Maailman kauhein murrosikä

Vaikeista perheoloista johtuen aloitin kapinoinnin äitiäni ja isää kohtaan vasta parikymppisenä.nyt tuntuu, että tilanne alkaa olla kauhea.

Olen lähes parivuotta soitellut kotiin ja vängännyt vääryyksistä, joista en tunnu pääsevän yli. Esimerkiksi siitä, miksei koulukiusaamiseen puututtu aikanaan. Soitan äidille useita kertoja viikossa, puhelut kestävät tunnin, jopa kolme. Olemme kaikki täysin poikki niiden jälkeen.

Kun soitan kotiin kiihtyneenä, en kykene hillitsemään Itseäni ja puhun sitkeästi, perustelen, kyselen ja muistuttelen. Olemme sopineet vanhempien kanssa, että puhelut eivät saa kestää kuin kymmenen minuuttia, koska muuten ne venyvät aina, muttaraja lipsuu koko ajan. Äitini vastaa jopa keskellä yötä ja kuuntelee kiltisti parikin tuntia. Se taas aiheuttaa entistä pahempaa kiukkua:miksei äiti kykene koskaan asettamaan minulle mitään rajoja?

Olen nyt 24-vuotias, valmistuin juuri elokuussa yliopistosta ylempään korkeakoulututkintoon ja olen muualla elämässä hyvin pärjäävä. Mutta suhteessa vanhempiini en millään pääse henkisesti omilleni. Alan väsyä tähän tappeluun, tai pikemminkin yksipuoliseen katkeruuteen.

Olenko liian periksiantamaton vai onko ongelma rajattomassa kasvatuksessa?

 

Hyvinhän sulla menee, kun ylempikin korkeakoulututkinto jo. Itselläni ei tule olemaan tuossa iässä vielä edes alempaa korkeakoulututkintoa. Ylempään valmistun ehkä joskus 28 vuoden iässä aikaisintaan.

 

Mitäs jos hankkisit ammattiapua, sieltä saisit paremmat työkalut asioiden pohtimiseen sen sijaan että jankkaat päämäärättömästi?

 

Ette osaa yksinkertaisesti selvittää näitä asioita keskenänne, tarvitsette ammattilaisen apua jos tästä yli haluatte päästä.

Nuo vuosia kestävät monen tunnin riitapuhelut kuulostavat todella raskailta ja uuvuttavilta, ainakin ne pahentavat tilannetta.

Ei äidilläsi ole enää velvollisuutta mitään rajoja laittaa, nyt olet ihan itsestäsi vastuussa. Kuulostaa kyllä siltä että olisit lapsena tarvinnut kovasti enemmän niitä peräänhuutamiasi rajoja ja kuria.

Mutta siis ammattilaisen juttusille porukalla, ennen kuin välit tulehtuvat pahemmin.
Ja muista että anteeksiantaminen ei ole mikään kaunis aatos vaan ihan puhdas, rehellinen päätös joka sinun on tehtävä, päätä antaa anteeksi toiselle ihmiselle.

 

Mitäs jos hankkisit ammattiapua, sieltä saisit paremmat työkalut asioiden pohtimiseen sen sijaan että jankkaat päämäärättömästi?

Yths:llä todettiin, että pärjään niin hyvin muuten elämässä, ei ole masennusta tms, että heidän jonoissaan ei kannata olla. Minulla on asiat kuulema muuten niin hyvin.

 

Mulla oli kanssa jossain vaiheessa sellainen vanhempien syyttelyvaihe. Löysin kaikkiin elämäni ongelmiin syitä vanhemmista ja kasvatuksesta. Sitten jossain vaiheessa vaan se jäi. Tajusin ehkä että kukaan ei ole täydellinen, eikä sillä ole edes merkitystä enää mistä mikäkin ongelma juontuu. Hyväksyin itseni sellaisena kuin olen ja yritän vaan elää näillä korteilla parhaani mukaan.

 

Yths:llä todettiin, että pärjään niin hyvin muuten elämässä, ei ole masennusta tms, että heidän jonoissaan ei kannata olla. Minulla on asiat kuulema muuten niin hyvin.

Olet ainakin kohta hyvin toimeentuleva ihminen, lienee rahaa maksaa yksityisellekin terapeutille?

 

[QUOTE="vieras";27682052]Ette osaa yksinkertaisesti selvittää näitä asioita keskenänne, tarvitsette ammattilaisen apua jos tästä yli haluatte päästä.

Nuo vuosia kestävät monen tunnin riitapuhelut kuulostavat todella raskailta ja uuvuttavilta, ainakin ne pahentavat tilannetta.

Ei äidilläsi ole enää velvollisuutta mitään rajoja laittaa, nyt olet ihan itsestäsi vastuussa. Kuulostaa kyllä siltä että olisit lapsena tarvinnut kovasti enemmän niitä peräänhuutamiasi rajoja ja kuria.

Mutta siis ammattilaisen juttusille porukalla, ennen kuin välit tulehtuvat pahemmin.
Ja muista että anteeksiantaminen ei ole mikään kaunis aatos vaan ihan puhdas, rehellinen päätös joka sinun on tehtävä, päätä antaa anteeksi toiselle ihmiselle.[/QUOTE]

Juuri tästä paljon jankkaankin hänen kanssaan, että eikö äidin tehtävä ole aina auttaa lastaan, vaikka tämä olisi aikuinen?

 

Juuri tästä paljon jankkaankin hänen kanssaan, että eikö äidin tehtävä ole aina auttaa lastaan, vaikka tämä olisi aikuinen?

Auttaminen ja rajojen vetäminen on niin kovin eri asia.
Ainakin äitisi on halukas sinua auttamaan jos yölläkin kuuntelee tuntikaupalla vihaisia puheluitasi.

Täytyy sinun myös ymmärtää että kenties sinusta on tullut,vuosia jatkuvine vihaisine puheluinesi,melkoinen painolasti jo äidillesi?
Kenties väsytät hänet, imet kaikki mehut?
Ilmeisesti näin koska on koettu tarpeelliseksi rajoittaa puheluiden kestoa.

Oletko kysynyt jutteluapua kirkon perheneuvonnasta?
Voi sinnekin hiukan jonoa olla, mutta on ilmaista ja ammattilaiset apuna.

 

[QUOTE="pom";27682069]Mulla oli kanssa jossain vaiheessa sellainen vanhempien syyttelyvaihe. Löysin kaikkiin elämäni ongelmiin syitä vanhemmista ja kasvatuksesta. Sitten jossain vaiheessa vaan se jäi. Tajusin ehkä että kukaan ei ole täydellinen, eikä sillä ole edes merkitystä enää mistä mikäkin ongelma juontuu. Hyväksyin itseni sellaisena kuin olen ja yritän vaan elää näillä korteilla parhaani mukaan.[/QUOTE]

Olen sanonut vanhemmilleni, että toivon vain yhtä asiaa, että he pystyisivät auttamaan minua lopettamaan nämä puhelut. Äiti lupaa aina, mutta jo seuraavana iltana hän taas myötäilee ja kuuntelee 1,5tuntia jotain katkeraa tilitystäni. Se lisää raivoani. Eikö hän tosiaan kykene sanomaan stop?

 

Ekaks, tarkotus ei ole loukata eikämitään!
Tuli vaan mieleen että eihän tossa iässä nyt enää mitään murrosikää eletä.
Olet kouluttautunut ja kaikki. Elät omaa elämää.
Enemmänkin katkera siitä ettei sua autettu nuorempana vanhempiesi toimesta?
Josta nyt et vaan pääse yli ja kiukkuat.
Vanhempasi varmaan siis ovat nyt ainakin tietoisia kiusaamisesta jne. ?
Olivatko aikasemmin, silloin kun sitä tapahtui?
Ovatko pyytäneet anteeksi? Voisin kuivtella jos istutte alas ja käytte asian läpi ja he ovat pahoillaan ja sä annat anteeksi heille, asia saattaisi alkaa pikkuhiljaa myös helpottaa?

 

Olen sanonut vanhemmilleni, että toivon vain yhtä asiaa, että he pystyisivät auttamaan minua lopettamaan nämä puhelut. Äiti lupaa aina, mutta jo seuraavana iltana hän taas myötäilee ja kuuntelee 1,5tuntia jotain katkeraa tilitystäni. Se lisää raivoani. Eikö hän tosiaan kykene sanomaan stop?

Huomattavasti suurempi huolenaihe sinulle pitäisi olla se että sinä et itse kykene sanomaan itsellesi stop.

 

Sä siis haluat että sun äiti määräilee sua 24-vuotiaana että mitä teet ja mitä et :O Mulla on sulle ratkaisu: poista vanhempiesi numerot puhelimesta. Ne saa soittaa sulle, mutta sä et voi soittaa niille, samalla saat hieman etäisyyttä ja löydät ehkä elämään jotain muuta

 

Mene hoitoon

 

Hm. Lapsena/nuorena kun sua on kiusattu, et ole osannut pistää vastaan ja sanoa ei, eivätkä vanhempasikaan sitä tehneet.
Nyt olet aikuisena tajunnut, että se ei ole oikein, ja että jonkun olisi silloin pitänyt niin tehdä, pistää rajat sekä sinulle että näille kiusaajille. Näet äidissäsi yhäkin tämän käytöksen, mikä aiheuttaa sulle ahdistusta, pettymystä ja vihaa - nyt kun aikuisena uskallat antaa senkin tunteen tulle pintaan. Joka kerta, kun äitisi on lepsu, susta tuntuu että sinut petetään taas...

Asiassa on vaan se mutta, että olet nyt aikuinen itse, ja vastuussa itse omasta elämästäsi. Äitisi on tehnyt omat virheensä, mutta sinä et voi häntä etkä menneisyyttä muuttaa. Yrittämällä muuttaa äitiäsi sinun omat ongelmasi EIVÄT poistu. Et osannut lapsena (ja ehkä nykyäänkään joillain elämänalueilla, joissain ihmissuhteissa?) puolustaa itseäsi. Nyt näet tämän käytöksen äidissäsi, ja yrität ehkä alitajuisesti häntä muuttamalla ja syyttämällä hävittää omat "häpeälliset" kokemuksesi avuttomuudestasi. Jotenkin tuntuu, että kuvittelet että jos äitisi yhtäkkiä muuttuisi topakaksi, kaikki pahat asiat menneisyydestäkin katoaisivat?

Ainoa, ketä voit oikeasti muuttaa, ja jonka muuttumiseen sinun pitäisi kaiki tuo energia pistää, olet sinä itse.

Äitisi on kasvattanut sinut niin hyvin kuin on osannut, on se sitten ollut "hyvin" tai "huonosti". Nyt on aika nähdä itsesi erillisenä olentona ja ottaa vastuu omasta elämästäsi niin kuin se nyt on. Se ei ole äitisi eikä kenenkään muunkaan tehtävä.


(ps. näin ulkopuolisen silmin, tuo että äitisi kuuntelee vihaisia puheluita tunteja keskellä yötä, ON todellakin välittämistä ja auttamistakin, vaikkei se sua oikeesti autakaan. Se on hänen tapansa, se mitä hän osaa. Äitikin on vaan ihminen.)

 

Hm. Lapsena/nuorena kun sua on kiusattu, et ole osannut pistää vastaan ja sanoa ei, eivätkä vanhempasikaan sitä tehneet.
Nyt olet aikuisena tajunnut, että se ei ole oikein, ja että jonkun olisi silloin pitänyt niin tehdä, pistää rajat sekä sinulle että näille kiusaajille. Näet äidissäsi yhäkin tämän käytöksen, mikä aiheuttaa sulle ahdistusta, pettymystä ja vihaa - nyt kun aikuisena uskallat antaa senkin tunteen tulle pintaan. Joka kerta, kun äitisi on lepsu, susta tuntuu että sinut petetään taas...

Asiassa on vaan se mutta, että olet nyt aikuinen itse, ja vastuussa itse omasta elämästäsi. Äitisi on tehnyt omat virheensä, mutta sinä et voi häntä etkä menneisyyttä muuttaa. Yrittämällä muuttaa äitiäsi sinun omat ongelmasi EIVÄT poistu. Et osannut lapsena (ja ehkä nykyäänkään joillain elämänalueilla, joissain ihmissuhteissa?) puolustaa itseäsi. Nyt näet tämän käytöksen äidissäsi, ja yrität ehkä alitajuisesti häntä muuttamalla ja syyttämällä hävittää omat "häpeälliset" kokemuksesi avuttomuudestasi. Jotenkin tuntuu, että kuvittelet että jos äitisi yhtäkkiä muuttuisi topakaksi, kaikki pahat asiat menneisyydestäkin katoaisivat?

Ainoa, ketä voit oikeasti muuttaa, ja jonka muuttumiseen sinun pitäisi kaiki tuo energia pistää, olet sinä itse.

Äitisi on kasvattanut sinut niin hyvin kuin on osannut, on se sitten ollut "hyvin" tai "huonosti". Nyt on aika nähdä itsesi erillisenä olentona ja ottaa vastuu omasta elämästäsi niin kuin se nyt on. Se ei ole äitisi eikä kenenkään muunkaan tehtävä.


(ps. näin ulkopuolisen silmin, tuo että äitisi kuuntelee vihaisia puheluita tunteja keskellä yötä, ON todellakin välittämistä ja auttamistakin, vaikkei se sua oikeesti autakaan. Se on hänen tapansa, se mitä hän osaa. Äitikin on vaan ihminen.)

Kun olisi edes jotain rajoja, tyhmiäkin. Vaikkapa että en saa käyttää heillä heidän autoaan. Mutta ei. Kaikki käy, tai jos ei käy, äiti ilmaisee mielipahansa vain epäsuorasti. Tuntuu niin turvattomalta.

 

Kun olisi edes jotain rajoja, tyhmiäkin. Vaikkapa että en saa käyttää heillä heidän autoaan. Mutta ei. Kaikki käy, tai jos ei käy, äiti ilmaisee mielipahansa vain epäsuorasti. Tuntuu niin turvattomalta.

Oletko ihan tosissasi??
Tuo ikäisenä sinä otat itse vastuun käytöksestäsi.

 

Oletko ihan tosissasi??
Tuo ikäisenä sinä otat itse vastuun käytöksestäsi.

Minusta on aika surullista ja yksinäistä ajatella, että vanhemmat eivät ole valmiita tekemään jotain lapsensa eteen, vaikka tämä on aikuinenkin. Olen jo yli 18, mutta se ei ole mikään kypsymisen rajapyykki psyykkisesti. Tästä on kirjoitettu ihan Lääkärilehdessäkin.

 

Minusta on aika surullista ja yksinäistä ajatella, että vanhemmat eivät ole valmiita tekemään jotain lapsensa eteen, vaikka tämä on aikuinenkin. Olen jo yli 18, mutta se ei ole mikään kypsymisen rajapyykki psyykkisesti. Tästä on kirjoitettu ihan Lääkärilehdessäkin.

Voi jumalauta! Etkö juuri kertonut että lainaavat autoaan ym, ja äitisi kuuntelee ihme paskaa sulta jopa yöllä..

 

Minusta on aika surullista ja yksinäistä ajatella, että vanhemmat eivät ole valmiita tekemään jotain lapsensa eteen, vaikka tämä on aikuinenkin. Olen jo yli 18, mutta se ei ole mikään kypsymisen rajapyykki psyykkisesti. Tästä on kirjoitettu ihan Lääkärilehdessäkin.

Tekemään jotain lapsensa eteen? Mitä he eivät nyt mielestäsi tee? Kuulostaa, että tekevät aika paljonkin, kun jaksavat kuunnella keskellä yötäkin tuntikausia kestäviä valituspuheluita, joissa sinä et pysty hillitsemään itseäsi.

 

Ei mullakaan ollut rajoja ja äitini oli mielenterveysongelmainen. Isä oli aina töissä. Kumpikaan ei halunneet eivätkä oikeastaan uskaltaneet laittaa mitään rajoja, koska olisivat joutuneet tappelemaan mun kanssani.
Mutta kuules.
Kun ihminen tulee aikuiseksi, täytyy ruveta itsekin ajattelemaan ihan omilla aivoillaan.
Mä en ole käynyt edes missään terapioissa mutta tajuan sen, että en voi syyttää omista ongelmistani vanhempiani. He yrittivät parhaansa, mutta eivätvaan pystyneet sillä hetkellä sen enempään.

Sunkin pitää ymmärtää tämä. Tai jatkat tota seuraavaan sukupolveen, omille lapsillesi jos joskus saat omia lapsia.
Ymmärrys siitä, että omat vanhemmat sen enempää kuin kukaan ihminen, ei ole täydellinen eikä keneltäkään voi vaatia sitä,
se on tosi vapauttavaa. Se johtaa täydelliseen anteeksiantoon joka taas johtaa siihen, että itse pystyy vapautumaan menneisyytensä pahoista asioista ja jatkamaan elämässä eteenpäin.

 

Minusta on aika surullista ja yksinäistä ajatella, että vanhemmat eivät ole valmiita tekemään jotain lapsensa eteen, vaikka tämä on aikuinenkin. Olen jo yli 18, mutta se ei ole mikään kypsymisen rajapyykki psyykkisesti. Tästä on kirjoitettu ihan Lääkärilehdessäkin.

Luulenpa että ongelma on nyt se, että vanhempasi haluavat tehdä kaikkensa sinun eteesi. He eivät nyt laita sinulle mitään rajoja, koska heillä on syyllinen olo siitä että he ovat mielestäsi pilanneet lapsuutesi (ainakin osittain). He yrittävät hyvittää asian ainoalla tavalla jonka osaavat, eli antamalla sinulle kaikessa periksi. He siis tarkoittavat hyvää vaikka sinä näet sen pahana.

Oletko sanonut edes vanhemmillesi, että haluat että he asettaisivat sinulle rajoja? Muista, että sinun pitää kertoa muille tarkasti mitä haluat.

Suosittelen sinulle TODELLAKIN ammattiapua. Olen itse käsitellyt vaikeaa äitisuhdettani terapiassa, ja pääsin siellä valovuosien päähän siitä, mihin olin omin voimin päässyt. Enkä minäkään muuten saanut apua yths:ltä.

 

Huh miten noloa on 24 vuotiaalta aikuiselta naiselta ruikuttaa että vanhempien pitäisi vielä kasvattaa häntä. Ja muutenkin, tosi nolo tyyppi tuo ap.

 

No kyllähän ne tekee tosi paljon sun eteen kun jaksavat kuunnella noin pitkät puhelut. Mun vanhemmat ei kyllä jaksais. Muuta vaikka kotiisi takaisin, niin eiköhän sulle ala tulla rajoja vastaan.

 

Seliys: Olet aikuistumisen kynnyksellä ja mietit omaa itsenäisyyttäsi. Et osaa tai uskalla itsenäistyä, vaan roikut vanhemmissa ja syytät heitä menneistä ja ilmeisesti nykyisestä epävarmuudestasi. Anna anteeksi, unohda ja kasva aikuiseksi.