Kyllä tää on niin haikeeta :(

sähän halusit siihen uutenkiin kaks kerrosta mutta ette sit saa ku ei rahaa.???

Me tosiaan mietittiin ensin puoltoistakerroksista kotia. Mutta jo silloin arvelin kovasti niitä rappusia. Mietittiin kuitenkin miten kivaa olis jos lapset sais telmiä rauhassa ylhäällä ja mä yritin parhaani mukaan unohtaa rappuskammoni.

Sitten alettiin miettiä kustannuksia ja päädyttiin yhteen tasoon. Kyse ei tosin ollut siitä etteikö rahaa olisi ollut. Kyllä me oltais saatu pankista reilusti enemmän lainaa kuin mitä sitten lopulta haettiin. Me ei vaan oltu valmiita siihen lainataakkaan.

 

sama täällä, eikä mitään vikaa ole kotiinsa kiintymisessä.
En ole kauhean innostunut työn puolesta reissaamaan, huomenna pitäis lähteä toiselle paikkakunnalle koko päiväksi duuniin, pomo sanoi jo minne, ja toivoin sisimmässäni että ei keskustaan, vaikka ennemmin sinne, minne itse muutin kotoa ja missä asuin kun opiskelin ja missä kannoin omat muksuni laitokselta kotiin :heart: ja sinnehän mie nyt sitten huomenna pääsen, eli siihen tiettyyn kaupunginosaan jossa mie asuin miltei kymmenen vuotta ja jonne aina on jollain lailla koti-ikävä.
Ei ole ikävä tippaakaan kerrostaloelämää, mutta siltikin. Ne muistot on aina sieltä sydämessä ja jollain lailla sinne kaipaa edelleen.

tulee varmaan mielenkiintoinen työpäivä itku varmaan pääsee kun pääsen käymään entisessä lähikaupassa, jossa viimeks tainnu käydä sen 8v sitten

Oih, ihanaa . Ihana kirjoitus, tippa tuli linssiin täälläkin
=) :heart:

 

Kyllä kaikki menee hyvin ja ihastut myös uuteen kotiinne! :hug:
Me alettiin rakentamaan reilut 3 vuotta sitten taakse päin ja pelkäsin myös silloin, mitä tuleman pitää, mutta hyvin kaikki meni ja on mennyt!
Tsemppiä! :wave:

Ja kysympä vielä ohi aiheen, onko laihdutusprojektisi edennyt?

 

Tää on vaan kaikenkaikkiaan ihan järjetöntä. En voi ymmärtää miten vähän mä olen innoissani tulevasta. Mies on onnensa kukkuloilla ja poikakin alkaa hiljalleen innostua. Mä koitan esittää mukana iloista, mutta todellisuudessa mua vaan ahdistaa.

Mikä ihme muhun on mennyt? Me ollaan toteuttamassa unelmaamme ja mä haluaisin perua koko jutun

Lisään vielä: en ole edes pelkästään ahdistunut, vaan suorastaan hysteerinen. Pelkään ihan tolkuttomasti rakentamisen aloittamista. Olen ihan liikaa lukenut kauhutarinoita rikkoutuneista perheistä ja vaikka mistä helvetistä. Mä näen tulevaisuuden sen takia pelkkänä painajaisena, enkä osaa edes miettiä sitä tulevaa kotia.

Sulla on rimakauhu. Jotai suurta on odottanut ja toivonut. Ja kun se on oven takana, alkaa muutos pelottaa ja ahdistaa. Se on ihan normaalia, kaikki muutokset pelottaa, isot enemmän. Ihan rauhassa vaan, kyllä se siitä. Tiedän tunteen, mä kun lähdin ekasta omasta opiskelukämpästä (oikeasti kälynen kauhea vinttikomero, mutta NIIIN rakas ja paljon ihania muistoja) olin surullinen ja haikea. Ja myös joka kerta sen jälkeen kun olen muuttanut. Sitten rakennettiin talo. Tuntui epäuskoiselta ja pahalta. Halusin perua koko jutun. Mutta kaikkimeni hyvin ja näin jälkeen ajatellen nopeasti. Lapset syntyi ja liitto kesti. Älä ota paineita, asioilla on tapana järjestyä. Hötkyily ei ole hyvästä. Tunnut järkevältä ja jalat maassa-henkiseltä tyypiltä. Se auttaa. Ja täältä saa aina tukea ja kannustusta kun sitä kaipaat

Voi KIITOS tästä :hug: :hug: . Ja osasit kyllä kuvata just sitä miltä musta tuntuu. Jonkinlainen paniikkitila tässä kyllä on, mä olen kyllä miettinyt pienessä päässäni kaikkea aivan järjetöntä ja sydäntä kiristää.

Pakko tässä on koittaa nyt mennä päivä kerrallaan ja edes YRITTÄÄ olla murehtimatta. Ei se mitään auta.

Ihana olet, kiitos kirjoituksestasi :hug:

 

Kyllä kaikki menee hyvin ja ihastut myös uuteen kotiinne! :hug:
Me alettiin rakentamaan reilut 3 vuotta sitten taakse päin ja pelkäsin myös silloin, mitä tuleman pitää, mutta hyvin kaikki meni ja on mennyt!
Tsemppiä! :wave:

Ja kysympä vielä ohi aiheen, onko laihdutusprojektisi edennyt?

Kiitos tsempeistä ja kannustuksesta . Toivotaan että näin käy meilläkin, eikä sen sijaan olla koristamassa erotilastoja.

Ohi aiheen vastaus: hemmetin huonosti. Paino junnaa paikallaan (ei onneksi sentään ole noussut) ja tässä kaikessa hässäkässä ei kiinnosta sitten pätkääkään koko laihis. Aloitin siskonkin kanssa jo laihiskilpailun ja jos sen häviän, niin kalliiksi tulee.

Toivon että muuton jälkeen innostun taas laihistelemaan.

 

Tiättekö,
Mä asuin lapsena äitin ja siskon kanssa vuokralla kerrostalossa.
Siellä asuttiin monta vuotta, siellä aloitin koulun, siellä löysin itselleni parhaat ystäväni.
Itkin suunnattomasti, kun äiti osti rivitaloasunnon toiselta puolelta kaupunkia.
Olin äärettömän kiintynyt kyseiseen asuntoon, vaikka olin ala-asteikäinen.

Vuosi sitten huhtikuussa, kun etsin itselleni ja lapsilleni isompaa vuokra-asuntoa kävi sitten niin, että mulle tarjottiin tätä samaa kämppää, josta olin lähtenyt lähes 20 vuotta sitten.
Muutin innoissani takaisin kotiin.
Vihdoin pääsin takaisin sinne, minne olin haikaillut vuosikausia.
Tällä kertaa se vain ei tuntunut kodilta lainkaan, sillä elämä kulkee eteenpäin.
Ei siellä ollut enää samat naapurit, eikä samat lähikaupantädit. Huoneistokin oli remontoitu, eikä pihat ja puistotkaan olleet niinkuin ennen.

Vuosi siinä asuttiin, kunnes ostin nykyisen mieheni kanssa oman talon, joka tuntui omalta jo asuntoesittelyssä.

Kyllä mekin joskus halutaan se oma rakentaa. Ja varmasti tuntuu silloin pahalta täältä lähteä, mutta aikansa kutakin ja rohkeasti vaan unelmia toteuttamaan.

 

Vähän samoissa tunnelmissa :/ Tiedän, ettei mulla ole täällä "mitään". Ei syitä miksi pitäisi jäädä, muutto helpottaa monia asioita. Mulla ei ollut tänne siteitä, eikä niitä ole juurikaan vieläkään. Mä olen viettänyt tällä paikkakunnalla myös elämäni huonoimmat vuodet, vaikka viimeiset pari on olleetkin ihan mukavia. Mutta silti.

En jaksaisi muutosta ja sitä, että taas kaikki alkaa alusta. Haluaisin, että nämä lattiat ja katot ja listat, vanhat helat ja vääristävät ikkunat saisi ottaa mukaan. Tuo sammaleinen kivikkokasa, jota jotkut kutsuvat pihaksi, on kuitenkin haikea katsella, minä tykkään näistä nurkista ja rappusista ja yläkerran ikkunasta ja katosta ja siitä kuinka hiljaista tässä on.

Eniten surettaa lasten puolesta, minulla ei ole täällä juurikaan kavereita, jos ollenkaan. Mutta lapsilla on, ja heille kaverit on niin tärkeitä.


Mutta kai se tästä. Vaikka välttelen niitä muuttolaatikoita.

 

Tiättekö,
Mä asuin lapsena äitin ja siskon kanssa vuokralla kerrostalossa.
Siellä asuttiin monta vuotta, siellä aloitin koulun, siellä löysin itselleni parhaat ystäväni.
Itkin suunnattomasti, kun äiti osti rivitaloasunnon toiselta puolelta kaupunkia.
Olin äärettömän kiintynyt kyseiseen asuntoon, vaikka olin ala-asteikäinen.

Vuosi sitten huhtikuussa, kun etsin itselleni ja lapsilleni isompaa vuokra-asuntoa kävi sitten niin, että mulle tarjottiin tätä samaa kämppää, josta olin lähtenyt lähes 20 vuotta sitten.
Muutin innoissani takaisin kotiin.
Vihdoin pääsin takaisin sinne, minne olin haikaillut vuosikausia.
Tällä kertaa se vain ei tuntunut kodilta lainkaan, sillä elämä kulkee eteenpäin.
Ei siellä ollut enää samat naapurit, eikä samat lähikaupantädit. Huoneistokin oli remontoitu, eikä pihat ja puistotkaan olleet niinkuin ennen.

Vuosi siinä asuttiin, kunnes ostin nykyisen mieheni kanssa oman talon, joka tuntui omalta jo asuntoesittelyssä.

Kyllä mekin joskus halutaan se oma rakentaa. Ja varmasti tuntuu silloin pahalta täältä lähteä, mutta aikansa kutakin ja rohkeasti vaan unelmia toteuttamaan.

Tulipa mieleen tuosta kirjoituksestasi, miten kolmisen vuotta sitten täällä kävi ihan alkuperäisasukkaat. Me ollaan tässä nyt kolmannet asukkaat. Nuo alkuperäiset tutustui uusiin naapureihimme ja sitä kautta sitten tulivat kysymään voisivatko tulla käymään. Pari oli usein haikaillut tämän kodin perään ja surkutelleet miten tästä joskus lähtivät.

Mä sitten innoissani päästin ne tänne ja ajattelin ylpeydellä esitellä kaikkia niitä remppoja mitä tänne ollaan tehty. Vaan sitten huomasin heidän ilmeensä: he olivat erittäin pettyneitä. Pian he jo ääneen totesivatkin ettei tämä ole enää heidän kotinsa ja ettei täällä ole enää mitään mikä muistuttaisi heidän aikaansa täällä. Lopulta nainen totesi että "hienoa, nyt ei tarvi enää ikävöidä tätä kämppää".

Niin siinä sitten taitaa käydäkin...

 

Vähän samoissa tunnelmissa :/ Tiedän, ettei mulla ole täällä "mitään". Ei syitä miksi pitäisi jäädä, muutto helpottaa monia asioita. Mulla ei ollut tänne siteitä, eikä niitä ole juurikaan vieläkään. Mä olen viettänyt tällä paikkakunnalla myös elämäni huonoimmat vuodet, vaikka viimeiset pari on olleetkin ihan mukavia. Mutta silti.

En jaksaisi muutosta ja sitä, että taas kaikki alkaa alusta. Haluaisin, että nämä lattiat ja katot ja listat, vanhat helat ja vääristävät ikkunat saisi ottaa mukaan. Tuo sammaleinen kivikkokasa, jota jotkut kutsuvat pihaksi, on kuitenkin haikea katsella, minä tykkään näistä nurkista ja rappusista ja yläkerran ikkunasta ja katosta ja siitä kuinka hiljaista tässä on.

Eniten surettaa lasten puolesta, minulla ei ole täällä juurikaan kavereita, jos ollenkaan. Mutta lapsilla on, ja heille kaverit on niin tärkeitä.


Mutta kai se tästä. Vaikka välttelen niitä muuttolaatikoita.

Voi ei. Mä en osaa muuta kuin :hug: :hug:

 

Mä opiskelin aikoinaan Turussa, mistä muutin sitten opiskelujen jälkeen takaisin kotiseudulle. Vieläkin on ihan tosi haikea olo aina Turussa käydessä, aikaa pois muutosta on jo yli 10v.

 

Mä opiskelin aikoinaan Turussa, mistä muutin sitten opiskelujen jälkeen takaisin kotiseudulle. Vieläkin on ihan tosi haikea olo aina Turussa käydessä, aikaa pois muutosta on jo yli 10v.

Hassua muuten miten mulla taas ei ole pätkääkään ikävä vanhaa kotikaupunkiani, josta muutin pois 12 vuotta sitten . Mutta kyllä mullakin tulis Turkua ikävä jos joutuis tosi kauaksi muuttamaan. Onneks meidän tulevastakin kodista pääsee Turkuun alle tunnissa .

Se on tiekkö sulla varmaan se opiskeluelämä ja muutenkin se vaihe jota haikailet :hug:

 

Mä opiskelin aikoinaan Turussa, mistä muutin sitten opiskelujen jälkeen takaisin kotiseudulle. Vieläkin on ihan tosi haikea olo aina Turussa käydessä, aikaa pois muutosta on jo yli 10v.

Hassua muuten miten mulla taas ei ole pätkääkään ikävä vanhaa kotikaupunkiani, josta muutin pois 12 vuotta sitten . Mutta kyllä mullakin tulis Turkua ikävä jos joutuis tosi kauaksi muuttamaan. Onneks meidän tulevastakin kodista pääsee Turkuun alle tunnissa .

Se on tiekkö sulla varmaan se opiskeluelämä ja muutenkin se vaihe jota haikailet :hug:

Niin voi olla, se oli kyl ihanaa aikaa, eikä vastuussa ollut kuin itsestään Elämä oli tooosi helppoa silloin.
Ja siis nytkin elän ihanaa elämää, mulla on kaikki mitä haluan ja enemmänkin