Kokemuksia isosta ikäerosta?

Keskusteluja aiheesta "vauvakuume vielä kerran" löytyy useita, mutta olisin kiinnostunut kokemuksista perheistä, joissa vahemmat ovat höyrähtäneet vielä kertaalleen lisääntymään... joissa vauvakuumeesta on ryhdytty kytännön toteutukseen. Miten perhedynamiikka muotoitui uudessa tilanteessa, parisuhde, isot sisarukset?

Meillä vähän päälle kolmekymppisillä vanhemmilla on 12- ja 9-vuotiaat tytöt ja vauvakuumetta olen potenut jo vuosikausia. Aina ajatuksissa on ollut se, että kyllä vielä joskus haluan edes yhden pienen.. Nyt kun aikaa on kulunut niin järkisyyt puhuu asiaa vastaan. Vauvakume on erittäin vahvana, mutta niin on tällä hetkellä miehen vastustus asiaa kohtaankin. Mies yrittää ymmärtää mua ja sanoo, että toki on tiennyt vauvakuumeestani, muttei siltikään haluaisi ihan lähiaikoina. Minä taas en haluaisi odottaa enää hetkeäkään, me vanhetaan koko ajan ja tytötkin kasvaa.

Onhan tämä ihanan helppoa, tytöt pärjää jo keskenään kotona, itsekin voi harrastaa ja ei ole yövalvomisia, isojen lasten kanssa päivätoimet on helppoja ja illat yleensä leppoisia. Mies on aina ollut enemmän järki-ihminen, minä käyn tunteella, hetkessä.

Koen todella vahvana sen että todellakin haluan vielä olla raskaana, haluan meille vauvan, haluan että tytöt saa yhden pikkusisaruksen, haluan että perheessämme on enemmän jäseniä. Itsekkäänä mietin, että mitä teen elämälläni kun tytöt kasvaa ja lähtee kotoa, istumme nelikymppisinä kaksin ukon kanssa ja harrastetaan omia menojamme, matkustellaan, eletään "väliinjäänyttä" nuoruutta? Tuntuu sisällöttömältä, haluan elää perhe-elämää, en parisuhdeaikaa vain kaksin.

Pelkään kuitenkin myös sitä mitä vauva toisi tullessaan: itkuja, kakkavaippoja, väsymyksen, sitotumisen taas aikataulutuksiin vauvan mukaan, hankalampaa reissata vaikkapa vain kauppaankin, vähemmän seksiä, vähemmän omaa aikaa. Mutta en todellakaan osaa edes ajatella sitä että lapsilukumme jäisi tämän. Mutta kuulisin mielelläni tositarinoita siitä, mitä uusi vauva-arkeen hyppääminen tekee perheelle. Parisuhteemme on ihana, rakastan miestäni mahdottomasti, mutta siltikin pelkään esim sitä, että voiko uusi vauva-aika väsymksineen ja haasteineen pilata tämän hyvän arjen, jos se onkin liian rankkaa, voiko sitä joskus katua, jos lapsi onkin sairas, jos itse sairastuu vakavasti...

Siis ihan pönttöjä, hullujakin ajatuksia. Tuskinpa lapsiaan koskaan katuu<3.

 

Ymmärrän toiveesi todella hyvin!

Useassa sukulaisperheessä on iltatähti tai "uusi sarja". Näyttää siltä, että monet vanhemmat - etenkin isät - osaavat todella nauttia lapsistaan vasta päälle kolmikymppisinä. Vauva-arkeen uudelleen tottuminenkaan tuskin on vaikeaa.

Isommille sisaruksille ikäero tarkoittaa jossain määrin lapsenvahdiksi työllistymistä, mutta siitä on ainakin minulla enimmäkseen mukavia muistoja! Pikkusiskon kehitystä oli hyvin hauska seurata. Ja positiivista on sekin, että isot lapset harvoin ovat mustasukkaisia vauvalle!

Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!
kotona.munfoorumi.com &bull; Etusivu

 

Hei!

Tiedän, mitä tunteita tunnet, sillä itselläni on 9v, 8v ja 7kk ikäiset pojat. Monta vuotta minulla oli vauvakuume, vaikka toisen lapsen jälkeen vannotin miehelle, että muistuttaa minua sitten kuinka rankkaa vauva-arki on jos joskus taas vauvakuume yllättää. Itsestäni tuntui, että se yksi puuttuva palanen on vielä kateissa ja tarvitsen sen. Miestä sai puhua ympäri kauan, otatin kierukan pois ja sanoin miehelle, että nyt tehdään se kolmas jos meinataan. Eiköhän tuo sitten innostunutkin ja yhdet kuukautiset ehti tulla ennen kuin pikkuinen ilmoitti tulostaan. Ajattelin, että nyt on oikea aika kun olen vielä nuori ja mies minua jonkin verran vanhempi, mutta olen vielä elämäni voimissa kun nuorin on täysi-ikäinen. Omaa aikaa oli jo ihanasti, mutta lapsen kaipuu vei voiton. Nyt olen haaveillut neljännestä, mutta jo nuo kaksi viimeisintä raskautta ovat olleet riskiraskauksia, että en enää uskalla. Ei mies varmastikaan enää neljänteen edes suostuisi – mutta nyt on hyvä. On vain ollut niin mahtava seurata isompien touhuja. Ovat olleet aina niin tärkeitä toisillensa.

Vauvan synnyttä olen oikeasti nyt ensimmäistä kertaa osannut nauttia vauva-arjesta ja vauvasta. Vauva on ollut erittäin helppo, ei ollut koliikkia ja on aina ollut tosi tyytyväinen vauva. Hänellä on maitoallergia, kananmuna-allergia + monta muuta ruoka-aineallergiaa, mutta tästä huolimatta on tyytyväinen, iloinen ja nukkunut aina tosi hyvin. Nyt syödään korkeintaan kerran yössä jos sitäkään. Helppo tapaus kaikin puolin – ja niin RAKAS!!! Keskimmäinen otti tosi hyvin vauvan vastaan ja on ollut aivan ihana isoveli. Esikoinen oli aluksi mustasukkainen, kuukausia – oli itkuisempi eikä halunnut ottaa kontaktia vauvaan, mutta nyt hänestä on kuoriutunut myös hellyyttävä isoveli, joka on ottanut mahtavasti isoveljen roolin vastaan.

Itse en ”pakota” isompia katsomaan vauvan perään, sillä en tehnyt vauvaa siksi että isot sitä hoitaisivat. Joskus viihdyttävät vauvaa jos laitan ruokaa ja pieni on vähän krätyinen. Itse kammoksuisin, jos isot kokisivat pikkuveljen riesaksi. Olen nauttinut kotona olosta täysin siemauksin. Hyvin olen jaksanut yöheräilyt ja touhaamiset vauvan kanssa. Tämä aika menee liian nopeasti ohi ja pian minulla on taas aikaa tehdä omia juttuja. Mies on ollut enempi isojen kanssa ja minä vauvan. On ollut nyt jotenkin arka hoitamaan vauvaa, verrattuna siihen kun isot pojat olivat pieniä. Eiköhän tuo tuosta muutu kun pienempi pääsee isin kanssa tekemään remonttihommia

Jos en olisi nyt ”tehnyt” vauvaa, olisi vauvan kaipuu ollut varmasti lopun ikääni. Lapset ovat rikkaus viimeistään aikuisena myös toisilleen ja siksi halusin vielä tämän yhden ja olen tehnyt oikean päätöksen. Voimia sinulle pähkäilyyn, eihän sitä ikinä tiedä minkälainen se uusi vauva on – onko sillä sairauksia, allergioita, koliikkia tms. mutta uskon, että näin on tarkoitettu kuin on tapahtuakseen. Nyt osaa ottaa niin paljon rennommin ja nauttia jokaisesta päivästä

 

Meillä isoveljen ja pikkusiskon ikäeroksi tuli lähes 10v. Raskausaikana poika kävi läpi tunteitaan (onneksi on aina osannut sanoittaa niitä ymmärrettävästi) ja ainoan lapsen paikasta luopuminen oli etukäteen kova paikka. Poika asuu meillä vuoroviikoin ja onneksi toisessa kodissa tai muussa elämässä ei tapahtunut yhtäaikaa paljoa muutoksia. Mutta kun pikkuinen syntyi, niin poika on ollut ikäänkuin meidän "isojen" leirissä enemmän, yhdessä ihmettelemässä vauvan kehitystä ja edesottamuksia. Parhaita hetkiä oli, kun veli sai siskon ekoja kertoja hymyilemään ja nauramaan Niin cool kuin tuonikäisen pojan täytyy olla, niin on hellyttävää seurata, miten lepertelee vauvalle ja ihmettelee toisen söpöyttä. "Se on varmasti maailman söpöin vauva", totesi yksi päivä ihan vilpittömästi

Käytännössä kouluikäiset lapset isosisaruksina ovat jo itsenäisiä, vauvanhoidossa on taas fyysisesti enemmän konkreettista tekemistä. Mutta henkisesti tuo isompi on vauvaa työläämpi eli kaikkea sitä tunteiden vuoristorataa, mitä isoveljeksi tulemiseen ja kasvamiseen tuossa iässä liittyy, sitä on saatu kyllä todellakin yhdessä purkaa. Aikaa ja aikaa, sitä nuo isotkin tarvitsevat, vaikka vauva tuleekin. Meillä parhaiten homma on toiminutkin niin, että vauva kulkee sylissä/sitterissä/lattialla mukana, kun isomman kanssa käydään niitä tärkeitä juttuja läpi, läksyjentekoa, pelataan pleikkaa, laitetaan ruokaa, tai ihan vaan jutellaan asioista. Koska se juttelemisen tarve ei meidän isoveljellä ainakaan vauvan tulon jälkeen vähentynyt! Hoitoapua on isosta myös paljon käytännössä, jos tarvitsee ylimääräistä käsiparia ja kotitöitä poika on saanut tehdä vähintään yhtä paljon kuin ennen vauvaa. Nyt kun meille tulee lyhyellä ikäerolla vielä yksi lapsi, nousi samat vanhat "mä olisin halunnut olla ainoa" -keskustelut esiin, mutta kun poika sai sydäntään purkaa, ryhtyi hän on taas odottamaan tulokasta neutraalin myönteisesti, pohtimaan, mitä sukupuolta hän mahtaa olla ja onko yhtä söpö kuin edeltäjänsä Ja totesi sitten, että on siinä yksi hyvä puoli - hän on sitten niiden kahden pienen pomo

Kaikissa ikäeroissa on puolensa, kohta me sitten koemme sen toisen ääripään, eli kaksi vaippaikäistä samassa huushollissa ja murrosikää kolkutteleva nuorimies tuomassa omat haasteensa. Mutta kaikki vaiheet omassa rankkuudessaan ovat kyllä niin elämänmakuisia ja ainutlaatuisia, etten vaihtaisi isompaa perhettä mihinkään, vaikka ei ihan nuoria (37v) enää ollakaan