Lapsettomuudesta kärsineet ja km..

En tiedä kuinka aloittaisin. Olen sanaton surusta teidän kaikkien puolesta. Elämä on ollut mulle hieman hellempi kuin monille teistä, mutta silti voin ymmärtää tyhjyyttänne. Koin ensimmäisen keskenmenoni reilu kuukausi sitten ja vaikka raskaus oli vasta alussa 8+5 olemme surun murtamat. Olimme yrittäneet vuosia ja tämä oli ensimmäinen osuma.

Me ei kerrottu raskaudesta kenellekkään ja kun keskenmeno tuli saimme myös surra yksin. Muutama viikko km jälkeen kerroin rakkaalle ystävälleni, sillä tiesin hänen surevan kanssani. Siitä eteenpäin kannoin asian hiljaa sisälläni. En ole uskaltanut kertoa kenellekkään. Pelkäsin ihmisten reaktiota.

Aikaisemmin en ole pahoittanut mieltäni, kun ihmiset ovat udelleet lapsen hankkimisesta. Olen vain hiljaa todennut, että lapsia tulee kun jumala suo. Luulevat kuitenkin, että olen vain itsekkyyttäni edelleen ilman lapsia, vaikka on ihana mies vierellä ja elämänkokemustakin. Ei kai ne muuten noin suoraan ja surutta utelisi toisten yksityisasioita.

Omaa äitiä lukuunottamatta pahinta laatuaan ovat nämä kaksikymppiset nuoret, joilla on muotia olla sanavalmis tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on smalltalkin pahin muoto, sillä siinä kevyeen kaverikeskusteluun yhdistetään "syviä" periaatteita ja ajatuksia, noin niinkuin joka lähtöön. Vappuna kuuntelin surullisena, kun eräskin elämästä viisas nuori mies latasi voimakkaasti, että: "kyllä kohtalo järjestää asiat niin, ettei ne saa lapsia, jotka ei ole valmiita niitä kasvattamaan". Voi itku mikä siitä tuli. Jäin täysin sanattomaksi. Pelkään tulevaa juuri tämänlaisten tapahtumien vuoksi. Kuinka uskallan jälleen yrittää.

Tämä on suru, mitä en soisi tapahtuvan kenellekkään. Kukaan ei voi sitä täysin ymmärtää, jos ei ole sitä itse kokenut. Ja lapsi, se on lahja, tiedän sen nyt. Jos edes yhden onnistun saamaan, niin voi kuinka onnellinen olisin.

Sylin täydeltä rakkautta ja voimaa kaikille teille :heart:

 

Shandi, kauniisti osasit pukea sanoiksi sen, minkä tunnen... minäkin. Jollakin tapaa kai jokainen meistä tähän pinoon kirjoittaneista. Kun syli on tyhjä, kun kohtu on tyhjä, kun mieli on tyhjä... Kun on niiiiiiin ikävä... jotakin.

Lapsi on lahja, onnellinen se, joka saa lahjan vastaanottaa.
:hug: sinulle!

 

Meillä raskaaksi tuleminen ei todellakaan ole ollut helppoa. Nyt on jo 6 vuosi lapsen odottelua, 4 vuotta odotimme hoitoon pääsyä. Nyt vihdoin 10/06 pääsimme hoitoihin ja tulin raskaaksi 2/07 olimme onnesta sekaisin.
Raskaudesta tiesi vain perhemme ( vanhempamme ja sisrukset) ja muutamat ystävät. Surunyö oli 5.5 pikkuinen (RV 11) tuli ulos ja menimme sairaalaan sieltä kotiin.
Olo on ollut aivan lohduton ja tyhjä. Ystävät ja perhe ovat olleet aivan ihania kiitos siitä heille.
Suru kun ei vaan tahdo loppua. Mieheni on ollut ihana tuki ja turva. Ollaan puhuttu asiasta avoimesti yhdessä mikä on hyvä. :heart:

 

Meillä kuusi vuotias poika ja kaksi keskenmenoa tämän jälkeen. Nykyään itseäni itkettää enemmän se että jos sisarusta ei tule, niin kuinka yksin lapseni on kun meistä kummastakin aika jättää. Se tuntuu ihan kauhealta. Kaksi serkkua on, mutta eihän se ole sama asia ollenkaan. Tiedän itsestäni että siskooni erittäin läheiset välit ja serkkuihin ei nykyään juurikaan. Siskoni synnytti juuri ja vaikka ilo tästä prinsessasta on ylimmillään, niin kyllä tunteet on niin pinnassa ja itse sääli valloillaan että!