joo, elikkä nyt kun on 8 pv vanha käärö sylissä niin uskaltaa jo muistella viikon vanhoja tapahtumia...
Mulla siis 7.11 aamuyöstä (rv 41+0) kun nousin yöllä vessaan, niin lorahti pariin otteeseen pikkusen lapsivettä. Tiesin heti mistä kyse, koska oli niin selkeesti erilaisa kuin *hmmm* mikään muu ruumiin erite. Sitten pakkasimme heti kimpsut ja kampsut ja eikun sairaalaan! No siinä matkalla alkoi supparitkin säännöllisinä heti, tunsin että on erilaisia kuin harkkasupparit ja eihän mulla ollu mitään ollukaan moneen viikkoon. No sairaalassa makasin käyrillä tunnin verran ja suppareitten väli about 8 min. Olin kai liian tyytyväisen olonen kun lähettivät takasin kotio.
Toisaalta ihan hyvä, sai mies siinä kotona viellä tunnin nukuttua ja minä tiskit tiskattua (aina suppareitten välissä). Mä olin ihan, että "Takasin en mene, kun kerran kotiin lähettivät", joten siinä vaiheessa kun supparit tuli 2-3 min. välein ja oli kipeitä jo, niin mies puolpakolla kärräs mut autoon. Itte oli raukka niin unessa et lähti aamutossuissa ja huomas vasta pihalla, että kengät jäi...
No sinä päivänä mulla ois ollu ultra anyway, mutta en enää pysyny ultralaitteen alla, joten lekuri teki tunnin ctg:n jälkeen vaan alatarkastuksen ja sanoi, että ei sen ultran niin väliä, kun rouva on hyvä ja synnyttää nyt vaan, kun kohdunsuu on 3 cm auki! Kello oli siinä vaiheessa about 9 aamupäivällä. No mehän innostuttiin ja kaikkia synnytysvalmennuskurssilla opittuja tekniikoita käyttäen sitten alettiin synnyttää. Kätilö kävi vaan sillon tällön kurkkaamassa, kun samaan aikaan oli viereisessä salissa toinen synnytys käynnissä. Jälkeenpäin ajatellen me oltiinkin "llian omatoimisia" eikä pyydetty apua koska luultiin, että helppoahan tää on. Yheltätoista olikin sitte kohdunsuu jo 5 cm alku, mutta siihen se ilo sitten loppukin!
Supistukset kävi niin raskaiksi, että en pystyny enää hengittelee niitä vaan kirkuin vaan suoraa huutoa. CTG-laitteet vaan lensi kun riehuin ja huusin. Kohdunsuun tilanne pysähty moneks tunniksi ja sitten tuikkasivat mulle jonkun kipupiikin (ei puhettakaan homeopaattisista, joita oli ennen synnytystä luvattu...). Tässä vaiheessa olin jo niin uupunut trampattuani koko aamupäivän,että makasin vaan. Kipupiikki laittoi mun pään ihan sekasin ja olin ihan ku olisin opiaatteja vetäny. Oksensin myös 5 kertaa lattialle ja makasin vaan. En ymmärtäny mitä mulle puhuttiin enkä pystyny reagoimaan kysymyksiin. Tosin supistuksiltakin lähti suurin kipu ja kestin niitä taas. Silti seuraavassa tsekissä oli kohdunsuu edelleen vaan 5 cm auki ja mulle alettiin valmistella epiduraalia, kun kipupiikin vaikutus oli laantumaan päin.
No epiduraali laitettiin ja sitä annettiinkin kolme kertaa iltapäivän aikana, mutta se ei kyllä vaikuttanut muuten, kun vei supistuksilta sen korkeimman kivun pois. Mun jalat ei esim. ollu puutunut ja kipu oli silti niin kova että huusin vaan. Jossain vaiheessa huusin vaan että, "Keisarileikatkaa se lapsi jo pois! Mä en kestä enää!!!!!" Eli se siitä urheudesta...
Lopulta kolmelta-neljältä (?) iltapäivällä kohdunsuu oli 10 cm auki ja sitten viellä tuskallinen siirtymävaihe, joka kesti puol viiteen ja päästiin ponnistaan.
Harmi vaan, että lekuri ja kätilö unohti sanoo, että nyt sais jo ponnistaa, joten siinkin meni varmaan10 min harakoille, ku otin vaan supistuksia vastaan. Sitte ku tajusin ponnistaa, ni tyttö oli 10 minuutissa maailmassa klo 17.59 ja pisteet 9/10/10! Heti kaikki kivut unohtu ja olin maailman onnellisin! Ei haitannu vaikka neuloivat viellä tikkejä ja sähelsivät siinä(kin...). Mulla jouduttiin tekeen välilihaan viilto, sis. häpyhuulet tikattiin myös ja lisäksi viellä tuli "klitorisrepeämä"... Näitten takia jouduin olee viikon pedissä, mutta nyt saan taas pikkuhiljaa nousta ylös.
Joten loppu hyvin, kaikki hyvin! =) Lisää lapsia en tee ainakaan kymmenen vuoteen, mutten tämä neiti täällä kotona on kyllä ihana!
