:/
Tämä kirje on viimeinen kirje sinulle, viimeinen jonka nöyrryn sinulle kirjoittamaan.
En enään tiedä mitä me olemme toisillemme. Olemmeko me pari toisiaan rakastavia ihmisiä, vai olemmeko me pari ihmisiä, jotka vain sietävät toisiaan?
En tiedä miten me voimme elää perheenä, kun en tunne meidän olevan perhe. Olemme vain isä, äiti, lapsi ja syntymätön, kohdussa kasvava pieni ihme, joka on täysin tietämätön murheistamme, minun murheista.
Jo olemassa oleva pieni poikamme joutuu LIIAN USEIN seuraamaan äitinsä pahaa oloa, vetäytyy omiin touhuihinsa nähdessään äidin suuttuvan ja huutavan puhelimelle, ymmärtämättä sitä asiaa, kenelle äiti huutaa. Se on surullista katseltavaa.
Tällä hetkellä en kykene näkemään mitään kaunista sinussa. Mikä sinussa on hyvää, kaikki peittyy pettymykseen, niin moneen pettymykseen, mieleni valtaa katkeruus sinua ja sinun toimiasi kohtaan, tuntuu, että sydämeni puserretaan väkisin rinnasta, niin paljon minuun sattuu, henkisesti.
Olen niin monet kerrat yrittänyt sinulle kertoa tunteistani, usein väärällä hetkellä, sinun ollessa humalassa. Mutta olen tunteistani kertonut.
Aina sanot, että ymmärrät tekeväsi vääryyttä meitä kohtaan, minua ja poikaa kohtaan ja sanot alkavasi yrittää enemmän.
Ja joka kerta haluan uskoa siihen ja koska haluan niin kovasti taikaisin sen, mitä meillä joskus oli, alan todella uskoa sanoihisi.
Menee muutama päivä. Olen taas onnellinen, elämä hymyilee ja tunnen jälleen, että sinä olet läsnä. Kunnes taas kerran murskaat sydämeni, toivoni ja luottamukseni sinun rehellisyyttäsi kohtaan, meidän rakkautta kohtaan.
Joka kerta, kun jäät surutta juomaan, riistät osan minusta. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja täysin nöyryytetyksi, tekosi halventavat minua, sitä ihmistä, jota sanot rakastavi enemmän kuin ketään toista maailmassa, ikinä.
Mietin, kuinka kukaan, joka sanoo tuollaisia sanoja, kykenee murskaamaan tämän henkilön tunteet kerta toisen jälkeen, vailla mitään katumusta.
Teen ehkä itse typerästi, kun pidän meistä kiinni.
Rakastan sinua liikaa päästääkseni sinusta noin vain irti. Olet minulle elämä, elämä jota haluaisin vaalia, mutta en kykene. Voimani eivät siihen riitä.
Tiedän, että kahden ihmisen yhteisessä elämässä tulee vastoinkäymisiä ja niistä tulisi pyrkiä selviämään.
Tähän olenkin pyrkinyt. Olen antanut sinulle anteeksi, sen olen tehnyt niin monta kertaa. Ehkä jopa liian monta? En tiedä.
Vastoinkäymiset tulisi voittaa ja selvittää. Niin.
Se on hankalaa, kun vain toinen puoli siihen pyrkii...ei yhteistä ongelmaa pysty ratkomaan yhdeltä puolelta pöytää. Ei, siihen tarvitaan kummankin sitoumus.
Olet harkinnut avioliittoa kanssani. Se imartelee minua syvästi. Se olisi unelmieni täyttymys. Vaalin tuota ajatusta mielessäni itkuni keskellä ja tahdon taas yrittää. Sitten sinä teet sen jälleen. Murskaat minua sisältä päin, edes käsittämättä sitä kuristavaa tunnetta, minkä saat keuhkoissani aikaan. Se on puhdasta surua. Samanlaista surua, kuin se suru, kun ymmärtää menettäneensä jonkun itselle rakkaan.
Tämän tunteen kanssa joudun viettämään suuren osan viikostani.
Ainoa valopilkku näihin lohduttomiin hetkiin on lapsemme. Syntynyt ja syntymätön.
He tuottavat kumpikin minulle suunnattoman määrän iloa päivien aikana ja olisin valmis vaikka hakemaan kuun heille taivaalta, jos he sitä toivoisivat. Olisin valmis kärsimään ikäni, jotta he olisivat onnellisia. Haluaisin tarjota heille kaiken mitä en itse kokenut perheessäni, äidin ja isän.
Mutta onko lapsille iloa näistä kahdesta, jos toinen kärsii. Ei.
Tiedän sen omasta kokemuksestani.
Jouduin itse välikäteen vanhempieni ollessa samassa tilanteessa. Olin vasta 13v ja jouduin lohduttamaan äitiäni, kun isä oli jälleen juomassa tiliään.
Lopulta suhde isääni oli jo niin kadonnut, että käskin äitiä jättämään hänet ja sydämeni oli täysin kylmä isää kohtaan.
Tätä olisi tiedossa siis meidänkin lapsille.
Niin paljon kuin olisin valmis tekemään sinun vuoksesi, olen valmiimpi suojelemaan lapsiani tuolta tulevaisuudelta.
Tiedät itsekkin kärsiväsi alkoholismista. Sanot käsittäväsi, että asialle tulee tehdä jotain. Mutta kun esitän keinot, et ole niihin siltikään valmis.
Suuret ovat puheesi, vaan pienet on teot.
Itken vuolaasti tätä kirjoittaessani. Se helpottaa, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että näin ei voi jatkua. Ei vain voi.
Tunteeni sinua kohtaan kylmenevät kerta kerralta ja pelkään, että kohta ei ole enään mitään, mistä tarrrata kiinni. Rakkautemme haalistuu ja tuntuu, ettei minulla ole mitään mitä joskus oli sinun kanssasi.
Nukumme suuren osan viikosta eri vuoteilla. Hellyyden osoituksia, en edes muista milloin viimeksi niitä olisi todella ollut. Emme ole käyneet yhdessä ulkona kuukausiin, ei mitään yhteistä.
Olenko todella niin huono ihminen, että minua tulee rangaista tälläisellä tuskalla? Voi miten voisin poistaa huonouteni, jotta elämämme tulisi normaaliksi, jotta voisimme taas rakastaa toisiamme, kuten rakastavaiset toisiaan rakastavat?
Kirjeestä taitaa paistaa syvä ahdistus?
Tämän sinä olet saanut teioillasi aikaan minussa, minun sisimmässäni. Sydämeni kuihtuu...tai siltä se tuntuu. Jos en saa sinua, en tahdo ketään.
Katkeroidunko? En tiedä.
Olen niin ahdingossa tunteideni kanssa.
Tiedän, että olet käyttänyt rakkauttani väärin. Tiedät, että vaikka uhkaan, en toteuta sanomaani. Sitä käytät hyväksesi. Ja kun teet näin, riistät taas hieman sielustani.
Minussa on nyt kaksi sielua, omani ja meidän yhteinen.
Kun omani tuntee tuskaa yhteinenkin sen tuntee.
Miksen ole sinun kunnioituksesi arvoinen?
Miksi me emme riitä sinulle?
Miksi tahdot tuhota perheemme?
Mikset tahdo edes yrittää?
Pitäisikö minun olla parempi nainen ja antaa sinun olla, kuten ennenvanhaan oli tapana?
Olenko niin kiittämätön, että toivon parempaa, kuin mitä jo on?
Olenko ahne?
Hetki ennen tämän kirjeen kirjoitusta tunsin, että en välitä. En sinusta, en mistään...menköön, menköön kaikki.
Voi kun vaipuisin pois.
Tuntuu että olet tukahduttanut minut...onko minua enään vai olenko vain alkoholistin vaimo?
Missä minä olen?
Ainakin olen lapsissani.
Entä, olenko sinussa?
Oletko sinä minussa?
Toivoisin vain, että rakastaisit meitä enemmän ja ymmärtäisit, että me tarvitsemme sinut. Minä mieheni ja lapset isänsä. Kun juot, et ole mitään. Etkö ymmärrä?
Herää!
En enään tiedä mitä me olemme toisillemme. Olemmeko me pari toisiaan rakastavia ihmisiä, vai olemmeko me pari ihmisiä, jotka vain sietävät toisiaan?
En tiedä miten me voimme elää perheenä, kun en tunne meidän olevan perhe. Olemme vain isä, äiti, lapsi ja syntymätön, kohdussa kasvava pieni ihme, joka on täysin tietämätön murheistamme, minun murheista.
Jo olemassa oleva pieni poikamme joutuu LIIAN USEIN seuraamaan äitinsä pahaa oloa, vetäytyy omiin touhuihinsa nähdessään äidin suuttuvan ja huutavan puhelimelle, ymmärtämättä sitä asiaa, kenelle äiti huutaa. Se on surullista katseltavaa.
Tällä hetkellä en kykene näkemään mitään kaunista sinussa. Mikä sinussa on hyvää, kaikki peittyy pettymykseen, niin moneen pettymykseen, mieleni valtaa katkeruus sinua ja sinun toimiasi kohtaan, tuntuu, että sydämeni puserretaan väkisin rinnasta, niin paljon minuun sattuu, henkisesti.
Olen niin monet kerrat yrittänyt sinulle kertoa tunteistani, usein väärällä hetkellä, sinun ollessa humalassa. Mutta olen tunteistani kertonut.
Aina sanot, että ymmärrät tekeväsi vääryyttä meitä kohtaan, minua ja poikaa kohtaan ja sanot alkavasi yrittää enemmän.
Ja joka kerta haluan uskoa siihen ja koska haluan niin kovasti taikaisin sen, mitä meillä joskus oli, alan todella uskoa sanoihisi.
Menee muutama päivä. Olen taas onnellinen, elämä hymyilee ja tunnen jälleen, että sinä olet läsnä. Kunnes taas kerran murskaat sydämeni, toivoni ja luottamukseni sinun rehellisyyttäsi kohtaan, meidän rakkautta kohtaan.
Joka kerta, kun jäät surutta juomaan, riistät osan minusta. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja täysin nöyryytetyksi, tekosi halventavat minua, sitä ihmistä, jota sanot rakastavi enemmän kuin ketään toista maailmassa, ikinä.
Mietin, kuinka kukaan, joka sanoo tuollaisia sanoja, kykenee murskaamaan tämän henkilön tunteet kerta toisen jälkeen, vailla mitään katumusta.
Teen ehkä itse typerästi, kun pidän meistä kiinni.
Rakastan sinua liikaa päästääkseni sinusta noin vain irti. Olet minulle elämä, elämä jota haluaisin vaalia, mutta en kykene. Voimani eivät siihen riitä.
Tiedän, että kahden ihmisen yhteisessä elämässä tulee vastoinkäymisiä ja niistä tulisi pyrkiä selviämään.
Tähän olenkin pyrkinyt. Olen antanut sinulle anteeksi, sen olen tehnyt niin monta kertaa. Ehkä jopa liian monta? En tiedä.
Vastoinkäymiset tulisi voittaa ja selvittää. Niin.
Se on hankalaa, kun vain toinen puoli siihen pyrkii...ei yhteistä ongelmaa pysty ratkomaan yhdeltä puolelta pöytää. Ei, siihen tarvitaan kummankin sitoumus.
Olet harkinnut avioliittoa kanssani. Se imartelee minua syvästi. Se olisi unelmieni täyttymys. Vaalin tuota ajatusta mielessäni itkuni keskellä ja tahdon taas yrittää. Sitten sinä teet sen jälleen. Murskaat minua sisältä päin, edes käsittämättä sitä kuristavaa tunnetta, minkä saat keuhkoissani aikaan. Se on puhdasta surua. Samanlaista surua, kuin se suru, kun ymmärtää menettäneensä jonkun itselle rakkaan.
Tämän tunteen kanssa joudun viettämään suuren osan viikostani.
Ainoa valopilkku näihin lohduttomiin hetkiin on lapsemme. Syntynyt ja syntymätön.
He tuottavat kumpikin minulle suunnattoman määrän iloa päivien aikana ja olisin valmis vaikka hakemaan kuun heille taivaalta, jos he sitä toivoisivat. Olisin valmis kärsimään ikäni, jotta he olisivat onnellisia. Haluaisin tarjota heille kaiken mitä en itse kokenut perheessäni, äidin ja isän.
Mutta onko lapsille iloa näistä kahdesta, jos toinen kärsii. Ei.
Tiedän sen omasta kokemuksestani.
Jouduin itse välikäteen vanhempieni ollessa samassa tilanteessa. Olin vasta 13v ja jouduin lohduttamaan äitiäni, kun isä oli jälleen juomassa tiliään.
Lopulta suhde isääni oli jo niin kadonnut, että käskin äitiä jättämään hänet ja sydämeni oli täysin kylmä isää kohtaan.
Tätä olisi tiedossa siis meidänkin lapsille.
Niin paljon kuin olisin valmis tekemään sinun vuoksesi, olen valmiimpi suojelemaan lapsiani tuolta tulevaisuudelta.
Tiedät itsekkin kärsiväsi alkoholismista. Sanot käsittäväsi, että asialle tulee tehdä jotain. Mutta kun esitän keinot, et ole niihin siltikään valmis.
Suuret ovat puheesi, vaan pienet on teot.
Itken vuolaasti tätä kirjoittaessani. Se helpottaa, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että näin ei voi jatkua. Ei vain voi.
Tunteeni sinua kohtaan kylmenevät kerta kerralta ja pelkään, että kohta ei ole enään mitään, mistä tarrrata kiinni. Rakkautemme haalistuu ja tuntuu, ettei minulla ole mitään mitä joskus oli sinun kanssasi.
Nukumme suuren osan viikosta eri vuoteilla. Hellyyden osoituksia, en edes muista milloin viimeksi niitä olisi todella ollut. Emme ole käyneet yhdessä ulkona kuukausiin, ei mitään yhteistä.
Olenko todella niin huono ihminen, että minua tulee rangaista tälläisellä tuskalla? Voi miten voisin poistaa huonouteni, jotta elämämme tulisi normaaliksi, jotta voisimme taas rakastaa toisiamme, kuten rakastavaiset toisiaan rakastavat?
Kirjeestä taitaa paistaa syvä ahdistus?
Tämän sinä olet saanut teioillasi aikaan minussa, minun sisimmässäni. Sydämeni kuihtuu...tai siltä se tuntuu. Jos en saa sinua, en tahdo ketään.
Katkeroidunko? En tiedä.
Olen niin ahdingossa tunteideni kanssa.
Tiedän, että olet käyttänyt rakkauttani väärin. Tiedät, että vaikka uhkaan, en toteuta sanomaani. Sitä käytät hyväksesi. Ja kun teet näin, riistät taas hieman sielustani.
Minussa on nyt kaksi sielua, omani ja meidän yhteinen.
Kun omani tuntee tuskaa yhteinenkin sen tuntee.
Miksen ole sinun kunnioituksesi arvoinen?
Miksi me emme riitä sinulle?
Miksi tahdot tuhota perheemme?
Mikset tahdo edes yrittää?
Pitäisikö minun olla parempi nainen ja antaa sinun olla, kuten ennenvanhaan oli tapana?
Olenko niin kiittämätön, että toivon parempaa, kuin mitä jo on?
Olenko ahne?
Hetki ennen tämän kirjeen kirjoitusta tunsin, että en välitä. En sinusta, en mistään...menköön, menköön kaikki.
Voi kun vaipuisin pois.
Tuntuu että olet tukahduttanut minut...onko minua enään vai olenko vain alkoholistin vaimo?
Missä minä olen?
Ainakin olen lapsissani.
Entä, olenko sinussa?
Oletko sinä minussa?
Toivoisin vain, että rakastaisit meitä enemmän ja ymmärtäisit, että me tarvitsemme sinut. Minä mieheni ja lapset isänsä. Kun juot, et ole mitään. Etkö ymmärrä?
Herää!
