Masentuneet; miten ihmiset, jotka välittävät sinusta suhtautuivat tai käyttäytyivät sinua kohtaan entä

miten he, jotka eivät välittäneet?

Ja miten ne välittävät suhtauivat eristäytymiseen tai jopa ärtyisään käytökseesi heitä kohtaan?

 

No ekan synnytysmasiksen aikana om äiti EI ymmärtänyt ollenkaan että mulla OLI masennus. Suuttui ja käski pistää itseni kuntoon... Toisen synn.mas. en hänelle edes kertonut, sillä hain heti lääkkeet ja ne auttoivat. Oma mies tuki parhaansa mukaan molemmilla kerroilla ,vaikka rankkaa olikin. Anoppi oli lähinnä kauhuissaan ja varmaan sitä mieltä että vika oli minussa itsessään.
Kaverit suhtautuivat suht OK. Itse olen puhunut aina avoimesti masennuksistani kaikille (paitsi äidille tästä viimesestä) Minusta se on ollut helpompaa.

 

[QUOTE="vieras";22480919]No ekan synnytysmasiksen aikana om äiti EI ymmärtänyt ollenkaan että mulla OLI masennus. Suuttui ja käski pistää itseni kuntoon... Toisen synn.mas. en hänelle edes kertonut, sillä hain heti lääkkeet ja ne auttoivat. Oma mies tuki parhaansa mukaan molemmilla kerroilla ,vaikka rankkaa olikin. Anoppi oli lähinnä kauhuissaan ja varmaan sitä mieltä että vika oli minussa itsessään.
Kaverit suhtautuivat suht OK. Itse olen puhunut aina avoimesti masennuksistani kaikille (paitsi äidille tästä viimesestä) Minusta se on ollut helpompaa.[/QUOTE]

olitko koskaan esim läheisimmille ystävillisesi vihamielinen, katkera tms.? ymmärsivätkö?

 

Ei mitenkään.

 

Mulla on masentunut mies ja tässä on nähty monenlaista reaktiota miestä kohtaan. Miehen vanhemmat eivät alkuun ymmärtäneet ollenkaan asiaa, vaan kieltäytyivät uskomasta asioiden todellista puolta. Pikkuhiljaa ajan kanssa ovat hyväksyneet asian ja suhtautuminen on muuttunut lempeämpään ja ymmärtäväisempään suuntaan. Ovat myös olleet kovasti avuksi meidän perheelle.

Itelle oli alkuun kova pala hyväksyä miehen tiuskimiset, tuiskimiset ja tunnekylmyys, mutta kyllä tässä pikkuhiljaa on löydetty semmoinen tasapaino (ja ennenkaikkea oikeat lääkkeet+terapiajutut) enkä ota enää niitä itseeni. Ja nyt tuolla miehelläkin on alkanut löytymään jo niitä lämpöisempiä tunteitakin ympäristöä kohtaan, joten helpompi on sietää kaikkea.

Itsetutkiskelua ja pohdintaa on pitänyt tehdä viimeiset kuukaudet, koska miehen kanssa ei näitä asioita ole voinut pohtia. On pitänyt opetella uudelleen puhumaan sellaisella tavalla, että perustelee kaiken juurta jaksaen, ettei niistä vain voi päätellä mitään pahaa. Myös itsehillintää on saanut kasvatella, jotta on pystynyt hoitamaan ristiriitatilanteet miestä tukien ja kannustaen, unohtaen omat pahat mielet. Ja ennenkaikkea on pitänyt alkaa luottamaan itseensä lujasti ymmärtäen, että vaikka mies käyttäytyy välillä sietämättömästi, se ei johdu minusta tai miehestä vaan sairaudesta. On pitänyt hyväksyä itseä ja pitää itseä kauniina, vaikkei miestä ole kiinnostanutkaan mikään minussa.

Jos olet masentunut, kannattaa kuitenkin muistaa sen pahan olon takaa, ettei omaistenkaan tehtävä ole aina helppoa. Se tuntuu pahalta nähdä tärkeä ihminen pahalla mielellä, vaikka sen tietääkin että kyseessä on sairaus eikä se ole kenenkään syy. Sitä haluaisi auttaa omaa läheistä kaikin mahdollisin tavoin ja se tuntuu pahalta, kun ei saa rakastaan kuntoon vaikka kuinka hoivaisi.

Mutta masennuksesta kyllä selviää ja jokaisesta pienestä askeleesta ja teosta kannattaa olla ylpeä ja tyytyväinen Jos jaksaa vaikka hakea sen postin kerran viikossa, niin jo se on aivan huippujuttu, jos siihen ei ole aiemmin pystynyt! Tsemppiä!

 

Suhtautuvat ihan niinkuin muihinkin. Olen itse sanonut että en tarvitse erikois kohtelua.

 

uuuu

 

Oletko saanut ammattiapua?

 

Oletko saanut ammattiapua?

en . en halua syödä lääkkeitä, lihottaa ym

 

No äiti ei ainakaan ymmärtänyt lainkaan. Haukkui mut välillä pataluhaksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt että se johtui pelosta ja tietämättömyydestä että millaisesta sairaudesta on kyse.

Ystävät taas eivät suhtautuneet oikein mitenkään.

 

Tuohon sanoisin että ei uudenaikaiset masennuslääkkeet lihota.
Olen syönyt kymmene vuotta eikä kiloakaan ole tullut lisää. Hae apua.

 

Kannattaa kysyä terv.keskuksesta lähete psyk.pkl tai mtk:hon. Voit neuvotella myös terv.kesk. Lääkärin kanssa lääkehoidosta.

 

mieheni häpeää, oma äiti ollut todella ymmärtäväinen.

Miehen häpeä tulee esille niin että masennuksesta ei saa puhua kenellekään.

 

Ihmiset jotka välittää: Jaksaa minun temput ja oikut ja mielialan vaihtelut, pitävät huolen etten vajoa yksin mihinkään olemaan vaan raahaavat vaikka väkisin mukana vaikka minne, "potkivat" persiille ja rohkasevat etteenpäin. Toisinaan antavat myös rauhan vaan maata peiton alla päivän jos siltä tuntuu, mut yksin ei silti jätetä. Itkun syitä eivät kysy, ei aina kiukun tms syitäkkään. Enkä halua että ees kysyttään, miehen ja terapeutin kans juttelen synkimmät ajatukset, niitä tullee ja mennee. Parempina päivinä aurinko tuntuu paistavan muittenki läheisten elämässä Ovat tarkkoja minun mielialasta, mut ei silti mitenkään varpaillaan, vaan siten että ossaavat suhtautua minnuun.
Minusta on ollu ihanaa ja helpottavaa huomata se, että minun läheiset, ne jotka välittää, todellaki ossaa suhtautua siihen että olen masentunu. Kukkaan ei oo vähätelly, eikä tuntunu minusta vaivaantuneelta minun seurassa. Veliki pamauttaa täysillä selkään ja karjasee "PIRISTY", ensin se ärsytti mut nykyään saa (teko)hymyn huulille

Ne jotka ei välitä: Jos sanon että ahistaa, on vastaus "yllättäen" tai "taasko". Vaikka kerron minun ahistuksesta sen takia että toivon ees pientä keskustelua, toisekseen saatan olla outo pahimman ahistuksen aikana enkä halua kenenkään luulevan että oon aineissa tms. Vähättelevät syitä, miksi olen masentunu, tekevät omia diagnooseja ja näihin ihmisiin myös minun tekopirteys mennee ko kuuma veitsi voihin. Ei välitä kattoa tarkemmin, esitänkö hyvin voivaa vai en...

Mie olen ihmisenä niin monivivahteinen, kuulema, mielialat vaihtelee muutenki auringosta myrskyyn, ettei minun masennusta niin ulospäin näy. Ainakkaan ennää. Olen pysyny elämässä kiinni ja tehny rutiinisti asiat päivästä toiseen. Ne jotka minut tuntee, näkkee minun läpi vaikka kiljuisin riemusta.