Mä luulen, että jokainen on onnellisin niin, että on itse saanut valita tiensä. Oli sitten lapseton tai lapsellinen. Oon mä nähny viimesen päälle muotikuteissa ja meikeissä olevia äitejä puistoissa ja ne vasta kuulkaa onnettoman näköisiä onkin
.
Mä olin n 29-30-vuotiaaksi asti onnellinen ja vapaaehtoisesti lapseton. Sitten alkoi reissut, baari-illat, koti ja kaikki tuntua niin tylsältä, tyhjältä ja saman toistolta...again and again...ja tajusin, että haluan lapsen. Nyt oikeestaan ainoa onnettomuuden aihe on aikuisen seuran puute siellä puistossa...sitäkin aina silloin tällöin kuitenkin on tarjolla. Ja muuten on kyllä ystäviä, mutta lapsiperheisssä on aina omat rytminsä ja aikataulunsa, eikä ne välttämättä mätsää aina yhteen.
Mä ymmärrän, että joku on onnellinen lapsettomana, mutta oikeesti sitä EI vaan voi tietää, mitä se oman lapsen saaminen merkitsee, ennen ku sen ite kokee. Sitä rakkauden määrää ja laatua ei lapseton vain voi tajuta. Onnellinen voi olla ilman lasta, mutta onnen laatu on erilaista.
