vielä pahemmasta. Halusin vain jatkaa yrittämistä mahdollisimman pian. Nyt minulla on pieni poika <3 Tsemppiä kaikille!