Kun en jaksa jotain tunnetilaa

Miten sulla on päivä mennyt ? ????
Toivottavasti edes hiukan paremmin *halaus*

 

Ausumisesta voin sanoa, että se on yhden sukulaisen kakkosasunto ja siksi yleensä tyhjillään.

Koirista en mielelläni kerro sen enempää.

Oon iältäni 25-30 v. Sen tarkemmin en mielelläni sano.

Oon eläkkeellä epävakaan persoonallisuushäiriön ja toistuvan masennuksen vuoksi.

Paha olo varmaan alkanut jo ihan syntymästä asti jatkuneesta äidin laiminlyönnistä ja usein toistuneesta raivoamisesta (yh) sekä ala-asteen ekalta lukion vikalle jatkuneesta koulukiusaamisesta.

Vuosia kärsin vain hiljaa enkä uskaltanut hakea tai kokenut ansaitsevani apua. Toivoin jopa, että joku ois raiskannu mut, jotta mulle oltais tarjottu kriisiapua, ettei mun ois tarvinnu sitä ite pyytää.

Lääkäriin menin viimein kahdeksan vuotta sitten ja siitä suoraan saikulle ja sen jälkeen kuntoutustuelle joka jatkuu vieläkin.

 

Tuossa on sinulla paljon kampitettavaa. Siis henkisiä vastuksia ja hyvinvoinnin tiellä esteitä ylitettäväksi. Oireiden ja toimintamallien kuvailu olikin tuttua, joten siksi kysyin tuosta persoonallisuushäiriöstä ja masennuksesta.

On harmillistä lukea, että nyt on näin paha jakso meneillään taas ja olosi on noin huonolla mallilla. Persoonallisuushäiriöt ovat vaikeahoitoisia ja aiheuttavat paljon haittaa yksilölle. Toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, koska mieli ei tunnu antavan periksi. Se on pitkä ja vuosia kestävä prosessi. Mutta ei toivoton. On toivoa.

Kun tuo sinun asuntotilanteesi on tuo, niin onko mahdollista päästä johonkin tehostettuun asumispalvelumuotoon? Missä pystyttäisiin paremmin auttamaan kokonaisuuden kannalta henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa, lääkehoidon optimointia ja että se tuki olisi läsnä. Ensin pitäisi vain saada itsensä siihen kuntoon, että pystyy taistelemaan niitä täysin hallitsemattomia impulsseja vastaan esimerkiksi silloin kun jokin asia ei suju, tulee tunne ettei mikään muutu tai etene tai kun tulee tunne, että kaikki pettää, pistää pettymään tai itse pettää muiden luottamuksen. Sellainen ensi askel siihen, ettei ole oikeasti ilman toivoa tai toivoton.

 

Voimia paljon Sirionful.

 

Päivä meni tuolloin maanantaina todella paskasti. En saanut koko yönä nukuttua ja aamulla sit aloin viilteleen todella pahasti itteeni. Osuin johonki valtimoonki mut en ees välittäny. Menin sit taas tikattavaks niin lääkäri halus et meen lanssilla sairaalaan ku hemoglobiini oli laskenu niin paljon. Mulle piti olla paikka osastolla, mutta sitten sanottiin et sille paikalle otettiin jo toinen et on vaan paikka siellä toisella osastolla jonne oon sanonu et meen vaan käsiraudoissa. Sanoin sit et jos ei oo muita paikkoja niin lähen kotiin

Lääkäri meni hoitajan kanssa ulos huoneesta puoleks tunniks ja tuli sit viimein takas neljän hoitajan ja kahen vartijan kanssa. Olivat päättäneet pistää mut tarkkailuun. Jähmetyin ihan täysin ja ku ne alko repimään mua siitä tuolista niin hyppäsin pöydänjalkaan kiinni. Vartijat sit riuhtas mut siitä selälleni sellasella voimalla et pöydänjalka lähti irti. Sit ne käsiraudotti mut ja mä vaan hyperventiloin kunnes aloin itkeen. Sit muhun pistettiin piikillä rauhottavaa ja nostettiin paareihin ja vietiin suoraan leposidehuoneeseen. Siellä olin vaan ihan tokkurassa ja mut riisuttiin alasti ja vaihettiin sairaalavaatteet. En pistäny vastaan enää ku olin niin tokkurassa. Siitä huolimatta ne pisti mut lepositeisiin ja tärisin vaan hervottomasti silmät kiinni enkä pystyny puhumaan. Siihen mut sit jätti. Sit ku ehkä tunnin päästä tärinä lakkas ja rauhotuin ja avasin silmät nii pyysin päästä vessaan. Hoitaja sano ettei hän mua yksin päästä ja pääsen vasta sit kun joku muukin tulee sinne. Ootin ja ootin mut kukaan ei tullu. Mulla oli jo kipuja ku oli niin hirvee kusihätä ja sanoin et pliis voisitko kysyä voisko joku jo tulla päästämään mut. Hoitaja kävi kysymässä mut kukaan ei kuulema ehdi. Ruinasin ja ruinasin mut aina se vaan sano, että kohta pääset. Ootin ainaki tunnin kunnes viimein pääsin.

Ja eiku takas lepositeisiin. Ruinasi päästä tupakalle mut ei tullu lupaa vaikka olin kokoajan ollu ihan rauhallinen ja asiallinen. Sit joskus ku olin ollu siinä arviolta 6-9h en tiiä ku ei siel ollu kelloa, pääsin viimein pois, mut sit mut vietiin vielä eristyshuoneeseen iltapalalle. Ruinasin taas päästä röökille mut ei suostuttu. Sit tuotiin iltalääkkeet. Kaikki paitsi mun minipilleri oli kuulema lopetettu. En saanu ees samana päivänä määrättyä antibioottia, enkä mun masennuslääkettä ja tilalla oli uus antipsykootti, vaikka en ollu psykoottinen, olin vaan itsetuhoillu vakavasti. Sit sanottiin et lääkäri oli kuulema sanonu et on ihan sama nukutko täällä vai omassa huoneessa, niin nukut sit täällä.

Varmaan tunnin valitin ihan rauhallisesti mutta ääneen yksi siinä huoneessa, etten oo tehty mitään ansaitakseni tätä ja et haluun röökille, mut sit se lääke alki väsyttään niin paljon et nukahdin. Aamulla sit sentään pääsin pois ja viimein röökille. Sit ku tapasin psykiatrin päivällä niin se purki sen tarkkailun ja suostuin jäämään tänne huomiseen asti odottamaan et tulisko joltain muulta osastolta paikka vapaaks mut toistaiseks ei oo tullu ja jos ei huomennakaan oo niin todennäköisesti lähden täältä kotiin. Ja teen muuten valituksen pakkokeinojen aiheettomasya käytöstä heti torstaina. Tää on ihan hirvee osasto. Kolmella eri osastolla oon ollu ja tää on ehdottomasti hirvein. Monta kertaa päivässä joku riehuu ja viedään eristykseen ja suurin osa hoitajista on kans todella tylyjä ja välinpitämättömiä. Että joo eipä tässä hirveen hyvin mee .

Kiitos kaikille haleista ja tsempeistä ! Täällä on yks toinen potilas itkeny tosi paljon niin luvan kanssa halasin sitä ja toin sille kanttiinista yllätyksenä suklaata . Mun huonekaveri oli kans tosi kiva ja tarjosin sille keksejä mut mun harmiks se lähti jo kotiin.

 

Eipä ollu edelleenkään vapaita paikkoja muualla, mutta päätin kumminkin jäädä tänne vielä päiväks tai kahdeks, koska jos oisin lähteny kotiin, niin oisin satavarmana viillelly taas.

 

"Kyllä se aurinko taitaa alkaa paistaa sinunkin risukasaan", eli aivan mahtava kuulla että jäit sinne etkä lähteny kotia satuttamaan ittees, ja mahtava homma kun tiedostat itse mitä olisi ollut tiedossa jos olisit mennyt "kotiin" ja jäit sine ? Kiva että olet jaksanut ilahduttaa muita potilaita, mutta muista keskittyä omaan hyvinvointiin. Älä ota toisten pahaaoloa omaksi, ja tiedän, se ei oo helppoa, itekkin ku "PYÖRIN pohjamudissa" pidän tärkeimpänä tsempata muita, ton asian kanssa mulla on vielä hieman tekemistä. Voimia sulle, ja toivottavasti kuulen lisää susta ?

 

Älä välitä noista kysymysmerkeistä, en tiiä mistä ne tulee.

 

No kannattaa hommata ittensä tollasiin paikkoihin? Ja saman tien juokset tikattavaks, selvästi haluat vaan huomiota. Keksi nyt vittu joku muu keino hakea sitä

 

Ei taas kauheen hyvin mee . Lähdin tossa toissapäivänä osastolta pois, koska halusin viillellä ja sanoinkin sen, mutta mua ei silti pakotettu jäämään, joten vaikka sen illan pärjäsin, niin aamulla enää en ja seurauksena on nyt 10 tikkiä lisää...

Olin sit uudestaan osastoarviossa, mut mulle annettiin vaihtoehdoiksi et meen osastolle ilman minkäänlaisia ulkoilulupia ja omia tavaroita, tai että lähden kotiin, niin päätin sit lähteä kotiin ja halu viillellä lisää on vieläkin suuri :/.

 

Oothan viellä täällä? Oon monena päivänä käyny kurkkaamassa ootko kirjottanu tänne mitään. Olisi kiva tietää miten sinä voit, toivottavasti olet saanut apua.

 

Oothan viellä täällä? Oon monena päivänä käyny kurkkaamassa ootko kirjottanu tänne mitään. Olisi kiva tietää miten sinä voit, toivottavasti olet saanut apua.

Aijaa kiva kuulla, et joku on jopa kaipaillu kuulumisia . Joo oon mä täällä. Viiltelin lisää, koska sattu yks tosi ikävä vastoinkäyminen ja sit olin taas vähän aikaa osastolla, kunnes lähin taas kotiin viiltelemään ja sit taas pari päivää osastolla ja nyt taas kotona. Olin ihan jäätävän itsetuhonen tossa välissä, oisin voinu kuollakin siihen, mut selvisin ja nyt en aio enää viillellä. Tai siis mulla ei oo siihen enää tarvetta kun sain mun "projektin" valmiiks, enkä haluu enää koskee siihen enempää. 19 tikkiä tällä hetkellä ja kaks antibioottia päällä, sekä rautakuuri. Näillä mennään. Avohoito jatkuu ja nään mun terapeutin keskiviikkona ja psykiatrin pikasesti perjantaina. Mun terapeutti ois halunnu mut jollekin osastolle moneks viikoks, mut sellasia hoitoja ei kuulema oo täällä enää ees olemassa vaan ne on kaikki lopetettu. Bullshit sanon minä, koska muita potilaita on kuitenki siirretty sieltä muualle pitkiä hoitoja varten, mutta en mä ois sellaseen hoitoon halunnukkaan enää. Toi osasto jolla mä olin oli hoidoltaan kyllä ihan perseestä, eikä siitä ollu mulle oikeestaan mitään hyötyä, paitsi että tutustuin pariin mukavaan potilaaseen, joihin varmaan pidän jatkossakin yhteyttä. Aina kun mulle tuli halu viillellä ja lähteä sen vuoks kotiin, niin kukaan ei ees yrittäny puhua mua ympäri. Sanottiin vaan, että ei me voida sua täällä pakolla pitää, et lähe vaan kotiin, kun ei tästä hoidosta näytä olevan sulle hyötyä. Myös ne keskustelut, mitä siellä käytiin oli ihan naurettavia. Vastaus suunnilleen kaikkeen oli, että sun pitää puhua tosta siellä sun avohoidossa, tai sit koko aika meni siihen et mä valitin siitä kuinka huonoa "hoitoa" siellä sai. Ja hyvä puhua miljoonasta eri asiasta avohoidossa kun se on 45min viikossa ja sen terapeutin mielestä mun pitäis olla osastolla, kun mun tilanne on niin vaikea. Noi pari vikaa päivää siellä mä jouduin jopa perustelemaan niille, että miks niiden pitäis ees ottaa mut sinne takasin. Mulla oli diili yhen lääkärin kanssa, että jos se auttaa mua saamaan hoitoa noihin viiltelyhaavojen seurauksiin, niin mä suostun menemään takas osastolle ja pidin sanani. Sanoin sit syyks sen, et kun mun anemia on niin pahana, et tarviin pari päivää lepoa, et pystyn taas ylipäätään käymään kaupassa ja apteekissa jne. Noh sitä se hoito noi pari vikaa päivää olikin eli käytännössä vaan paikka missä saa ruuan nenän eteen ja napit kouraan ajallaan. Oli siellä joitaki kivojaki hoitajia, mut ne ei ollu mun omahoitajia. Muut potilaat siellä mua enemmän autto ku ykskään hoitaja. Oon ollu kolmella eri osastolla ja toi on kyllä niistä paskin ehdottomasti. Kahdella muulla osastolla on sentään ees voitu puhua siitä, mikä mut sinne osastolle on ees tuonu, ja yritetty keksiä siihen joku ratkasu, mut ei tuolla, ehei vahingossakaan.

Toi osasto on pelkästään rajotuksia, nappeja, eristystä, ja lepositeitä hoitona tarjoava paikka ja mulle sanottiin moneen kertaan, ettei mun kuuluis ees saada olla siellä. Niiden mukaan mä olin "hankala tapaus". Kai se johtuu siitä, että mulla on kokemusta paremmastakin ja osasin vaatia sitä tuollakin, enkä vaan tyytyny, niinku suurin osa tuntu tyytyvän. Noh pakkohan niiden muiden olikin tyytyä kun olin melkein ainut, joka oli siellä ilman pakkohoitopäätöstä. Mutta en mä siellä riehunut, tai huutanut tai mitään, paitsi sillon kun mulla oli niin heikko olo, että istuin lattialle odottamaan, kun piti odottaa ja mut vaan yhtäkkiä väkivalloin revittiin siitä ylös ja alettiin tönimään pitkin käytävää. Siinä tilanteessa palo käämi, mut samalla tietty adrenaliini toi voimaa jäseniin ja kiroillein marssin mun huoneeseen paiskaten oven kii. Tein siitä ekasta ja pahimmasta osastojaksosta valituksen ja sain siihen täynnä valheita ja kiertelyä olevan vastauksen ja aion kyllä vielä viedä asian eteenpäin. Toi osasto on psykiatrisen osaston irvikuva ja säälin jokaista, joka sen ovien sisästä joutuu kulkemaan. Noh ihan asiallinen lääkäri siellä sentään oli, mutta hoitajat valehteli sille päin naamaa ihan pokkana, kun valitin sille niistä asioista, mitä siellä tapahtu mulle kokoajan. "En ole sanonut noin" "Ei se noin mennyt" "Nyt sinä keksit kyllä omiasi" ja mulla on kyllä ihan helvetin tarkka sanamuisti sillon, kun joku asia särähtää korvaan oikein pahasti, mutta kumpaakohan se lääkäri uskoo?

Mutta joo, tarpeeks valitusta tosta osastosta. Tänään palasin mun harrastusten pariin ja oli oikein kiva päivä, vaikka ei ihan putkeen mennytkään siellä. Onnistuneesti myös salasin tän koko episodin mun äidiltä, jolle selitin pokkana olevani vielä osastolla kun oikeesti olin kotona olemassa itsetuhoinen ja siis sehän ylipäätään luulee, että mun vaan teki mieli tehdä jotain, mutta että oikeesti en oo tehny mitään. Ja parempi se niin onkin. Koirat on taas mun luona ja elämä rullaa toivottavasti taas eteenpäin kohti parempaa. En mä oo ees masentunu tällä hetkellä, mutta jotain syömishäiriön tapasta varmaan kehittelemässä tässä itelleni kovaa vauhtia vaihteeksi. Ja noi viiltelyepisodit oli ainakin tossa loppuvaiheessa ihan täysin pakkomielteisiä. Mun oli vaan pakko tehä niin kuin mä tein, koska mä en pystyny pääsemään siitä ajatuksesta eroon sit kun se tuli mieleen. Pakko pakko pakko. Se viimesin episodi oli mulle itellenikin aika helvetin epämiellyttävä, mutta mä en voinu jättää sitä projektia kesken ennen kuin mä sain sen valmiiks. Henki siinä kyllä meinas mennä. Sori vaan niille, jotka ois toivonu sen menneenkin, elossa ollaan .

 

"Toivon sulle kaikkea hyvää" Menikö sulta ohi, että vastasin?