Pakko on ollut selvitä. Aikaa ei ole vielä kulunut paljon joten ikävä on kova vielä välillä. Purskahtelee pintaan yllättävissä tilanteissa. Kysymyksille ei koskaan saada vastausta ja se on se pahin tässä tilanteessa. Itsesyytökset ovat turhia mutta silti niitä on. Toisena päivänä ymmärtää ja on antanut anteeksi, toisena päivänä nostaa katkeruus päätään ja silloin tulee manattua se teko. Puhuminen auttaa muiden läheisten ja vainajan tunteneiden kanssa. Ollut myös opettavainen kokemus tavallaan.
Saimme suru-uutisen jälkeen kumpikin kolme päivää sairaslomaa. Muuten se apu ja tuki jäi siihen. Ei näissä tilanteissa ole paljonkaan sanoja joilla voisi lohduttaa ja emme kokeneet luontevaksi jutella kenenkään ulkopuolisen kanssa syvällisemmin.
Saimme suru-uutisen jälkeen kumpikin kolme päivää sairaslomaa. Muuten se apu ja tuki jäi siihen. Ei näissä tilanteissa ole paljonkaan sanoja joilla voisi lohduttaa ja emme kokeneet luontevaksi jutella kenenkään ulkopuolisen kanssa syvällisemmin.
Dio
Aika samanlaisia tuntemuksia kuin Vaimo-Rakkaalla. Välillä purskahtaa suru tai raivo pintaan, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä paremmin sitä oppii ennakoimaan, ei niinkään kontrolloimaan. Myös tuntemukset vaihtelevat paljon. Välillä olen aivan raivona, raivoan mieheni maan rakoon sen kaiken tuskan tähden mitä on läheisilleen aiheuttanut. Nyt taas viime aikoina on ollut ihan puhdas ja pohjaton suru ja ikävä läsnä. Se iskee kun sitä vähiten odottaa, mutta pitää vain muistaa, että aina tästä jaloilleen on ponnistettava ja ehkä huominen jo näyttää paremmalta. Tapauksesta nyt vähän reilu vuosi, pitkä masennus oli hänellä taustalla. On myös hetkiä, jolloin olen ihan onnellinen hänen puolestaan, saipa viimeinkin rauhan, pitkään harkittu teko.
Yhteiskunta ei todellakaan tullut tuputtamaan apua. Löydettyäni mieheni minua istutettiin pitkät pätkät ensiavussa odottamassa, olin shokissa, lääkäri löi kouraan pari diapamia ja infolehtisen käytännön asioiden hoitamisesta ja passitti kotiin - onneksi osasin soittaa kaverin hakemaan ja viemään minut pois. Pihalta löysi yksinäisenä seisomasta, olin ihan helvetin sekaisin. Joten vähän jäi kolea kuva julkisesta puolesta, mutta kai sieltäkin apua saa kun osaa pyytää, sitten kun tilanne on vähän rauhottunut ja on valmis puhumaan.
Hakeuduin neljän kuukauden kuluttua työpaikkalääkärin kautta psykologin juttusille, kävin muutaman kerran, ja kyllä se ihan siihen väliin auttoi. Etenkin syyllisyyden tunteisiin ja 'mitä jos olisin tehnytkin näin"-haihatteluun. Psykologini oli mitä mainioin, paljon kokemusta vastaavanlaisista tilanteista ja jaksoi uudelleen ja uudelleen vääntää minulle rautalangasta, että etpä sinä paljoa olisi pystynyt tekemää, teit päätöksesi silloin niiden tietojen ja tuntemusten pohjalta mitä sinulla oli sillä hetkellä, turha jossittelu ei nyt auta mitään.
Eli suosittelen lämpimästi juttelemista jollekin ulkopuoliselle, sitten kun itsestä tuntuu että on oikea hetki. Minua itseäni on auttanut nyt viimeiset puoli vuotta ihan vaan se tieto, että minulla on mahdollisuus palata hänen juttusilleen, jos todella tulee tarve. Auttaa jaksamaan kun on back-up planeja.
Lisäksi haluaisin korostaa liikunnan, säännöllisen nukkumisen, terveellisen ruuan ja luovan tekemisen tärkeyttä. Tässä on ikään kuin saanut opetella uudelleen elämisen, ja miettiä välillä hyvinkin tarkkaan, että mikä nyt on järkevintä jaksamisen kannalta, muotoilla itselle sellaiset rutiinit, joilla tulee toimeen ja jaksaa taas seuraavaan päivään.
Ja tottakai läheisten tuki, sitä ei voi tarpeeksi korostaa. Puhuminen etenkin heille, jotka tunsivat mieheni lähemmin, on todella helpottavaa. On hyvä huomata, ettei ole yksin tunteiden ja muistojensa kanssa.
Vähän tuntemattomammat ihmiset jaksavat aina tulla lätisemään sitä samaa lorua: Sää oot vielä nuori, kyllä se siitä ajan kanssa, pääset yli ja unohdat. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että en tule koskaan ns. "pääsemään yli". Parempi sanonta olisi: "opit elämään sen kanssa."
Voimia kaikille läheisensä menettäneille, itkekää jos itkekkää ja raivotkaa jos raivostuttaa. Rakas ihminen sanoi minulle pari kuukautta sitten ihan toisessa asianyhteydessä: "Se on vain elämää." Ja olen huomannut, että tuolla filosofialla pötkii pitkälle, sama mitä tulee vastaan.
Yhteiskunta ei todellakaan tullut tuputtamaan apua. Löydettyäni mieheni minua istutettiin pitkät pätkät ensiavussa odottamassa, olin shokissa, lääkäri löi kouraan pari diapamia ja infolehtisen käytännön asioiden hoitamisesta ja passitti kotiin - onneksi osasin soittaa kaverin hakemaan ja viemään minut pois. Pihalta löysi yksinäisenä seisomasta, olin ihan helvetin sekaisin. Joten vähän jäi kolea kuva julkisesta puolesta, mutta kai sieltäkin apua saa kun osaa pyytää, sitten kun tilanne on vähän rauhottunut ja on valmis puhumaan.
Hakeuduin neljän kuukauden kuluttua työpaikkalääkärin kautta psykologin juttusille, kävin muutaman kerran, ja kyllä se ihan siihen väliin auttoi. Etenkin syyllisyyden tunteisiin ja 'mitä jos olisin tehnytkin näin"-haihatteluun. Psykologini oli mitä mainioin, paljon kokemusta vastaavanlaisista tilanteista ja jaksoi uudelleen ja uudelleen vääntää minulle rautalangasta, että etpä sinä paljoa olisi pystynyt tekemää, teit päätöksesi silloin niiden tietojen ja tuntemusten pohjalta mitä sinulla oli sillä hetkellä, turha jossittelu ei nyt auta mitään.
Eli suosittelen lämpimästi juttelemista jollekin ulkopuoliselle, sitten kun itsestä tuntuu että on oikea hetki. Minua itseäni on auttanut nyt viimeiset puoli vuotta ihan vaan se tieto, että minulla on mahdollisuus palata hänen juttusilleen, jos todella tulee tarve. Auttaa jaksamaan kun on back-up planeja.
Lisäksi haluaisin korostaa liikunnan, säännöllisen nukkumisen, terveellisen ruuan ja luovan tekemisen tärkeyttä. Tässä on ikään kuin saanut opetella uudelleen elämisen, ja miettiä välillä hyvinkin tarkkaan, että mikä nyt on järkevintä jaksamisen kannalta, muotoilla itselle sellaiset rutiinit, joilla tulee toimeen ja jaksaa taas seuraavaan päivään.
Ja tottakai läheisten tuki, sitä ei voi tarpeeksi korostaa. Puhuminen etenkin heille, jotka tunsivat mieheni lähemmin, on todella helpottavaa. On hyvä huomata, ettei ole yksin tunteiden ja muistojensa kanssa.
Vähän tuntemattomammat ihmiset jaksavat aina tulla lätisemään sitä samaa lorua: Sää oot vielä nuori, kyllä se siitä ajan kanssa, pääset yli ja unohdat. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että en tule koskaan ns. "pääsemään yli". Parempi sanonta olisi: "opit elämään sen kanssa."
Voimia kaikille läheisensä menettäneille, itkekää jos itkekkää ja raivotkaa jos raivostuttaa. Rakas ihminen sanoi minulle pari kuukautta sitten ihan toisessa asianyhteydessä: "Se on vain elämää." Ja olen huomannut, että tuolla filosofialla pötkii pitkälle, sama mitä tulee vastaan.
Todella paljon voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle Dio. Puolison tai oman lapsen tekemänä tuo tilanne.... en pysty kuvittelemaan tuskan määrää.
Meillä kyseessä oli kuitenkin jo vanhempi ihminen. Tärkeä ja rakas, läheinen. Me hänestä huolehdimme mutta emme nähneet tuskan määrää emmekä sitä oliko se enemmän fyysistä vai henkistä. Olisi edes viestin jättänyt.
Itsesyytökset ovat rajuja välillä. Kuitenkin tiedämme tehneemme paljon, tarjonneemme vielä enemmän mutta ihmistä joka ei itse pysty tai kykene apua ottamaan vastaan tai sitä edes halua, on vaikea pelastaa tuosta tilanteesta. Tekotapa oli myöskin raju, käsittämätön. Se piinaa mielessä ilta-aikaan ja kun antaa niiden ajatusten tulla. Mitkä ovat ne kivut olleet silloin, onko ehtinyt katua, onko koittanut vielä pelastautua. Mitä on ajatellut.
Suurin kysymys on se MIKSI, spekuloida voi loputtomiin, mutta mikä oli se asia mikä katkaisi kamelilta selän. Emme tienneet, emme voineet tietää. Hän vaikutti normaalilta itseltään viimeisellä kerralla. Voi kunpa hän olisi puhunut, kertonut. Ja suostunut ottamaan sitä apua mitä tarjottiin.
Nämä eivät ole meidän käsissämme nämä asiat. Kun saisi vielä pienen hetken puhua ja kuunnella hänen nauruaan. Ja kysyä ne asiat jotka vaivaavat. Onneksi hän tiesi olevansa rakastettu ja että me yritimme. Tiesi myös lähtiessään ettei meillä ollut hätää kun tänne jäätiin.
Läsnä tunnen hänen olevan, pienet merkit sen kertoo.
Asia taas mikä "sylettää" voimakkaasti on ne ihmiset jotka muistelevat häntä "rakkaanaan" vaikkeivät vuosiin mitään yhteyttä pitäneet tai käyneet katsomassa. Ja kun niitä meille, lähimmille, tullaan puimaan. Miten oli hyvä ihminen ja miten on ihania muistoja ja miten sitä ja tätä ja tuota. Silloin voi vain nyökytellä ja mielessään sadatella että ikään kuin teitä olisi kiinnostanut missään vaiheessa vaikka yleisessä tiedossa tilanteemme oli. Toinen ääripää on ne jotka ääneen pohtivat miten tältä olisi vältytty. Uskotaan omiin oletuksiin ja epäsuoria kysymyksiä siitäkin on tullut olisimmeko me voineet tehdä enemmän. Varmastikin, jos olisimme arvanneet tilanteen todellisen laidan mutta kun ei se apu kelvannut eikä hän meille todellisia tuntojaan kertonut.
Alkoholisoitunut, masentunut, halutessaan hyvinkin hankala persoona. Silti niin lämmin, kiinnostunut, nauravainen ja humoristinen. Itsemurha tuli kyllä puun takaa täysin. Ei sitä olisi voinut arvata eikä osata kuvitellakaan. Mies, joka oli aina sanonut ettei ikinä ole niin huonoa tilannetta että itsemurhaa kannattaisi edes harkita. Mies joka hupsutteli mulle vielä viimeisilläkin kerroilla.
Vittu kun taas nousee kaikki tämä pintaan. Ensimmäinen juhannus ilman häntä.
Meillä kyseessä oli kuitenkin jo vanhempi ihminen. Tärkeä ja rakas, läheinen. Me hänestä huolehdimme mutta emme nähneet tuskan määrää emmekä sitä oliko se enemmän fyysistä vai henkistä. Olisi edes viestin jättänyt.
Itsesyytökset ovat rajuja välillä. Kuitenkin tiedämme tehneemme paljon, tarjonneemme vielä enemmän mutta ihmistä joka ei itse pysty tai kykene apua ottamaan vastaan tai sitä edes halua, on vaikea pelastaa tuosta tilanteesta. Tekotapa oli myöskin raju, käsittämätön. Se piinaa mielessä ilta-aikaan ja kun antaa niiden ajatusten tulla. Mitkä ovat ne kivut olleet silloin, onko ehtinyt katua, onko koittanut vielä pelastautua. Mitä on ajatellut.
Suurin kysymys on se MIKSI, spekuloida voi loputtomiin, mutta mikä oli se asia mikä katkaisi kamelilta selän. Emme tienneet, emme voineet tietää. Hän vaikutti normaalilta itseltään viimeisellä kerralla. Voi kunpa hän olisi puhunut, kertonut. Ja suostunut ottamaan sitä apua mitä tarjottiin.
Nämä eivät ole meidän käsissämme nämä asiat. Kun saisi vielä pienen hetken puhua ja kuunnella hänen nauruaan. Ja kysyä ne asiat jotka vaivaavat. Onneksi hän tiesi olevansa rakastettu ja että me yritimme. Tiesi myös lähtiessään ettei meillä ollut hätää kun tänne jäätiin.
Läsnä tunnen hänen olevan, pienet merkit sen kertoo.
Asia taas mikä "sylettää" voimakkaasti on ne ihmiset jotka muistelevat häntä "rakkaanaan" vaikkeivät vuosiin mitään yhteyttä pitäneet tai käyneet katsomassa. Ja kun niitä meille, lähimmille, tullaan puimaan. Miten oli hyvä ihminen ja miten on ihania muistoja ja miten sitä ja tätä ja tuota. Silloin voi vain nyökytellä ja mielessään sadatella että ikään kuin teitä olisi kiinnostanut missään vaiheessa vaikka yleisessä tiedossa tilanteemme oli. Toinen ääripää on ne jotka ääneen pohtivat miten tältä olisi vältytty. Uskotaan omiin oletuksiin ja epäsuoria kysymyksiä siitäkin on tullut olisimmeko me voineet tehdä enemmän. Varmastikin, jos olisimme arvanneet tilanteen todellisen laidan mutta kun ei se apu kelvannut eikä hän meille todellisia tuntojaan kertonut.
Alkoholisoitunut, masentunut, halutessaan hyvinkin hankala persoona. Silti niin lämmin, kiinnostunut, nauravainen ja humoristinen. Itsemurha tuli kyllä puun takaa täysin. Ei sitä olisi voinut arvata eikä osata kuvitellakaan. Mies, joka oli aina sanonut ettei ikinä ole niin huonoa tilannetta että itsemurhaa kannattaisi edes harkita. Mies joka hupsutteli mulle vielä viimeisilläkin kerroilla.
Vittu kun taas nousee kaikki tämä pintaan. Ensimmäinen juhannus ilman häntä.
sirpale.
Aika parantaa hieman vaikka rankkaa on ollut. Omaisille syy jää ikuiseksi arvoitukseksi. Ja miettii pitkään, että olisiko voinut ennakoida/tehdä jotain.
Netistä olen saanut vertaistukea.
Netistä olen saanut vertaistukea.
pain
Joo aika kun kuluu niin olokin helpottaa-vaikka eka puol vuotta kyllä tuntui niin raastavalle että halusin itsekkin kuolla.ja ikävä jää,sekä paha olo ikävän kanssa välillä pintaan nousee..nyt veljen kuolemasta melkein 3v. ja ikävä on,ja ajatuskin itkettää jo... 
voimia kaikille-aika on se mikä helpottaa pahimman tuskan yli ja jokin tekeminen-itsellä uusi liikuntaharrastus ja elämäntapamuutos toi virkeyttä ja iloa elämään,sai muuta ajateltavaa
voimia kaikille-aika on se mikä helpottaa pahimman tuskan yli ja jokin tekeminen-itsellä uusi liikuntaharrastus ja elämäntapamuutos toi virkeyttä ja iloa elämään,sai muuta ajateltavaa
wg
olen hakenut tukea netistä, puolisoa ei kiinnosta jutella mun kans enkä halua ystäviänikään kuormittaa. Kukaan ei ole kysynyt miten mä voin tai jaksan. Pakko vaan mennä yksin päivä kerrallaan
tiskiina
Meillä tapauksesta aikaa jo 8 vuotta ja tämä itsemurhan tehnyt henkilö oli siis minun ystävä, eli muut meidän perheestä ei hyvin tunteneet häntä mitenkään hyvin. Olin silloin vielä yläasteella (nykyisin yliopistossa) ja olisin saanut apua koulukuraattorilta tai sairaslomaa, mutta en halunnut vaan jatkoin normaalisti koulussa, että saisi muutakin ajateltavaa. Muuta apua ei tarjottu eikä minun 'pärjäämistä' vahdittu kyllä millään tasolla.
Ihan kivasti olen kai toipunut tai sitten en ole vielä edes aloittanut suremista. Yritän vaan ajatella että jokaisen oma päätöshän se on haluaako täällä elää ja olla, ja yritän vaan ajatella ettei kukaan hänen valintaansa voinut vaikuttaa. Eikä siis voinutkaan. Surullista, mutta totta.
Ihan kivasti olen kai toipunut tai sitten en ole vielä edes aloittanut suremista. Yritän vaan ajatella että jokaisen oma päätöshän se on haluaako täällä elää ja olla, ja yritän vaan ajatella ettei kukaan hänen valintaansa voinut vaikuttaa. Eikä siis voinutkaan. Surullista, mutta totta.
Vier
Vaimo-Rakas, sanokaa nyt ihmeessä niille jotka ei käyneet katsomassa, että aika tekopyhää nyt muistella.