Mä taidan olla omituinen...

Tai ainakin sellainen olo tuli tänään töissä. Tuli juttua siitä, minkä ikäisenä on muuttanut pois kotona jne. Kerroin, että muutin pois kotoa 23-vuotiaana enkä ole koskaan asunut yksin. Yksi työkaveri oli ihan äimänä, että "siis et ole koskaan ollut yksin? Aina joutunut asumaan jonkun kanssa?"

Mä en ole aiemmin sitä pitänyt mitenkään omituisena, mutta nyt aloin tietty enemmän miettimään, että onko se jotenkin ihan omituista ja poikkeavaa, jos on muuttanut kotoa suoraan jonkun avo/aviopuolisoksi? Mites teillä on tämä mennyt?

 

Kyllä tuo aika kummallista on. Sekä se, että olit noin vanha ennen kuin itsenäistyit, että se ettet ole koskaan oppinut elämään yksin.

Mä muutin lapsuudenkodista 19-vuotiaana. Asuin yksin vuoden, sitten neljä vuotta eksän kanssa, ja nyt on taas tullut kolme vuotta asuttua yksin. En toistaiseksi kaipaa tähän ketään kumppania, musta on ihana kun voi tehdä ja olla miten haluaa

 

No olethan sä keskimääräistä vanhempana muuttanut pois kotoa. Mutta en mä nyt tuota mitenkään hirveän oudoksi sanoisi.

 

meidän äiti ei ollu asunu ikinä yksin, (muutti siis suoraan isäni kanssa yhteen, ja naimisiin menivät jne.) mutta sitten erosivat isäni kanssa, ja äiti oli ihan kauhuissaan siitä miten pärjää yksin, kun ei koskaan näin ollut asunut.

 

Mä en ole ikinä asunut yksin.

Muutin lapsuudenkodistani suoraan yhteen mieheni kanssa 20v:nä.

Vuoden asuin "yksin" kun mies oli intissä.

 

On tullut jaettua kämppä poikakaverin kanssa, kaverien kanssa, soluasunnossakin jonkun aikaa ja yksinkin olen asunut. Jokainen tekee kuten parhaaksi näkee.

 

En ole minäkään yksin asunut. Muutettiin mieheni kanssa 19-vuotiaana yhteen ja pois lapsuudenkodeistamme. Viihdyn kyllä yksin kotona, olen aina viihtynyt, eikä yksinasuminen olisi minulle ongelma.

 

No varmaan aika tavallista.. me ainakin seurusteltiin jo ennen kun ollaan kotoa lähdetty ja muutettiin yhteen ihan taloudellisista syistä, ei ollut järkevää maksaa vuokraa kahdesta solusta kun aina oltiin vain toisen luona. Samalla hintaa kun sai silloin kaksion tosin nythän mä periaatteessa asun yksin, eipä ole kyllä sen ihmeellisempää..

Vannoutuneilta sinkkuilijoilta saa kuulla tuota että "ei ainakaan millään siis haluu asuu kenenkään kanssa ja siis omat menot ja kauheeta" eipä ole mun menoja rajoittanut yhteiselo en todellakaan koe "joutuneeni" asumaan aina jonkun kanssa, tykkään siitä paljon enemmän kuin tästä tyhjästä kämpästä!

 

Mäkin asuin kotona ihan käytännön syistä eli ei tarvinnut opiskeluaikana murehtia asumiskuluista tms. Muutin pois samana päivänä kun valmistuin Kävin iltaisin ja viikonloppuisin töissä ja keräsin rahaa sitä varten, että on sitten jotain millä hankkia tavaroita tulevaan kotiimme. Mun mies asui myös kotona siihen saakka kunnes muutettiin yhteen, häntäkään ei haitannut asua saman katon alla vanhempien kanssa. Ja koska me seurusteltiin silloin kun muutto pois kotoa tuli ajankohtaiseksi, ei olisi tullut mieleenkään että oltais muutettu eri asuntoihin. Sitähän me nimenomaan odotettiin, että päästäis aloittamaan yhteinen, oma elämä .

 

Kaikki me olemme omituisia tavalla tai toisella
Muutin kotoa pois 19-vuotiaana, olen asunut yksin ja yhdessä, avomiesten ja kämppisten kanssa. Nykyiseni kanssa muutin yhteen 33-vuotiaana. Kolme kuukautta myöhemmin syntyi esikoisemme.
Omituista joidenkin mittapuulla ehkä tämäkin.

 

Kyllä tuo aika kummallista on. Sekä se, että olit noin vanha ennen kuin itsenäistyit, että se ettet ole koskaan oppinut elämään yksin.

Miksi ihmisen pitäisi oppia elämään yksin?

 

No en mäkää oo varsinaisesti asun koskaa yksin. Soluasunnoissa ja sit asuntolassa mulla oli "yksiö" mutta koska suurinpiirtein kaikki asuntolassa tunsi toisensa niin en kyl sano tuotakaa yksin asumiseksi.
Miehen kanssa ku oltiin asumuserossa niin asuin tyttäremme kanssa.

 

Mäkin asuin kotona ihan käytännön syistä eli ei tarvinnut opiskeluaikana murehtia asumiskuluista tms. Muutin pois samana päivänä kun valmistuin Kävin iltaisin ja viikonloppuisin töissä ja keräsin rahaa sitä varten, että on sitten jotain millä hankkia tavaroita tulevaan kotiimme. Mun mies asui myös kotona siihen saakka kunnes muutettiin yhteen, häntäkään ei haitannut asua saman katon alla vanhempien kanssa. Ja koska me seurusteltiin silloin kun muutto pois kotoa tuli ajankohtaiseksi, ei olisi tullut mieleenkään että oltais muutettu eri asuntoihin. Sitähän me nimenomaan odotettiin, että päästäis aloittamaan yhteinen, oma elämä .

No eihän tuossa nyt mitään omituista ole
Tietysti joku jauhaa sitä että no osaatteko sitten asua omillanne jos on pakko.. ja välillä tosin tulee itsellekin mieleen näistä "mieheni ei tee mitään kotona ja valittaa nalkutuksesta" -ketjuista että olisi tollasten miehen hyvä kokeilla kuinka talous pyörii yksinään mutta jos tasavertaisesti eletään niin en kyllä näe ongelmaa siinäkään etteikö omillaankin tarvittaessa osaisi olla.

 

Mä olin 19 v kun muutin pois kotoa, mutta piti oikein miettiä että olenko koskaan asunut yksin...

Poikaystäväni käytännössä asui kanssani samassa asunnossa, kun kotoa pois muutin, ei tainnut olla yhtään yötä muualla. Ja sitten asuttiin ihan oikeastikin (ts. virallisesti) yhdessä useampi vuosi.

Taisin ehtiä asumaan 2 kk yksin, kun erosin eksästäni, ennen kun lähdin taas Turkkiin asumaan. Turkissa asuin kämppisten kanssa, tai työpaikallani hotellissa mikä periaatteessa oli yksin asumista muttei kuitenkaan sitä ollut (en kokannut, en siivonnut, ja käytännössä asuimme kommuunissa muiden työntekijöiden kanssa).

Ei siis ole mitään pitkää yksin asumisen historiaa minullakaan. Osaisin silti taatusti asua yksinkin, en mä mitenkään riippuvainen miehestäni ole - lapsistani kyllä, heistä erossa en suostuisi asumaan

 

Päivääkään en ole asunut yksin,muutin kotoa miehen kanssa yhteen 18-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan edelleen..

 

Mä oon sitten outo sun kanssa Mä oon muuttanut kotoa 22vuotiaana, ja muutettiin sillon miehen kanssa asumaan. En oo siis koskaan mäkään asunut yksin, miehen kanssa asunut aina siitä asti, kun kotoa muutin...

 

Mä muutin 21-vuotiaana, ensin kämppiksen kanssa ja sitten yhteen nykyisen mieheni kanssa.

Ei houkuta yksin asuminen, mitä tavoiteltavaa siinä olisi?

 

Pakko lisätä, että RAKASTAN yksin asumista.
On aivan ihanaa, kun ei tarvitse tehdä kompromisseja kenenkään kanssa yhtään mistään. Ja asunto on täsmälleen samassa kunnossa kuin oli silloin, kun lähti ovesta edellisen kerran ulos.

 

Mä en ole ikinä asunut yksin.

Muutin lapsuudenkodistani suoraan yhteen mieheni kanssa 20v:nä.

Vuoden asuin "yksin" kun mies oli intissä.

Peesi, meillä vaan se oli vajaa vuosi kun mies tuli jalkavamman takia aiemmin pois.

 

en oo miekään asunu yksin koskaan. vanhempien luota muutin virallisesti 16 vuotiaana miehen kanssa yhteen, 15v olin kun lähdin opiskelemaan ja asuin asuntolassa viikot.

 

Minä olen asunut useamman vuoden yksin, useamman vuoden myös soluasunnossa, josta en tykännyt yhtään.

 

Minusta outoa, jos kotoa muutetaan puolison kanssa yhteen. Entä se itsenäistyminen. Samoin minusta on outoa, jos äidin kanssa soitellaan joka päivä. Vaikka on hyvät välit vanhempiin, kyllä tietty yksityisyys kuuluu itsenäistymiseen.

 

[QUOTE="hmm";26068987]Minusta outoa, jos kotoa muutetaan puolison kanssa yhteen. Entä se itsenäistyminen. Samoin minusta on outoa, jos äidin kanssa soitellaan joka päivä. Vaikka on hyvät välit vanhempiin, kyllä tietty yksityisyys kuuluu itsenäistymiseen.[/QUOTE]

En kyllä ymmärrä mitä outoa tuossa on.

 

[QUOTE="hmm";26068987]Minusta outoa, jos kotoa muutetaan puolison kanssa yhteen. Entä se itsenäistyminen. Samoin minusta on outoa, jos äidin kanssa soitellaan joka päivä. Vaikka on hyvät välit vanhempiin, kyllä tietty yksityisyys kuuluu itsenäistymiseen.[/QUOTE]

Niin, mä ajattelen sen itsenäistymisen sillä lailla, että itsenäistytään vanhemmista ja aletaan elää ns. omaa elämää eikä olla enää riippuvaisia vanhemmista. Ei meistä kumpikaan muuttanut kotoa mihinkään toiseen täysihoitoon, vaan opeteltiin yhdessä sitä itsenäistä elämistä. Jos mulla ei olisi ollut silloin miestä, olisin tietysti muuttanut yksin asumaan. Mutta eihän meillä olisi ollut mitään järkeä muuttaa erilleen. Ja kyllä mä täällä osaan yksinkin olla, ihan jopa nauttiakin siitä . Mun mieskin on oppinut ihan kiitettävästi tekemään kotitöitä, vaikkei vanhempiensa luona asuessaan niitä koskaan joutunutkaan tekemään.

Sen lisäksi mä soittelen äitini kanssa usein, joskus parikin kertaa päivässä, jos joku asia tulee taas mieleen. Vähintään joka toinen päivä soitellaan. Ja jos ollaa jossain reissussa, ilmoitan kun ollaan tultu takaisin. Tai kun yhtenä vuonna matkustettiin vähän kauemmas, niin pistin viestiä harva se päivä, että kaikki on ok. En mä katso tuota minään riippuvuuteena tai kontrollointina, kyllä mäkin äitinä miettisin, että onko mun lapsella kaikki hyvin ja ovatko tulleet ehjinä takaisin jne.

 

Päivääkään en ole asunut yksin. Pitäiskö?