Lapsettomuus uusperheessä

Onko täällä muita, jotka kärsivät lapsettomuudesta uusperhetilanteessa siis siten, että puolisolla on ennestään lapsia, mutta sinulla ei ole ja yritätte nyt yhteistä.

Olisi vain mukavaa jakaa ajautuksia tästä aiheesta, kun tämä äitipuolena olo tuo uudenlaisia tunteita lapsettomuuteen.

Saan siis paljon kokea ns. äitiyden juttuja olematta äiti kun perheessä on lapsi, vaikka ei oma lapsi olekaan, mutta samalla saan kokea sen karvaamman puolen. Niin kyse ei ole ikinä omasta lapsesta ja se näkyy ja tuntuu.

Tavallaan sitä hoitaa ja kasvattaa kuin omaa lastaan, mutta ikinä ei saa sitä positiivista puolta (tai todella todella harvoin) omakseen kuten biologiset vanhemmat saavat. Aina oma oikea iskä ja äiskä on ykkösiä ja äitipuoli on vain äitipuoli, joka saa kestää kiukuttelut ja vastaansanomiset, mitä toki tulee oikeillekin vanhemmille, mutta oikeat vanhemmat saavat myös ne lapsen posiitiviset huomioimet yms....sen positiivisen palkinnon, mikä auttaa vanhempia taas jaksamaan olemaan vanhempi . En tiedä ymmärtääkö joku mitä tarkoitan.

Äitipuolena tulen olemaan aina sivullinen. Tuntuu, että saan kaiken kakan niskaan, hoidan ja kavatan, mutta mitään positiivista en saa lapsen osalta, mitä luonnollisesti biovanhemmat saavat.

No toivon, että meillekin vielä tulee yhteisiä lapsia ja saan kokea olevani äiti. Nyt on kuitenkin ruvennut pelottamaan ajatus lapsettomuudesta. On välillä henkisesti rankkaa hoitaa lasta äitipuolena olematta äiti - ehkä olematta koskaan äiti vaikka samalla äitipuoleus antaa paljon hyvää yleisesti ottaen. Toinen seikka on se, että jos jään lapsettamksi niin miten jaksan jatkaa äitipuolena? Toki minulla on mies, jota rakastan enkä hänestä halua luopua, mutta miten kestää tilanne, että ei ole kenenkään äiti ja kovasti haluaisi olla, mutta on silti äitipuoli mikä käytännössä tarkoittaa ehkä enemmän vain lapsen hoitajaa ns. tarhantäti.

Adoptiostakin olemme puhuneet, mutta se menee niin niin pitkälle, että en tiedä lähdemmekö siihen lopulta vai emme. Mies on kuitenkin valmis myös siihen jos yhteistä lasta ei tule. Kunhan olisi oma lapsi - olisi virallisesti äiti - se merkitsee paljon jos ei voi olla biologinen äiti.

 

Puhut täysin minun suullani

Meillä ei ole viiden vuoden yhteiselon aikana syntynyt yrityksistä huolimatta omaa biolasta. Miehelläni on kaksi kohta teini-ikästä lasta, jotka ovat meillä joka toinen viikonloppu. En koe heille olevani edes äitipuoli, vaan heidän isän uusi vaimo, joka on ihan kiva tyyppi!
Meillä kemiat toimii, enkä ole koskaan edes kuvitellut tosiaan olevani millään tavoin "äiti". Hoidan syönnit ja muut heidän ollessa täällä, asetan rajat ja säännöt, mutta en kuitenkaan äidillisessä mielessä. Ymmärrät varmasti, mitä tarkoitan =)

Me olemme nyt sijaisvanhemmat kahdelle pienelle lapselle, poika nyt 6kk ja tyttö 2.5v. Olemme niin alkuvaiheessa, ettei kiintymystä ole vielä täydellisesti tapahtunut ja siksi juuri nyt on olo, että minulla on täällä kotona neljä lasta, joista yksikään ei ole koskaan minun ikioma. Se herättää välillä melko voimakkaitakin tunnevuoristoratoja. Tilanne varmasti tasoittuu ajan myötä, toivottavasti.

Meillä on tarkoitus vielä yrittää hoitojen muodossa omaakin, uskoisin, että se tuo varmasti lopullisen silauksen äitinä olemisen tunteelle. Tietenkään en voi olla varma, saadaanko biologista koskaan, mutta yritämme kuitenkin. Ja jos emme saa, niin olemme kuitenkin yrittäneet ja saa sen suhteen mielenrauhan.
Mekään emme lähteneet adoptioon pitkien jonojen takia.

 

Voi, miten onnellinen minä olisin jos saisin olla sijaisäiti kahdelle pienelle lapselle.
Kahdelle pienelle jotka tarvitsisivat minua ja joita voisin hoivata ja pitää sylissä. Minäkin uusperheellinen ja minulla on toki omia lapsia, joten juuri tuota tuskaa en pysty jakamaan. Minulla rakkaus lapseen ei vain ole kiinni siitä onko lapsi oma vai ei. Ymmärrän halun ja tarpeen saada se ihan oma lapsi.