Kun tuntuu siltä ettei parisuhdetta voi enää pelastaa muttei eroaminenkaan tunnu hyvältä

 

Mitäs se parisuhteen toinen osapuoli sanoo?

 

Ei se sano oikein mitään.

 

Jos kumpikin on sitä mieltä että mitään ei ole enää tehtävissä, ratkaisu yksinkertainen: erotkaa!
Jos tämä olevinaan ei mahdollista, niin jatkakaa yhdessä, mutta sopikaa avoin suhde. Molemmat voi tapailla toisia, ilman että toinen kokee tulleensa petetyksi. Kun toinen/kumpikin löytää jonkun johon ihastuu/rakastuu huomaattekin että ero on paras ratkaisu. jokainen tässä maassa voi erota

 

me ei olla naimisissa, lapsia on. mä en ainakaan halua avointa suhdetta. jos haluaa rampata jonkun muun kanssa sillonhan asia on ihan päivänselvä jo ei kannata olla enää yhdessä. mulla ei ole mitään haluja etsiä uutta kumppania. rakastan miestäni mutta meidän yhteiselo ei vaan toimi. parisuhde on päästetty sellaiseen tilaan ettei periaatteessa mitään "normaalia" parisuhdetta enää ole olemassakaan.

 

No voi hyvän tähden. Mitä sinä sitten haluat?
Mitä miehesi haluaa?
Laittakaa vaikka paperille halunne ja mitä olette valmiit tekemään suhteenne eteen.
Jos vaikka siitä lähtisitte liikkeelle

 

Haluan tietää rakastaako mies minua. Siihen kysymykseen en ole koskaan saanut vastausta.
Haluan normaalin parisuhteen missä on hyvä olla. Tässä ei ole nyt hyvä olla. Minä ole pelkkää ilmaa miehelle, ei seksiä ei kosketuksia ei mitään läheisyyttä.

 

Mä haluan erota mutten saa tästä lähdettyä. Pelkään liikaa kaikkea erosta aiheutuvaa - taistelua lasten tapaamisista ym. Olen jo nyt henkisesti niin väsynyt. Ehkä vaan odotan että lapset kasvaa ja lähden sitten. Väkivaltaa tässä suhteessa ei ole tmv. mutta en vaan saa mitään irti. En mitään. Ja koen olevani mieheni seurassa niin mitätön. Jostain pitäisi saada ensin itsetuntoa että saisin voimaa lähteä.

 

Kirjoita miehellesi kirje, jos et osaa/saa puhuttua. Kerro mitä tunnet miestäsi kohtaan, kysy mitä miehesi haluaa, kerro mikä sinua vaivaa ja mitä haluat tietää.
Kerro että et saa suhteesta tarpeeksi ja haluat että asialle tehdään jotain.
Jos miehesi ei ottaudu asiaan, niin valitettavasti tulee vain yksi juttu mieleen.....

 

Tossa tilanteessa me hakeuduttiin pariterapiaan, joka on vielä kesken. Lisäksi käyn yksin terapiassa. Yksin oon käynyt kerran ja on niin ihana terapeutti, että tekis mieli tirauttaa kyynel. Suosittelen! Maailma voi avartua! Ja se matka itseen on uskomaton, niin kliseistä kuin se onkin.

 

Minä yritin noin kymmenen vuotta saada selville rakastaako mieheni minua. Olenko hänelle tärkeä....lopulta huomasin etten enää jaksa. Aloin elää vain itselleni ja lapsilleni. aloin ottaa irtiottoa arjesta, kodista, aloin käymään yksin ystävini luona, tanssimassa. Tajusin etten rakasta enää miestäni, itsetuntoni vahvistui, aloin saamaan huomota toisilta miehiltä, halusin erota. Lähes kaksi vuotta tein eroa, mies ei halunnut, lupasi maat ja mannut, vannoi rakkautaan, pyyteli anteeksi. Yritettiin vaan huomasin etten enää rakasta, välitin kyllä, mutta en rakastanut, en enää halunnut miestäni, hänen kosketus ei tuntunut missään. Tapailin toisia miehiä, jäin kiinni. Mieheni sanoi että saat anteeksi, mutta älä jätä häntä. Lopulta tapasin miehen johon rakastuin samantien, jätin mieheni, yhteisen kotimme ja lapsemme. Muutin tämän miehen luo. Silloin mieheni tajusi että oli todellakin menettänyt minut.
Nyt olen todella onnellinen, rakastunut, minulla on niin ihana mies joka tekee kaikkensa että tunnen oloni hyväksi ja rakastetuksi.
Ex:ni on myös löytänyt uuden rakkauden ja onnen. Meillä on yhteishuoltajuus ja lapset puoliksi. Olemme kaikki tyytyväisiä ja e:nikin sanoo että ratkaisu oli oikein, emme olisi enää olleet onnellisia. Liittomme kesti yli 20-v, mutta tuli tiensä päähän

 

Mä kävin pariterapiassa puoli vuotta, noin pari vuotta sitten, mutta yksin mä sielä kävin. Ei siitä ollut sen kummemin hyötyä muuta kun että jaksan vieläkin hengata tässä suhteessa. Suhde on kuitenkin yhtä huonossa kunnossa ku ennenkin.

 

Minäkin yritin monta vuotta saada ex:ää terapiaan, ei suostunut. kävin yksin. Sen kahden vuoden aikana mitä tein eroa, mies suostui terapiaan ja uskon että siitä olisi ollut apua meille, jos olisimme menneet sinne yhdessä vuosia aikaisemmin. Terapia antoi paljon hyviä oppeja, vinkkejä, mitä hyödynnän nyt suhteessamme. Muta tarapia ei sytyttänyt enää minun rakkautta, intohimoa, halua ex.ääni kohtaan.
Nyt teemme kaikkemme ettei nykyinen liitto jymähdä paikoilleen, ettei arki tule liikaa läsnä. Otme kahden keskisiä aikoja aikaajoin, huomioimme toisemme kokoajan arjessa, yllätämme toisemme silloin tällöin, näytämme ja sanomme tunteemme päivittäin, PUHUMME toisillemme. Joka ilta pidämme sängyssä iltapalavrin joka tulee luontevasti kun mieheni kysyy onko kaikki hyvin. Silloin on viimeistään korkea aika avautua jos joku painaa mieltä

 

sepä se on tätä suhdetta ei ole hoidettu kunnolla 3-4-vuoteen. vaan miehellä on joku sellainen luulo että parisuhteen voi laittaa tauolle siksi aikaa kun on jotain muuta meneillään joka vaatii paljon aikaa ja jaksamista (esim lapset, talonrakennus). "kyllä sitä suhdetta kerkee sitten myöhemminkin hoitaa kun saa nämä muut asiat tästä pois alta". Jep jep ei vaan oo mies ajatellut että kun se aika sitten koittaa ei välttämättä enää ole mitään jäljellä koko suhteesta mitä sitten hoitaa. mä koitan elää nykyhetkessä kun mies jotenkin vaan elää tulevaisuudessa. Nautitaan sitten tulevaisuudessa. Tulevaisuus kun on siitä hankala että sitä ei voi ennustaa eikä asiat aina mee niinku on ajatellut joten ei voi siihen täysinkään luottaa.

 

Näin jälkeenpäin olen itse huomannut että olen elänyt tulevaisuudessa. Kunhan tämä ja tämä toteutuu, niin sitten kaikki on hyvin. Mutta.. eihän se niin mennyt.. Liian vähän, liian myöhään..

Antaisin vasemman kivekseni jos voisin kääntää aikaa takaisinpäin pari vuotta....

 

Minä yritin noin kymmenen vuotta saada selville rakastaako mieheni minua. Olenko hänelle tärkeä....lopulta huomasin etten enää jaksa. Aloin elää vain itselleni ja lapsilleni. aloin ottaa irtiottoa arjesta, kodista, aloin käymään yksin ystävini luona, tanssimassa. Tajusin etten rakasta enää miestäni, itsetuntoni vahvistui, aloin saamaan huomota toisilta miehiltä, halusin erota. Lähes kaksi vuotta tein eroa, mies ei halunnut, lupasi maat ja mannut, vannoi rakkautaan, pyyteli anteeksi. Yritettiin vaan huomasin etten enää rakasta, välitin kyllä, mutta en rakastanut, en enää halunnut miestäni, hänen kosketus ei tuntunut missään. Tapailin toisia miehiä, jäin kiinni. Mieheni sanoi että saat anteeksi, mutta älä jätä häntä. Lopulta tapasin miehen johon rakastuin samantien, jätin mieheni, yhteisen kotimme ja lapsemme. Muutin tämän miehen luo. Silloin mieheni tajusi että oli todellakin menettänyt minut.
Nyt olen todella onnellinen, rakastunut, minulla on niin ihana mies joka tekee kaikkensa että tunnen oloni hyväksi ja rakastetuksi.
Ex:ni on myös löytänyt uuden rakkauden ja onnen. Meillä on yhteishuoltajuus ja lapset puoliksi. Olemme kaikki tyytyväisiä ja e:nikin sanoo että ratkaisu oli oikein, emme olisi enää olleet onnellisia. Liittomme kesti yli 20-v, mutta tuli tiensä päähän

OLEN ONNELLINEN puolestanne.

 

[QUOTE="mies";28583475]Näin jälkeenpäin olen itse huomannut että olen elänyt tulevaisuudessa. Kunhan tämä ja tämä toteutuu, niin sitten kaikki on hyvin. Mutta.. eihän se niin mennyt.. Liian vähän, liian myöhään..

Antaisin vasemman kivekseni jos voisin kääntää aikaa takaisinpäin pari vuotta....[/QUOTE]

Tavallinen tarina. Meikäläisen tarvitsisi saada kalenteria käännettyä kymmenen vuotta.

 

Minä yritin noin kymmenen vuotta saada selville rakastaako mieheni minua. Olenko hänelle tärkeä....lopulta huomasin etten enää jaksa. Aloin elää vain itselleni ja lapsilleni. aloin ottaa irtiottoa arjesta, kodista, aloin käymään yksin ystävini luona, tanssimassa. Tajusin etten rakasta enää miestäni, itsetuntoni vahvistui, aloin saamaan huomota toisilta miehiltä, halusin erota. Lähes kaksi vuotta tein eroa, mies ei halunnut, lupasi maat ja mannut, vannoi rakkautaan, pyyteli anteeksi. Yritettiin vaan huomasin etten enää rakasta, välitin kyllä, mutta en rakastanut, en enää halunnut miestäni, hänen kosketus ei tuntunut missään. Tapailin toisia miehiä, jäin kiinni. Mieheni sanoi että saat anteeksi, mutta älä jätä häntä. Lopulta tapasin miehen johon rakastuin samantien, jätin mieheni, yhteisen kotimme ja lapsemme. Muutin tämän miehen luo. Silloin mieheni tajusi että oli todellakin menettänyt minut.
Nyt olen todella onnellinen, rakastunut, minulla on niin ihana mies joka tekee kaikkensa että tunnen oloni hyväksi ja rakastetuksi.
Ex:ni on myös löytänyt uuden rakkauden ja onnen. Meillä on yhteishuoltajuus ja lapset puoliksi. Olemme kaikki tyytyväisiä ja e:nikin sanoo että ratkaisu oli oikein, emme olisi enää olleet onnellisia. Liittomme kesti yli 20-v, mutta tuli tiensä päähän

Miksi onnesi on kiinni siitä, oletko suhteessa vai et? Olisitko onnellinen ilman uutta miestäsi( en usko että olisit)? Miksi et lopettanut suhdetta ENNEN kuin löysit uuden miehen?
En ymmärrä tällaista, että ei uskalla lopettaa suhdetta joka ei toimi, mutta sitten kun uusi mies löytyy, suhde lopetetaan heti ja hehkutetaan sitä kuinka onnellisia ollaan uuden miehen takia. Eikö voi olla onnellinen yksin? Eikö jokainen kaipaa ensin yksinoloa pitkän suhteen jälkeen, ennen kuin hyppää uuteen?

 

Tuostakin vaiheesta voi mennä yli. Joillain onnellisilla tietty niin että terapioidaan ja puhutaan ja blääblää. Itselläni on ollut sisäistä kapinaa ja katkeruutta, sitten pikkuhiljaista sopeutumista kun en kuitenkaan ole halunnut erota. Olen hyväksynyt ainakin jollain tasolla, että mieheni ei enää ole luottohenkilöni. Jaan hänen kanssaan paljon, arkipäivä rullaa mitä mukavimmin mutta en enää edes halua syvempää henkistä yhteyttä, suojelen itseäni pettymyksiltä.

 

Täällä vähän sama. En halua erota, mieskään ei kuulemma. Silti en saa mieheltä mitään läheisyyttä, en kosketuksia, suukkoja, en mitään. Olen niitä pyytänyt ja kertonut suoraan, kuinka tärkeää minulle on kokea läheisyyttä. Kokea, että toinen välittää. Ei auta. Olen yrittänyt hakeutua miehen lähelle, mutta hän vain tuntuu työntävän minut kauemmas. Iltaisin ei edes toivoteta toisillemme hyvää yötä. Mies vain yhtäkkiä häviää nukkumaan sanomatta sanaakaan. Nukkuu jo, tai ainakin esittää, minun mennessä makkariin.

Ketään muuta ei kuulemma ole. Tiedän, että 99% varmasti ei ainakaan mitään fyysistä suhdetta ole, sitä, onko ihastunut toiseen... Alan jo epäillä. Mustasukkaisuus nostaa päätään, koska en ymmärrä, miksi mies välttelee minua. Koen jo välillä olevani suorastaan vastenmielinen hänen silmissään, koska en saa edes pientä kosketusta itselleni. Vartalokaan ei ole vielä täysin palautunut entiseensä, joten itsetunto ei ole muutenkaan juuri nyt huipussaan. Olisi kiva tuntea itsensä vielä haluttavaksi, mutta ei. Seksiä on miten sattuu, ei oikeastaan ollenkaan. Viime viikolla kerran, kun tein aloitteen. Mies ei pahemmin ole niissä merkeissä yrittänyt lähestyä.

Lapset ovat pieniä ja tieden, että on rankka vaihe meneillään. Asiaa ei kuitenkaan auta yhtään tämä, että toinen tuntuu väkisin tappavan koko sen vähänkin parisuhteen, mitä enää on jäljellä. Jos edes yhden suukon tai halauksen saisin päivässä, voisin tuntea olevani edelleen rakastettu. Nyt en niin koe. Tiedän, että voi olla vaiheita, milloin rakkaus on hieman kateissa, mutta ei se näin ainakaan uudelleen löydy. Parisuhteen eteen on tehtävä töitä, ei jätettävä sitä odottamaan parempia aikoja. Niin täälläkin on jo todettu. Pelkään, että pian omakin rakkauteni katoaa johonkin. Ei ole kivaa elää ihmisen kanssa miettien koko ajan rakastaako hän enää. Jos hän ei halua erota, niin miksi hän ei halua korjata asioita vielä, kun ehkä olisi mahdollista?