Kun isovanhemmat eivät välitä

Kyseessä on siis minun vanhempani. Voi, kuinka elättelin raskausaikana unelmia siitä, kuinka ylpeät ukki ja mummi viettävät aikaa lapsenlapsensa kanssa. Miten väärässä sitä voikaan olla ja miten satuttavaa on huomata, että sama tunnekylmyys jatkuu myös lapsenlapsen kohdalla kuin itsekin pienenä sain kokea

Apua en viitsi enää pyytää, koska minulle tulee niin surullinen olo, ettei rajaa. Äitini on kotona, isäni vielä työelämässä. Olen välillä pyytänyt, jos äitin tulisi seuraksemme, kun mieheni on työmatkoilla tai minun pitää käydä lääkärissä. Äitini kieltäytyy aina vedoten siihen, että välimatkaa on liikaa. Onko 50 km liikaa? Synnytyksen jälkeen hän päivitteli ääneen puhelimessa, että on se hyvä, kun sinulle ei tullut synnytyksen jälkeistä masennusta, koska miehelläni olisi ollut sitten niin vaikeaa. Olin aivan ällistynyt, minun aivan kuin mahdollinen synnytysmasennukseni ei olisi millään lailla koskettanut omaa äitiäni tai herättänyt hänessä halua auttaa/tukea. Suljin puhelimen ja itkin.

Isäni ei osaa olla lapsenlapsensa kanssa ollenkaan. Viimeksi käydessämme heidän luonaan, niin lipitteli vaan kaljaa ja höpötti omia työjuttujaan ja harrastuksiaan. Eilen isäni kävi kalassa ja ajoi sen vuoksi 1 km päästä kotimme ohi ja ei tullut käymään. 6 kk poikaamme hän on nähnyt 2 kertaa, koska ei ole koskaan kotona, kun käymme ja meille hän ei viitsi tulla, kun on muka tärkeämpää menoa. Niinhän se on ollut aina isälläni, työt ja harrastukset ja se kaljan lipitys menee aina kaiken ohi. Niin oli lapsuudessani ja sama kaava vain jatkuu lapsenlapsen kohdalla.

Onko ketään muuta, jolla omat vanhemmat ovat ongelma? Jotka eivät välitä ja jättävät yksin, kun oma lapsi tai lapsenlapsi tarvitsisi apua? Välillä tunnen olevani niin kauhean yksin tämän asian kanssa.

 

Meillä vähän sama juttu kuin teillä mutta kyseessä on miehen vanhemmat. Tunnekylmiä ovat ja ainoastaan tuijottavat omaan napaansa. Meillä on välimatkaa vaivaiset 20km ja ennen asuttiin vieläkin lähempänä 4 km päässä.

Omat vanhemmat käy kylässä, kyselee säännöllisesti kuulumisia ja jaksamisestani sekä muistavat pienillä ihanilla teoilla ja tavoilla. Anopin puolelta ei ole minkäänlaista kontaktia tai aloitetta ollut syntymän jälkeen (lukuunotta,atta 3 min muodollista puhelua n 2kk välein jolloin ei puhuta kuin omista jutuista). Anoppi on sulkeutunut ja ahdasmielinen töksäyttelijä ja hänen miehensä juo "salaa". Minä haistan aina viinan hänen hengestään siksi en halua koskaan jättää lasta heille hoitoon (tosin eivät ole ehdottaneetkaaan).

He eivät välitä aidosti vaikka on heille 1. lapsenlapsi. Koskaan ei tulla kylään kun on niin kiire mutta lomamatkoille ja shoppailuun yms on aikaa unohtamatta jokapäiväistä lenkkeilyä jne.. Me ollaan miehen kanssa tultu siihen tulokseen että meille riittää yhdetkin hyvät isovanhemmat. Emme meinaa tyrkyttää lastamme väkipakolla. On sen kiinnostuksen oltava aitoa muuten se ei ole mitään

 

Voi miten tuttua. Mä oon jo niin monesti kirjottanu oman stoorini tänne etten enää jaksa, tulee joka kerta niin paha mieli. Mun omat vanhemmat on kuollu ja miehen vanhemmat ei välitä ... ei oo kauaa kun kirjotin, mut en muista mihin alotukseen ja mille osastolle. Jos löydän kopioin tänne. Voimia :hug: , et ole ainoa.

 

No meilläkään ei sukulaiset välitä minun lapsista, enää, kun saivat siskot omat lapset. Toisaalta ymmärrän mutta taas toisaalta se on surullista ettei ketään kiinnosta. Oma isäni ei ole kuin pari kertaa nähnyt toisen poikani joka sentään on jo 3v 7kk.

 

Mulla on juuri nyt niin surullinen olo tuosta isovanhemman välinpitämättömyydestä. Oma äitini on tämän vuoden puolella nänyt kolmevuotiaan poikamme vain kerran. Asuu 100 km päässä meistä ja se on sitten aivan liian pitkä matka tulla käymään. Meitä ei siis kutsuta mummolaan koskaan - hän on niin vanhanaikainen, että häntä "orjuuttaa" meidän (siis oman lapsensa) läsnä olo. Minäkin kuvittelin, että mummo olisi läsnä meidän elämässä, kuvitteluksi se sitten jäikin. Naapurissa käy mummolassa lapsenlapsi, joka on todella tärkeä heille. Meillä ei ole ketään. Miehen äiti ei ole meihin yhteydessä kun hänellä on uusi perhe, uudet lapset ja me olemme hänen vanhasta elämästään muistuke vain. Miehen velipuolen rippijuhliin tuli kutsu keskiviikkona kun juhlat olivat sunnuntaina. Oli muuta menoa sovittu niin ei päästy sinnekkään - tosin tuo myöhäinen ilmoittaminen taisi ollakkin sen tarkoitus.

Itse sain olla lapsena isovanhempieni kanssa niin paljon tekemisissä kuin halusin ja nyt sitten on tämän kokemuspohjan myötä hankala sulattaa tätä nykyistä tilannetta.

 

Meillä on melkeimpä kaikkien tärkeiden sukulaisten luokse yli 500 km matkaa, mutta jotenkin ollaan aina onnistuttu tapaamaan ja yhteyden pito vilkasta.. paitsi.. anoppi!

Miehen kanssa pistettiin hynttyyt yhteen reilu kolme vuotta sitten, mutta enpä ole anoppiani kertaakaan tavannut, eikä myöskään siis mieheni äiti omaa lapsenlastaan... ei edes ristiäisiin tullut, vaikka ne pidettiin "pohjoisessa" siis siellä kaikkien sukulaisten lähellä. Ei ainakaan pitkää matkaa voinut syyttää.
Mukula kaipailee tuolla äitiään, joten vähän jää nyt tää juttu kesken. Palaan...

 

niin siis mihin jäinkään...

Anoppi ei ole edes onnitellut lapsen syntymän johdosta, vaikka kysessä on eka mummotettava. Ollaan yritetty pitää anoppiin yhteyttä, soiteltu ja sovittu, että nähdään kun ollaan samalla paikkakunnalla. Sitten kun tapaamisen hetki koittaa, anoppi ei vastaa puhelimeen eikä sitä löydy mistään. Vähän rassaa tällainen peli...

 

Juurikin näin ....

eli eipä ole hupia mummusta - mun isä onkin jo kuollut. Tosin 'äitini on aika vanha ja hällä oli oma kriisi just mun raskauden ja vauva-ajan aikana (rintasyöpä) . Mutta myös HYVIN karu ja kylmä ihminen on täälläkin 'mummona'.
Mulla vielä silleen tarve läheisille olisi huutavan kova - olen yksin lapseni kanssa, rinsessa ihanainen nyt 7 kk. Tämän lisäksi oma sisareni on ollut enemmän kuin ikävä ja piittaamaton tässä yhteydessä...
Mutta eipä istä ihmistä voi muuttaa.
Äitini eli lapseni mummo on mikä on. Ja juu - varmaan ollut samaa aiemminkin - ihme ja kumma hän kuitenkin toimi perhepäivähoitajan, kun olimme itse pieniä...
Kaksi kertaa on rinsessan nähnyt , ristiäisiin ei tullut (muka niin väsy ja kipeä) - kommentit on luokkaa 'onpa sillä silmät haalistuneet' ja 'onpa se pullea' ja 'paljonkos tyttö oli lihonut' (neuvolakäynnin jälkeen ... argggggghhhhhhh.
Sen aikaista sukupolvea , ettei vissiin 'passaa kehua, ettei ylpisty' . Ei totta tosiaan pääse tapahtumaan ylpistymistä.
Ja sopii tässä lopulta itsekin päätellä , miksi omassa itsetunnossa on skrubuja - ei tosiaan ole kehuttu. Vice versa.
Nooh - ei auta kun hakea muunmoisten immeisten seuraa....

Kaikki ihmiset ei kai vaan tukkää vauvoista , lapsista - nippanappa ehklä omat synnytety menee, muttei sitten ees lapsenlapset.... mun äidinkin muistan toitottaneen autuutta isoon ääneen , kun me lapset muutettiin pesästä. Varmaan ne lämpimät mummot ehkäpä ovat haikeita siinäkin tilanteessa, eivä umpi-iloisia ?
Ja muistan oman äitini sanoneen , ettei aio osallistua lapsenlapsen (minun) hoitoon ... Noh, siihen hänestä ei tosiaan ole ollut, noilla kahdella vierailulla häntä piti passata (vaikka itse olin ihan puhki) .
Minimi olisi tosiaan ollut se mummomainen lepertely ja ihanan ja suloisen tyttölapsen kehuskelu ja helliminen. Mutta ei - niin ei ...

Tämmöinen maailma on . Kaikista ei ole mummoiksi. Vaikka olisi kyseessä oma äiti.
Vaikeahan sitä tai tätä on sulattaa ...

 

Tuttua. Ihan liian tuttua :'( En nyt jaksa omaa stooria kahlata läpi, ehkä joskus. Mutta tiedän miltä tuntuu kun kaipaa tukea, apua, seuraa, kiinnostusta yksinkertaisesti, mutta kun sekin on liikaa pyydetty

:hug:

 

hei!siis meillä sama tilanne ettei miehen vanhemmat pidä yhteyttä lapseemme.nyt 8-v. ja ainoa lapsemme.kun toisen pojan lapset syntyivät niin johan muuttui mummo ja pappa välittäväksi.ikävä kun lapsemme jo tajuaa tilanteen.ei kysellä mökille tai yökylään.ollut isotyttö jo mummon mielestä 5-vuotiaasta.siis hyvä syy ettei lapsi muka halua olla mummon kanssa.

anoppi sanoi että jokainen hoitaa omat lapset.nyt kuitenkin hoitaa mieheni veljen lapsia ja jos käydään niin puhuu vain toisista lapsenlapsista ja ei kysele koulunkäynnistä tai mistään.ei ota itse meihin yhteyttä milloinkaan.

ja kun tyttö syntyi toi prinsessakakun ,vaaleanpunaisen.sanoi sitten että pojalle olisi ollut sininen kakku.just joo...poika olisi pitänyt tulla.sattui..etenkin kun teimme lasta 5-vuotta.outoa kun tulimme ennen hyvin toimeen ..ei mitään ongelmia.

nyt pelkään että mieheni veljen perheeseen tulee ongelmia...toivon ettei...mutta en jaksa mennä mummolle jos toiset lapset ovat siellä.olenko lapsellinen..en tiedä.mutta miten mummo voi käyttäytyä noin omalle lapsenlapselle.

ja kun minulla oli eka äitienpäivä,sanoi anoppi ettei äitienpäivää enää vietetä...siis haloo.vietiin kukat vaikkei ollut kotona.halusi vain viedä ilon omaa äitiyttäni kohtaan.se satutti ja ihmetytti.että monta loukkausta tullut ja en voi antaa anteeksi ellei pyydä...ja sitä ei varmasti tapahdu.