Ihan ekana tuli tunne että "APUA, MITÄ MÄ OON TEHNYT, EN MÄ OSAA TUOTA KASVATTAA OIKEIN" ja kamala epätoivo kuinka pilaan lapsen elämän ja miks se sai just mut äidikseen. Oikeasti siis itkin ja tuijotin vauvaa kuinka huonon valinnan se oli tehnyt kun mut oli valinnut. Ja itkin myös siksi että en osannut heti sillä sekunnilla rakastaa ja palvoa sitä ruttuista olentoa. Vissiin oli kätilöt hieman epävarmoina koska tosiaan ei mitään onnenkyyneliä ollut.
Mainittakoon että lähes kolme vuorokautta olin ollut nukkumatta kipujen takia, synnytys oli pirun pitkä ja loppujen lopuksi kun olin saanut ponnistettua pään ulos, jouduttiin ottamaan imukuppi avuksi kun ei vaan voimat enää riittänyt. Eli jo siinä vaiheessa kun tajusin etten saa lasta itse ulos, tunsin olevani maailman huonoin synnyttäjä ja paska äiti ja ja ja..
Onneksi kaikki nuo tunteet muuttunut, tiedän olevani tuolle 5-vuotiaalle lapselleni hyvä äiti. Rakkaus syttyi pikkuhiljaa päivittäin, ja paljon kauniimmaksi on muuttunut, enää ei näytä rusinalta :´D