Se päivä oli unohtumaton. Tein raskaustestin ja yllätykseksi se oli positiivinen! Olimme onnellisia mutta samalla hämillään. Olihan tulokas meidän viides.
Kävimme seuraavalla viikolla varhais Ultrassa, jossa pienen pieni sydän jumputti vimmatusti. Viikkoja oli 6+3. Nyt voitiin huokaista. Sydän löi ja raskaus oli todellakin alkanut.
Siitä alkoi piinaavat viikot. Pahoinvointi oli valtava ja väsymyksestä ei tullut loppua.
Viikot etenivät ja oli aika mennä ensimmäiselle neuvolakäynnille. Siellä ennestään tuttu terveyden hoitaja kokeili pyynnöstäni kuunnella pienen sydänääniä ja Kuinkas ollakaan syke löytyi! Ei tosin kuulunut mutta lukemat 136 näkyi dopplerissa. Onni vaan kasvoi.
Pian täyttyi 10 viikkoa ja oli aika ottaa ensimmäinen masukuva. Masu oli jo söpösti pyöristynyt. Ehkä tosin turvotuksesta mutta kuitenkin....
Ensimmäinen ultra lähestyi. Viikkoa aikaisemmin viikon 11 aikoihin ihmettelin vointini paranemista. Olin jollain tavalla vain tyytyväinen että riskiraja oli pian saavutettu ja olo oli hyvä.
Tuli viikko 12 ja ensimmäinen ultra. Minua pelotti.
Istuin odottamassa kutsua sisälle. Pian tuli kätilö ja kutsui nimellä. Ensin käytiin läpi vointini ja tuntemukset, jonka jälkeen vihdoin sain asettua vuoteelle. Siinä se oli. Silmieni edessä meidän pieni enkeli. Kuulen kätilön sanat "nyt näyttää siltä että raskaus on lähtenyt etenemään mutta vauvan kehitys on pysähtynyt viikolle 8+6".
Se hetki pysäytti. Lääkäri tuli pian paikalle ja vahvisti asian.
Pienen sydän ei enää lyönyt. Askeleet painoi kun kävelin kohti autoa samalla kun kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Autossa odotti mieheni lasten kanssa. Seuraavaksi olisi kerrottava uutiset hänelle.
Romahdimme molemmat. Jalat oli pyyhkäisty altamme.
Seuraavana päivänä menin takaisin sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen.
Ilta oli hirveä. Olin kantanut kuollutta lastamme liki neljä viikkoa sisälläni ja luullut olevani onnellisesti raskaana.
Nyt kaikesta on aikaa kohta kaksi viikkoa ja tuska on edelleen hirveä.
Ikävöin niin kovin jotain, joka hallitsi minua täysin 12 viikon ajan mutta jotain johon en koskaan saanut tutustua.
Onneksi minulla on ihmisiä, joille voin puhua. Mies joka ymmärtää vaikka samalla suree myös itse ja käy läpi samoja tunteita kuin minä.
Uskon että aika parantaa mutta aika kuluu hitaasti. Kipu on valtava. Henkinen kipu! Nyt vaan täytyy surra, täytyy odottaa mutta unohda en koskaan. Meidän pieni enkeli, pienen pieni tähdenlento?
*30.4.2014*
Kävimme seuraavalla viikolla varhais Ultrassa, jossa pienen pieni sydän jumputti vimmatusti. Viikkoja oli 6+3. Nyt voitiin huokaista. Sydän löi ja raskaus oli todellakin alkanut.
Siitä alkoi piinaavat viikot. Pahoinvointi oli valtava ja väsymyksestä ei tullut loppua.
Viikot etenivät ja oli aika mennä ensimmäiselle neuvolakäynnille. Siellä ennestään tuttu terveyden hoitaja kokeili pyynnöstäni kuunnella pienen sydänääniä ja Kuinkas ollakaan syke löytyi! Ei tosin kuulunut mutta lukemat 136 näkyi dopplerissa. Onni vaan kasvoi.
Pian täyttyi 10 viikkoa ja oli aika ottaa ensimmäinen masukuva. Masu oli jo söpösti pyöristynyt. Ehkä tosin turvotuksesta mutta kuitenkin....
Ensimmäinen ultra lähestyi. Viikkoa aikaisemmin viikon 11 aikoihin ihmettelin vointini paranemista. Olin jollain tavalla vain tyytyväinen että riskiraja oli pian saavutettu ja olo oli hyvä.
Tuli viikko 12 ja ensimmäinen ultra. Minua pelotti.
Istuin odottamassa kutsua sisälle. Pian tuli kätilö ja kutsui nimellä. Ensin käytiin läpi vointini ja tuntemukset, jonka jälkeen vihdoin sain asettua vuoteelle. Siinä se oli. Silmieni edessä meidän pieni enkeli. Kuulen kätilön sanat "nyt näyttää siltä että raskaus on lähtenyt etenemään mutta vauvan kehitys on pysähtynyt viikolle 8+6".
Se hetki pysäytti. Lääkäri tuli pian paikalle ja vahvisti asian.
Pienen sydän ei enää lyönyt. Askeleet painoi kun kävelin kohti autoa samalla kun kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Autossa odotti mieheni lasten kanssa. Seuraavaksi olisi kerrottava uutiset hänelle.
Romahdimme molemmat. Jalat oli pyyhkäisty altamme.
Seuraavana päivänä menin takaisin sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen.
Ilta oli hirveä. Olin kantanut kuollutta lastamme liki neljä viikkoa sisälläni ja luullut olevani onnellisesti raskaana.
Nyt kaikesta on aikaa kohta kaksi viikkoa ja tuska on edelleen hirveä.
Ikävöin niin kovin jotain, joka hallitsi minua täysin 12 viikon ajan mutta jotain johon en koskaan saanut tutustua.
Onneksi minulla on ihmisiä, joille voin puhua. Mies joka ymmärtää vaikka samalla suree myös itse ja käy läpi samoja tunteita kuin minä.
Uskon että aika parantaa mutta aika kuluu hitaasti. Kipu on valtava. Henkinen kipu! Nyt vaan täytyy surra, täytyy odottaa mutta unohda en koskaan. Meidän pieni enkeli, pienen pieni tähdenlento?
*30.4.2014*
Viimeksi muokattu: