Pikkis on tähän saakka käynyt nukkumaan lähinnä itekseen. Siis jäänyt iltarutiinien jälkeen omaan sänkyyn höpöttelemään ja sinne sitte nukahtanu.
Nyt (sen minkä ollaan oltu mummilassa ilman isiä) viikon verran tuo nukkumaan käyminen on ollu jokseenkin mahdotonta. Sata kertaa rutiinien jälkeen huoneessa pitää käydä, millon minkäkin "hädän" takia. Ja meininki on lähinnä pelkkää riekkumista.
Varmasti johtuu "kylä"paikasta, siitä että on muitakin aikuisia koko ajan ja heillä ehkä eri tapa käsitellä Pikkiksen "tahtomisia", kun miulla, niinkuin siitäkin, että isi on poissa.
Tänä iltana mie sitte ennen iltalaulua sanoin Pikkikselle, että nyt täytyy rauhottua ja laulun aikana vaan ollaan paikallaan sylissä ja kuunnellaan. Jo kun mie sanoin taikasanan "rauhottua", neiti alotti karjumisen. Koko iltalaulun mie pitelin huutavaa lasta sylissä, silittelin ja paijasin. Ja vähän vielä päälle. Kun Pikkis sitte rauhottu, myö vielä halittiin ja suukoteltiin, luettiin iltarukous ja sinne neiti jäi, sänkyynsä suhtkoht tyytyväisenä.
Kahdesti mie nyt vielä tunnin sisään olen siellä käyny, ensin omasta alotteesta antamassa vielä suuren halauksen (kun teki mieli) ja toisen kerran oli Pikkiksen yökkäri kiivenny korviin.
Kyseessä siis 2-vuotias uhmaikää alotteleva tyttö.
Nyt mie vaan mietin, että olikohan ihan "väärin" huudattaa lasta siinä sylissä vai mitenkä tuo rauhottaminen ja nukkumista varten pysäyttäminen olis pitäny hoitaa?
Ugh. Tulihan kirjotelma!
Nyt (sen minkä ollaan oltu mummilassa ilman isiä) viikon verran tuo nukkumaan käyminen on ollu jokseenkin mahdotonta. Sata kertaa rutiinien jälkeen huoneessa pitää käydä, millon minkäkin "hädän" takia. Ja meininki on lähinnä pelkkää riekkumista.
Varmasti johtuu "kylä"paikasta, siitä että on muitakin aikuisia koko ajan ja heillä ehkä eri tapa käsitellä Pikkiksen "tahtomisia", kun miulla, niinkuin siitäkin, että isi on poissa.
Tänä iltana mie sitte ennen iltalaulua sanoin Pikkikselle, että nyt täytyy rauhottua ja laulun aikana vaan ollaan paikallaan sylissä ja kuunnellaan. Jo kun mie sanoin taikasanan "rauhottua", neiti alotti karjumisen. Koko iltalaulun mie pitelin huutavaa lasta sylissä, silittelin ja paijasin. Ja vähän vielä päälle. Kun Pikkis sitte rauhottu, myö vielä halittiin ja suukoteltiin, luettiin iltarukous ja sinne neiti jäi, sänkyynsä suhtkoht tyytyväisenä.
Kahdesti mie nyt vielä tunnin sisään olen siellä käyny, ensin omasta alotteesta antamassa vielä suuren halauksen (kun teki mieli) ja toisen kerran oli Pikkiksen yökkäri kiivenny korviin.
Kyseessä siis 2-vuotias uhmaikää alotteleva tyttö.
Nyt mie vaan mietin, että olikohan ihan "väärin" huudattaa lasta siinä sylissä vai mitenkä tuo rauhottaminen ja nukkumista varten pysäyttäminen olis pitäny hoitaa?
Ugh. Tulihan kirjotelma!