Kuinka moni lapsettomuushoidoissa ollut sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Itse olen esikoistani joutunut tekemään hoitojen avulla usean vuoden ajan. Yllätyksenä sitten tuo synnytyksen jälkeinen aika ollutkaan ruusunpunaista onnea vaan sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta nouseminen olikin yksi elämäni rankimpia kokemuksia.

Asiasta juteltuani muiden SJM:n läpikäyneen äidin kanssa, on vastaan tullut muitakin joilla taustalla on lapsettomuushoidot. Ihan mielenkiinnosta kyselisin löytyykö täältä muita saman kokeneita äitejä? Uskotteko, että nuo hoidot ovat teillä olleet laukaisevana tekijänä vauva-ajan masennukselle?

 

Väestöliiton tutkimuksessa todettiin, että hoidot kokeneilla on keskimääräistä vähemmän masennusta ekan vuoden aikana.

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/parisuhdetutkimusta_tiiviisti/?x218948=219344

En ole kokenut masennusta, joten en asiasta mitään tiedä, mutta lapsettomuuden kokeneena voisin kuvitella, että synnytyksen jälkeinen masennus on tuossa tilanteessa vielä tavallista musertavampaa.

 

Kiitos linkistä, tuota en ollut huomannutkaan!

Itselle ainakin tuo masennus oli järkyttävää myös siksi, että lapsi oli niin kovin toivottu ja haluttu. Ja sitten kun vauva-aika onkin yhtä kärsimystä. Syyllisyys äitinä oli aivan kauheaa. Itse koen, että nuo hoidot ovat olivat niin raskaita henkisesti, että tuo kaikki paha olo purkautui vasta sitten kun vauva oli turvallisesti maailmassa. Mutta onneksi ihminen on korjautuva olento!

 

Minulla oli vaikea synnytyksen jälkeinen masennus, lapsettomuushoitoja oli takana runsas vuosi ennen plussaa.

 

Kiitos vastauksestasi Hilpuri! Koetko, että hoidoilla oli vaikutusta sairastumiseesi?

 

Me kävimme hoidoissa vuosikausia ennen kuin raskauduin. Oli yllätys ettei se vauva-arki ollutkaan sitten ruusunpunaista ihanuutta ja olin puoli vuotta todella alakuloinen, varsinaisesta masennuksesta en osaa sanoa. Mutta samaa asiaa olen pohdiskellut kuin sinä.

 

Upsista, muita saman kokeneita?

 

Minä

Lapsettomuutta kesti 5 vuotta ennen raskautta. hoitoja siitä 4. Sairastuin tuolloin paniikkihäiriöön. Mutta synnytyksen jälkeen olen ollut masentunut. Toisaalta mulla oli muitakin syitä moiseen.

 

minulla taitaa olla edelleen SJM:sta... Kukaan ei ole sitä koskaan huomannut paitti mies ja minä itse... Elämä ei onnistu,,,

 

Hei Neytiri! Sama tarina oli minullakin. Hoitojen aikaan sairastuin paniikkihäiriöön, pahimmillaan en pystynyt edes auton kyydissä olemaan. Sitten synnytyksen jälkeen aloinkin oireilla pahemmin ja SJM-diagnooin sain jo 4 viikkoisena äitinä. Itse uskon vakaasti, että tuo lapsettomuushoitoaika vaikutti masentumiseeni. Itse en hoitojen lomassa edes ymmärtänyt olevani niinkin matalalla, olin vain aina vihainen ja masentunut. Nyt jälkeenpäin on helppo sanoa, että apua olisi pitänyt saada jo tuolloin...

 

Hei pihlajainen, vastailen sulle huomenna enemmän. olen ihan rätti päikkärittömän päivän jälkeen.
Hyvää yötä ja palataan asiaan huomenna.

 

Tehdään näin! Kauniita unia!

 

Jälkeenpäin ajateltuna olin masentunut.
Esikoista yritettiin 3 vuotta. Jo synnytyslaitoksella meinasin katua koko hommaa.
Väsymys kasvoi kasvamistaan. Vauva-arki ei ollutkaan vaaleansinistä hattaraa.

Aloin nousta tuosta suosta, kun pojan isä pakkas vauvan autoon ja menivät anoppilaan välillä muutamiksi tunneiksi. Sain vain olla yksin tekemättä yhtään mitään.
Poika täyttää ihan just 5v. Vauvakuume nostaa taas päätään, eilen kävin gynellä, sama vaiva edelleen eli PCO tyyppiset munasarjat, Clomifenit näin alkuun.
Pelottaa ja ahdistaa jo etukäteen, että meneekö taas yrityksessä useampi vuosi ja onko mahdollinen vauva-aika taas vaikeaa.

 

Hei Vilinäiti!
Kiitos vastauksestasi. Tarinasi tuntuu niin tutulta...Itsekin olisin halunnut vain paeta koko tilannetta ja siitähän se syyllisyys vasta nousikin. Ehkä ne odotukset olivat korkeammalla kun lapsi oli niin kovasti toivottu ja kauan yritetty. Ja siksi myös oma masennus oli niin vaikea hyväksyä - kuinka nyt saatoin vain toivoa, että olisin voinut perua kaiken vaikka niin paljon oli uhrattu sen eteen että lapsi oli maailmaan saatu!?

Mutta tunteilleen ei mitään mahda. Hienoa, että uskallat lähteä toista yrittämään. Kannattaa hoitaa verkostot mahdollisimman valmiiksi, jotta on apua jo ennakkoon vauva-aikaa ajatellen. Ja ehkä myös hoitojen aikana kannattaisi käydä keskustelemassa tunteistaan jonkun ammatti-ihmisen luona. Neuvolasta luulisi jotain järjestyvän!

Itse olen tullut siihen päätökseen, että meidän perheen lapsiluku on nyt tässä. Sen verran syvät haavat tuo aika meihin jätti ja pelko uudesta masennuksesta on edelleen valtava. Vaikka lapsi on maailman rakkain, oli tuo vauva-aika (ja lapsettomuushoitoaika) elämäni synkintä aikaa. Ehkä nyt on lupa jo nauttia tästä mitä on.

 

uppp

 

En tiedä oliko minun masennukseni hoidoista kiinni. Mutta minäkin olen ollut havainnoivinani, että hoitoja läpikäyneet masentuvat. Ajattelisin ennemminkin, että vaikuttamassa voisi olla pitkä yritys, monet pettymykset ja loppujen lopuksi se elämänmuutos minkä vauva mukanaan tuo.

 

Pihlajainen, anteeksi että tää vastaaminen on kestänyt, unohdin koko asian, ja nyt avasin tän toisen koneen jossa tää ketju on auki ollut kokoajan
Mitähän mä lupasin kirjotella. Noh, koitan kirjottaa jotain kohta..

 

Noniin,
Mä siis luulen että mullä kävi näin kun kävi, siksi että mä jotenkin koen että mä en saa olla pettynyt lapseeni missään vaiheessa. Että pitäs olla tosi ilonen kokoajan, ja mistään ei sais valittaa. Tavallaan tarttee kätkeä ne omat olot aina, siksi että on saanut kuin lahjan kun on vihdoin saanut sen lapsen.
Rakastan lastani koko sydämmestäni, mutta jostain syystä koen että mun on todistettava se hänelle kokoajan, ja siksi tunnen riittämättömyyttä.
Sitä samaa mielestäni koin silloin kun hän oli vastasyntynyt. Silloin kun onnistumista mitattiin imetyksen onnistumisella, ja sillä saako lapsi tarpeeksi läheisyyttä, ja saako pidettyä lapsen tyytyväisenä.
Mä masennuin ollessani kotona yksikseen (tai siis sen vastasyntyneen kanssa) ja miettiessäni siinä huudon keskellä, että tätäkö mä oikeesti tahdoin. Ja siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän ajatellut että mulla ei ole oikeasti oikeutta valittaa. Mun lapsenihan on tässä maailmassa vain siksi että mä olen TODELLA tahtonut sen tähän maailmaan syntyvän.

Mä siis toivon että mun tulevaisuus ei ole ihan näin masentavaa kuin miltä se nyt näyttää. Ja toivon että pääsen vielä joskus siihen huolettomaan elämään, mitä moni mun perheellisistä ystävistä kyllä yltävät.

 

Neytiri, laitoin sinulle yv:ä! :wave: