Kuulutko päsääntöisesti positiivisiin ihmisiin

jotka kannustavat, ihailevat ja tukevat muita ihmisiä?
Vai nautitko "muiden laittamisesta paikalleen" ajatuksella "Mikä sekin luulee olevansa?"

Kumpaan kuuluu mielestäsi enemmän ihmisiä?
Missä yhteyksissä olette törmänneet merkittävän selvästi jompaan kumpaan ryhmään kuuluviin?
Millaisia reaktioita ovat herättäneet?

Kehutteko lapsianne näille itselleen(kin)?
Entä muita lapsia, näytättekö ihailunne heidän onnistumisistaan?

 

Uskon kuuluvani ensin mainittuihin. Tosin joskus harvoin törmää henkilöön, jonka käytös saattaa herättää negatiivisiakin ajatuksia. Aika harvoin myöskään olen tavannut tai joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuppaavat mollaamaan ja arvostelemaan muita. Yksi lapsuuden ystäväni oli sellainen ja paheni vain aikuistuttuaan. En pidä häneen juurikaan yhteyttä, koska tuollainen käytös ja hänen juttujensa kuunteleminen on kovin energiaa kuluttavaa. Enkä hänelle oikein uskalla vahingossakaan kertoa oman elämäni positiivisista asioista ja näyttää sitä, kuinka onnellinen olen tai mistä olen iloinen. Toki häntä itseään "täytyy" kehua ja pönkittää positiivisilla kommenteilla, mutta muille hän ei juuri koskaan sellaisia suo, minulle tai muillekaan.
Mutta siis oman kokemukseni mukaan sellaiset ovat vähemmistönä.

 

jotka kannustavat, ihailevat ja tukevat muita ihmisiä?
Vai nautitko "muiden laittamisesta paikalleen" ajatuksella "Mikä sekin luulee olevansa?"

Kumpaan kuuluu mielestäsi enemmän ihmisiä?
Missä yhteyksissä olette törmänneet merkittävän selvästi jompaan kumpaan ryhmään kuuluviin?
Millaisia reaktioita ovat herättäneet?

Kehutteko lapsianne näille itselleen(kin)?
Entä muita lapsia, näytättekö ihailunne heidän onnistumisistaan?

Haluaisin kuulua ekaan ryhmään, suurin osa varmaan haluaisi. Oma työilmapiiri on vain sellainen, että tuo jälkimmäinen ryhmä tuntuu luonnollisemmalta.

Kyllä tuo jälkimmäinen ryhmä on helpompi ja niitä on etenkin Suomessa enemmän. Moni ei edes tajua miten vähättelevä on.

Itse pyrin kuulumaan ekaan ryhmään, mutta täytyy myöntää että omalla duunipaikalla se on suorastaan "synti" kehua toista. Kamalaa, toivottavasti joskus pääsee parempaan ympäristöön.

 

Kannustan kyllä ihmisiä aina kun niin on paikallaan. Eritoten lapsia, omia ja muiden. Kannustamisessa kannattaa muistaa kuitenkin se kuten kaikessa positiivisessa palautteessa : anna sitä aiheesta niin sillä on merkitystä. Olen opetellut myös neutraalina pysymistä : jos ei ole mitään hyvää sanottavaa niin voi olla neutraali. Ei tarvitse liioitella ollakseen kohtelias ihminen. Toisaalta esimerkiksi nk. rakentavan palautteen antaminen jossain kohtaa katsotaan negatiiviseksi jota se ei tietenkään ole ja esim. työoloissa välttämätöntäkin.

 

Ja ympäristöstä riippuen ihmisiä on molemmissa joukkueissa. Esim urheilukoulutuksissa ihmiset ottavat kaiken kommentoinnin avoimesti vastaan, ainakin mitä itse olen ollut paikalla. Toisaalta missä vaan missä on vanhat toimijat ja toimintatavat olleet kyseenalaistamatta vuosikymmeniä, on kritiikki aina pöyristyttävä asia ja se koitetaan latistaa haukkumalla kritisoijan henkilökohtaiset ominaisuudet.

 

jotka kannustavat, ihailevat ja tukevat muita ihmisiä?
Vai nautitko "muiden laittamisesta paikalleen" ajatuksella "Mikä sekin luulee olevansa?"

Kumpaan kuuluu mielestäsi enemmän ihmisiä?
Missä yhteyksissä olette törmänneet merkittävän selvästi jompaan kumpaan ryhmään kuuluviin?
Millaisia reaktioita ovat herättäneet?

Kehutteko lapsianne näille itselleen(kin)?
Entä muita lapsia, näytättekö ihailunne heidän onnistumisistaan?

Joo, kyllä mä taijan kuulua niihin, jotka oikeesti tykkää tsempata ja kannustaa muita ihmisiä huomaamaan kuinka mahtavia tyyppejä ovatkaan ja että elämällä on tarjottavanaan itsekullekin vaikka kuinka paljon, kun vain lähtee tavoittelemaan niitä unelmiaan vaikka pieni sipsuttelu kerrallaan - sekin on sitä eteenpäin menemistä .

Mutta meitä on niin erilaisia - ja hyvä niin. Kritiikkiäkin pitää olla ja sitä pitää osata antaa kuin myös ottaa vastaankin aiheesta, koska sekin auttaa aukaisemaan silmiään ja joskus sydäntäänkin huomaamaan sellaisia asioita ja oivalluksia, mitkä ovat ehkä olleet liian lähellä itsensä huomattavaksi - mutta onneksi on ollut toinen hereillä ja ravistanut havahtumaan . Voihan se toisinaan satuttaakin, mutta tovin päästä sitä yleensä tekee sellaisen johtopäätöksen että oikeessahan oli - ja hyvä kun on olemassa ihmisiä jotka haastavat poikkeamaan joltain totutulta polulta näkemään asioita eri tavalla, saahan siitä itselleenkin näkökulmaa sekä itsetuntemustakin toisen toimesta.

Mä tykkään kyllä kannustaa lapsia - niin omiani kuin toistenkin - ja herättää heitä huomaamaan miten ainutlaatuisia ovat ja niin kovin taitavia . Positiivisen huomion kautta pääsee työstämään niitä enemmänkin harjoituksia vaativia asioita, jolloin se este ei tunnukaan välttämättä ylitsepääsemättömältä. Ja kun saa sitä positiivista vahvistusta omista kyvyistään, niin ne mahdolliset puutokset ja heikkoudet eivät pääse paisumaan mahdottomiin mittasuhteisiin. Ja lapset osaavat kyllä tuon pyyteettömän toistensa ihailun ja kehumisen, ovat siis aidosti innoissaan toisen puolesta jos myös omistakin taidoistaan - se on kyky, minkä toivoisi säilyvän koko ajan mukana, vaikka tielle väistämättä tuleekin niitä karikoita...mutta ne ovat vain pieniä pysähdyksiä, tömpsähdyksiä jolloin vain tarkistetaan suuntaa ja mennään eteenpäin hymyssä suin

 

Kannustan muita sekä kotona, että työpaikalla. Olen realistinen optimisti!