Kun isä ei koskaan kehu tytärtään.

Isä on ihan hyvä isä. Ei satuta tai mitään.
On harvoin kotona, ei koskaan kehu. Ei pidetä sylissä, ei halata saati suukotella. Ei kerrota että välitetään tai rakastetaan. Enemmänkin sellaista leikinlaskua joka tavallaan painaa tyttöä alaspäin. "Liiku enemmän ettei sinusta tule yhtä lihava kuin naapurin rouva" "Olet niin äkänen että ei kukaan sinua vaimoksi huoli" "Et koskaan pääse naimisiin, ei kukaan mies kestä tuollasta" jne.
Ja nämä ja monet muut siis sanottu teini-ikäiselle.

 

No ei oo "ihan hyvä isä", jos tuolla lailla henkisesti satuttaa tytärtään. Isän ihailu ja kehut ovat tyttölapsen itsetunnolle ihan ensisijaisen tärkeitä, tuollainen vahingoittaa varmasti vähintään yhtä paljon kuin fyysinen väkivalta.

 

Tämä on siis minun isäni suusta. Isäni on aina ollut kavereitteni silmissä just tosi kiva, hauska ja mukava tyyppi. Olen aina pitänyt isästäni paljon. Olen ollut "isän tyttö" omasta mielestäni.
Olen kuitenkin kärsinyt aina itsetunto ongelmista ja melko pahoista sellaisista. Olen aina tuntenut ettei kukaan halua minua auttaa, ettei kenenkään tarvitsisi edes koska pitää pärjätä yksin. Että miksi kukaan auttaisi minua. Tuntuu etten riitä mihinkään enkä kenellekään.
Mutta pahimpana ehkä tuo että minua voi satuttaa.

Siksi kai olenkin ajautunut erilaisiin väkivaltaisiin suhteisiin.

 

Voi että sua. :hug:

Minkä ikäinen olet? Mulla oli aikoinaan ihan samanlaista, ja ei tuntunut hyvältä. Kesti todella kauan, että sain itsetuntoni kasaan, sen verran syvät jäljet jätti. Mutta kuule, kyllä tuostakin voi toipua, tiedän omasta kokemuksesta.

Älä suostu enää väkivaltaisiin suhteisiin, sillä niitä hyväikin miehiä on olemassa!

 

Olen jo 30v. En elä tällä hetkellä väkivaltaisessa suhteessa. Mutta niistäkin on menneessä kokemusta. Enkä voi niistä puhua koska vähättelen asioita liikaa.
Äitini ei ollut yhtään sen parempi. Ei koskaan jaksanut meitä, aina piti ymmärtää koska olin perheen ainoa tyttö, 3 pienempää veljeä vain. koskaan ei ollut hyvää syytä olla surullinen, ei itkeä, ei olla erityisen onnellinen, ei olla vihainen.
Oksettaa kun edes ajattelen lapsuutta tai nuoruutta.

 

Kovin kylmältä lapsuudelta kuulostaa. Mulla äiti korvasi paljon, koska oli isänkin edestä lämmin ja kannustava: Sulla on paljon enemmän paikattavaa itsetunnossasi sitten, jos tukea ei tullut miltään suunnalta. Surullista, että niin monet lapset joutuvat kasvamaan noinkin tunnekylmässä kodissa.

Toivoa on tulevaisuuden suhteen kuitenkin, jos itse tiedostaa tilanteen ja voi pyrkiä välttämään sitä, että siirtää samaa traumaa omille lapsilleen.

 

Olen itsekin hämmästellyt sitä että mistä minulle on tullut se että kerron monta kertaa päivässä lapsilleni että rakastan. Viimeistään illalla nukkumaan kädessä. Halailen, suukottelen, rutistelen, kehun ja pidän hyvänä. Kerron kauniita asioita ja kannustan. Tuen joka asiassa.
Mistä se on minulle tullut kun minulla ei ole ollut sellaisia vanhempia eikä muitakaan sukulaisia?
Mieheni on ollut sellainen ja hänen äitinsä kyllä halaa. Isänsäkin ehkä joskus.
Minulla on tällä hetkellä ihan ok. välit vanhempiini. Mutta jos koetan ottaa asiaa puheeksi niin saan syytöksiä ja äitini on sitä mieltä että on joku muoti-ilmiö syyttää vanhempia ja lapsuutta aikuusiän ongelmista.

 

Isällä on hyvin tärkeä rooli tytön kasvatuksessa ja se on opettaa millaista kohtelua naisen tulee saada. Jos on ollut hyvä ja lempeä isä joka on vahvistanut itsetuntoa niin harva nainen ottaa itseleen miehen joka kohtelee kuin paskaa.

 

Muoti-ilmiö tai ei, auttaako vanhempien syyttäminen itsetunto ongelmista jotakin. Anteeksi pyyntö varmaan olisi kiva, mutta pystyykö itsetunto ongelmista kärsivä (tai vanhemmilleen katkera) anteeksi antamaan eli olisiko anteeksi pyynnöstäkään lopulta hyötyä itsetunnolle.

 

Minulla on tällä hetkellä ihan ok. välit vanhempiini. Mutta jos koetan ottaa asiaa puheeksi niin saan syytöksiä ja äitini on sitä mieltä että on joku muoti-ilmiö syyttää vanhempia ja lapsuutta aikuusiän ongelmista.

Ei ne välttämättä koskaan tajua, mun isä ei tajunnut. Kovin muodolliset ja etäiset välit meillä oli hänen kuolemaansa saakka. En tosin koskaan hänen kanssaan asiasta edes yrittänyt puhua, koska tiesin, että se olisi ollut turhaa.

Aika vaikeaa monien vanhempien on varmaan tunnustaa, että olisi tehnyt jotain väärin. Taustalla voi heillä olla se ainoo, kotoa opittu malli, jonka kuvittelee oikeaksi. Onneksi sä olet kuitenkin tajunnut, ettei se noin voi mennä, ja kohtelet omia lapsiasi toisin. :heart:

 

Jotenkin minulla on tosi huono luottamus ihmisiin. Varsinkin miehiin. Tuntuu että kaikki näkee minussa koko ajan virheitä ja vikoja ja ihan oikeasti on sellainen olo et ois parempi pysyä kotona ettei kukaan saa pahaa oloa tai mieltä minut nähdessään. Tiedän että tämä on oikeasti sairasta.

 

onko oikeasti mahdollista selvitä tästä? Nousta vahvempana?

 

Voi ei. :hug: Tollanen on todella ikävää ja todellakin voi jättää elinikäiset traumat. Uskon kyllä että siitä voi selvitäkin. Asia pitää käsitellä kunnolla ja ymmärtää, että ne viat olivat isässäsi eikä sussa. Alat systemaattisesti parantaa itsetuntoasi ja yrität samalla unohtaa isän sanomiset. Mulla sama tavallaan, mutta vaan toistepäin, eli äiti oli tollainen. Eipä siinäkään oikein itsetunto kehity parhaimmalla mahdollisella tavalla.

 

Muistan miten lapsena samalla ihmettelin ja hämmästelin, mutta tunsin pientä mustasukkaisuuttakin siitä että paras ystäväni aina halasi isäänsä. Aamulla kouluun lähtiessä. Illalla nukkumaan käydessä ja usein myös iltapäivällä kun tuli koulusta jos isä sattui olemaan kotona.
Toiset läheiset ystäväni saivat äidiltään hyvänyön suukot ja halaukset. Äiti kutsui heitä kultalinnuiksi jne.

Nyt jos ajattelen niin en edes halua halata vanhempiani. Oksettava ajatus.
Joskus silloin liitin hyvänyön toivotukseen suukon, mutta äkkiä huomasin ettei se luonnistu minulta, eikä kyllä sitäkään vähää vanhemmiltani.

Vielä nykyäänkin äitini lyttää minua. Aina vika löytyy minusta. Olen hankala ja epämiellyttävä. Stressaan turhaan ja murehdin.
Isäni kanssa aika vähän puhutaan vaikka oikeasti isääni kohtaan jotenkin tunteeni ovat kuitenkin lämpöisemmät kuin äitiini jonka kanssa jutellaan usein.

 

Ei ole kovin korkeat kriteerit jos isä on hyvä silloin kun ei satuta fyysisesti

Jos ei isä kertakaikkiaan keksi mitään kannustavaa ja positiivista niin olisi sitten edes mollaamatta.

 

Tiedän että isäni ihan varmasti minusta välittää. Vaikka onkin ollut tuollainen. Hän ei vaan sitä ikinä mitenkään näytä.

 

Olen kuitenkin ajautunu parisuhteeseen nuoruudessani jossa minua ihan fyysisestikin alistettiin ja satutettiin. Hallittiin. Ja pelkään että minun huono itsetuntoni esti minua tekemästä rikosilmoitusta, esti minua pitämästä itsestäni hyvää huolta ja puolustamasta itseäni.
Koin ja koen edelleen jotenkin että olen ansainnut sen. Olen ruma, lihava, inhottava, äkäinen jne.
Mitä en siis ole. Olen normaalipainoinen, ihan kauniskin monen mielestä, olen todella kiltti enkä ikinä tee tai sano kellekään pahasti.

 

Jos edelleenkin nuo asiat sinua vaivaavat ja kärsit kovin huonosta itsetunnosta, sinun varmaankin kannattaisi hankkia itsellesi keskusteluapua. Ihan terveyskeskuksen tai työterveyshoitajan kautta voisi yrittää saada lähetettä psykologille tai esim. psykoterapeutille. Uskon, että asioita läpi käymällä niihin saisi jotain perspektiiviä ja ajatuksiinsa jäsennystä.

Mä itse puhuin kaverien kanssa, ja miehelleni, mutta eihän se kovin ammattimaista apua ole, eikä myöskään ole välttämättä oikein kuormittaa läheisiään kohtuuttomasti omilla ongelmillaan. Koulutettu ihminen hallitsee homman paremmin kuin me keittiöpsykologit, joten reippaasti vaan apua hakemaan. Onnea matkaan!