Miehen avuttomuus lasten kanssa

Sitä oon alkanut miettiä, että pitäiskö jo kohta antaa periksi tuossa miehen "kouluttamisessa" vai mitä tehdä. Onko hänen toimintansa jotenkin vaan miehille luontaista vai onko se sitten pohjimmiltaan asenteesta kiinni. Ja vaikka olisikin asenteesta kiinni, niin miten sitä muuttaisi.

Kun meille tuli eka lapsi, mies oli alusta asti hyvin mukana. Suurin osa vastuusta oli kyllä mulla. Mies auttoi, mutta mä pyöritin taloutta. Mies kyllä vaihtoi vaippoja, kävi kaupassa (mun tekemillä listoilla, mä suunnittelin ja tein safkat), siivosi kämpän.

No nyt tämä vanhin lapsi on 6v ja aika haasteellinen poika. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta esim. pukeminen on ihan järkyttävä show. Ei kai tässä kasvatuksen pieleen menemisestäkään kaikki ole kiinni kun 4v tyttö pukee tosta vaan. Lisäksi meillä on kohta vuoden ikäinen vauva. Vauva menee tarhaan syksyllä.

Nyt suunnitellemme syksyä ja välillä tulee sellainen tilanne, että miehen pitäisi viedä koko viikko lapset tarhaan. Ja kun ei toi mies vaan PYSTY siihen. Kyllä se kärsivällisesti yrittää, mutta aina se tilanne karkaa käsistä ja sitten sillä pinna palaa ja homma repee täysin.

EI mullekkaan ton lauman hallitseminen helppoa ole, mutta miehelleni se tuntuu olevan mahdottomuus. Hän sanoo, että minkäs hän sille tekee, että ei oo vaan miehille luontaista toi touhu. Ja että moni mies on vielä surkeempi. Totta sekin, mutta kyllä vaan jotkut miehet pystyy hoitamaan nää asiat helpostikkin.

Mieheni etenee urallaan aika hyvin juuri nyt ja panostaa aika paljon töihin. Hän sanoo, että se aamutunti lasten kanssa syö hänen voimavarat niin, että koko työpäivä menee vähän heikosti. Toteaa, että töissä hän on todella skarppi ja selviää tehtävistä moni ei selviäisi - mutta tunti lasten kanssa (siis toi aamu) on pahempi nakki hänelle. No uskon kyllä sen sinällään. Hän on työssään tosi hyvä ja moni ei siitä selviäisi. Mutta sitten tämmösessä arjen jutussa hän on toivoton.

Miten tän vois ratkaista vai voiko mitenkään. Mieheni ei siis ole mikään kokovartalokusipää ja totaalinen luuseri.

 

Harjoitus tekee mestarin, pistä mies treenaamaa.

 

Mä en tajua, että miten miehet voi olla tommosia paskahousuja. Eivät ota vastuuta ja pakenee just johonkin että "duunissa pärjätään". Tässä just nähään et lasten kasvatus ja hoitaminen on vaikeempaa hommaa ku moni muu duuni.

 

Siis meneekö miehellä hermot vai mitä aamutouhuissa tapahtuu. Omalta mieheltä siedän yleisen sähläämisen ja hanskojen unohtelun jne. (tosin hävettää, kun lapset päätyvät piväkotiin puolipukeissa ja naamat sotkussa ) Lapsille räyhääminen on minusta pahempi, jos homma selkeästi on kiinni aikuisen omasta sähläämisestä.

 

Harjoitus tekee mestarin, pistä mies treenaamaa.

Kyllä se on treenannu jo 5-6 vuotta, mutta kun ei hermot kestä. Vanhin lapsi on tosiaan aika hankala tapaus, tosin pohjimmiltaan kiltti. Mutta AD/HD todennäköisesti (tarhassa ja monessa muussakin asiassa vaikeuksia ollut, mutta ei mikään toivoton tapaus sinällään).

 

Miten tuon ratkaisisi niin... Ensimmäisenä mieleen tulee se, että olette yhdessä nämä lapset tehneet ja perustaneet perheen. Siinä vaiheessa kun teistä tuli perhe, olisi miehen, kuten sinunkin, pitänyt laittaa lapset ja perhe etusijalle. Nyt vaikuttaisi siltä, että miehesi pitää uraansa tärkeimpänä, ja lapsia ns "riesana", pakkopärjätä-periaatteella.
Meillä myös sama tilanne, paitsi että minä olen se uraatekevä. Plus kotona kaiken tekevä ja lapsille uhrautuva. Mies käy töissä ja harrastaa, "pakkopäivinä" syöttää lapset ja se on siinä. Kaikki lapsiin liittyvä vastuu on minulla. Joskus tekisi mieli ravistaa miestä jotta heräisi siihen todellisuuteen ettei lapsen kasvatukseen riitä se, että kutittelee ja höpöttelee hassuja. Että lapset tarvitsee molemmilta vanhemmiltaan ohjausta. Tilanne ei ole vedenpitävä, ja taidetaan ap olla samassa jamassa: MITÄ HITTOA TEHDÄÄN??? Mies on rakas ja ihana isä, mutta kun...

 

[QUOTE="muiskis";29801347]Siis meneekö miehellä hermot vai mitä aamutouhuissa tapahtuu. Omalta mieheltä siedän yleisen sähläämisen ja hanskojen unohtelun jne. (tosin hävettää, kun lapset päätyvät piväkotiin puolipukeissa ja naamat sotkussa ) Lapsille räyhääminen on minusta pahempi, jos homma selkeästi on kiinni aikuisen omasta sähläämisestä.[/QUOTE]

No tommostakin, mutta eniten just sitä, että jossain vaiheessa sillä palaa pinna ja se saattaa tehdä jotain typerää. Aika usein silla palaa käämit tohon vanhimpaan poikaan ja sitten se pukee sen (koska ei vaan JAKSA muuta). Samalla sanoo ikäviä asioita. Ei nyt suoranaisesti huuda.

EI aina ole tuollainen. Joskus pukee pojan ihan rauhallisesti. Mutta eihän poika ikinä opikkaan noin...

 

Kyllä se on treenannu jo 5-6 vuotta, mutta kun ei hermot kestä. Vanhin lapsi on tosiaan aika hankala tapaus, tosin pohjimmiltaan kiltti. Mutta AD/HD todennäköisesti (tarhassa ja monessa muussakin asiassa vaikeuksia ollut, mutta ei mikään toivoton tapaus sinällään).

Mihin se hermo menee? Tulee liian kiire? Aamutoimet voi aloittaa aikaisemmin.

 

[QUOTE="viekku";29801363]Miten tuon ratkaisisi niin... Ensimmäisenä mieleen tulee se, että olette yhdessä nämä lapset tehneet ja perustaneet perheen. Siinä vaiheessa kun teistä tuli perhe, olisi miehen, kuten sinunkin, pitänyt laittaa lapset ja perhe etusijalle. Nyt vaikuttaisi siltä, että miehesi pitää uraansa tärkeimpänä, ja lapsia ns "riesana", pakkopärjätä-periaatteella.
Meillä myös sama tilanne, paitsi että minä olen se uraatekevä. Plus kotona kaiken tekevä ja lapsille uhrautuva. Mies käy töissä ja harrastaa, "pakkopäivinä" syöttää lapset ja se on siinä. Kaikki lapsiin liittyvä vastuu on minulla. Joskus tekisi mieli ravistaa miestä jotta heräisi siihen todellisuuteen ettei lapsen kasvatukseen riitä se, että kutittelee ja höpöttelee hassuja. Että lapset tarvitsee molemmilta vanhemmiltaan ohjausta. Tilanne ei ole vedenpitävä, ja taidetaan ap olla samassa jamassa: MITÄ HITTOA TEHDÄÄN??? Mies on rakas ja ihana isä, mutta kun...[/QUOTE]

No siis kyllähän mä ihan perheenkin takia haluan, että mies menestyy työssään. Ja hyvähän se on, että menestyy edes siinä. Miehen oma asennekkin on vähän sellainen, että pitää yrittää siellä missä edes voi pärjätä.

Tosin on mullakin jonkinlainen ura ja oma pärjääminen on ihan hyvää. Palkoissakin ollaan aika samoissa. Mä vaan sitten hoidan arjen siihen päälle.

Olen kyllä huomannut, että moni nainen hoitaa nää asiat kokonaan. Miehen omassa kodissa sen äiti hoisi aivan kaiken. Hänen isänsä on aivan toivoton. Duuninsa hoitaa ja suunnilleen oli (ja on yhä) paossa siellä pitkiä päiviä. Tuo mies ei ees vaippoja vaihtanut. Ei tehnyt kotona mitään "naisten hommia". Nurmikot leikkas (kunnes pojat rupes rahaa vastaan ajamaan sitä), renkaat vaihtoi (kunnes pojat rupes rahaavastaan tekemään senkin). Oikeastaan ei tehnyt yhtikäs mitään kotona paitsi katto telkkaria ja hoki kuinka pitkää päivää painoi (Pääosin hengaili vaan siellä toimistolla, etenkin iltapäivisin).

 

Mihin se hermo menee? Tulee liian kiire? Aamutoimet voi aloittaa aikaisemmin.

Ei auta. Ei lapsia voi liian aikaisin herättää ja tuon pojan kanssa homma menee pukemisessa pitkäksi vaikka alottais tunnin aiemmin. Ei vaan auta.

 

Meilläkin miehellä on huono pinna lasten kanssa. Todella helposti rupeaa huutamaan ja kiroilemaan, jos lapsi ei tottele niin joskus saattaa jo kerrasta ruveta purkautuu. Sit ihmettelee kun mä napisen siitä miten haitallista se lapselle on, ja siitäkin suuttuu. Hänen ratkaisu on että eroaa minusta niin saa komentaa lapsia niin kuin haluaa..ei mua komentaminen haittaa vaan se kovaääninen kiroilu mitä se sisältää suurimmalta osin. Ymmärrän että jokainen välillä huutaa ja kiroilee mut jos se on normaalia komentamista ja rauhallisuus on harvinaista. jokainen voi kuvitella miltä lapsista tuntuu elää tuollaisen isän kanssa. Ja vielä kauheempi ois jos kodissa olisi yksi vanhempi ja häneltä sais tuollaista.

Miehen huono ominaisuus on se että komentaa kyllä omatoimisesti mutta ei anna positiivista huomiota ja läsnä oloa lapsille juurikaan.

 

Käytkö siis itse töissä? Jos näin, niin kyllä mielestäni se aamun tunti on jaettava. Eli mies tekee välillä, sinä välillä. Lasten pukeminen onnistuu miehiltä yhtä hyvin kuin siivoaminen tai naisilta autolla ajaminen. Eli korvien välissä on tuo juttu eikä missään sukupuoligeeneissä.

 

Ei auta. Ei lapsia voi liian aikaisin herättää ja tuon pojan kanssa homma menee pukemisessa pitkäksi vaikka alottais tunnin aiemmin. Ei vaan auta.

Jos sinä siinä onnistut, niin miksi mies ei onnistu? Ei tarvi onnistuakaan, niin paljon selityksiä laadit itsekin hänen puolestaan.

Mieheni isä teki uransa maanviljelijänä, ei ruoanlaittoon osallistunut eikä siivouksiin. Mieheni taasen tekee kotihommia, hänen veljensä taasen ei tee. Mistähän on kyse siivousgeenit, opittu malli... vai aikuisen ihmisen oma valinta siitä mikä on reilua ja mikä ei.

 

Jos sun miehes on insinöörityyppiä, niin häntä voisi auttaa loogiset lapsenkäsittelyohjeet. Sama helpottaisi ad/hd-lapsen aamuja. Tarkka aikataulutus ja etenemissuunnitelma aamuihin. Tehkää vaikka jonkinlainen kuvataulu kellonaikoineen seinälle, niin sen mukaan on helpompi hoitaa aamutoimet.

 

No siis kyllähän mä ihan perheenkin takia haluan, että mies menestyy työssään. Ja hyvähän se on, että menestyy edes siinä. Miehen oma asennekkin on vähän sellainen, että pitää yrittää siellä missä edes voi pärjätä.

Tosin on mullakin jonkinlainen ura ja oma pärjääminen on ihan hyvää. Palkoissakin ollaan aika samoissa. Mä vaan sitten hoidan arjen siihen päälle.

Olen kyllä huomannut, että moni nainen hoitaa nää asiat kokonaan. Miehen omassa kodissa sen äiti hoisi aivan kaiken. Hänen isänsä on aivan toivoton. Duuninsa hoitaa ja suunnilleen oli (ja on yhä) paossa siellä pitkiä päiviä. Tuo mies ei ees vaippoja vaihtanut. Ei tehnyt kotona mitään "naisten hommia". Nurmikot leikkas (kunnes pojat rupes rahaa vastaan ajamaan sitä), renkaat vaihtoi (kunnes pojat rupes rahaavastaan tekemään senkin). Oikeastaan ei tehnyt yhtikäs mitään kotona paitsi katto telkkaria ja hoki kuinka pitkää päivää painoi (Pääosin hengaili vaan siellä toimistolla, etenkin iltapäivisin).

Niin tuttua. Oma äitini hoiti myös kaiken, ja itse asiassa hoitaa edelleen. Isäni on vasta lastenlasten myötä herännyt "hoivaamaan", ja on maailman ihanin isoisä. Enkä itsekään halua miestäni haukkua, on ihana isä, aviomies ja kaikenkaikkiaan mahtava. On vain joskus raskasta että kaikki arjen pyöritykset, neuvolakäynneistä tarhaanmenoihin, on minun harteillani. Joskus olisi ihanaa, kun mies ilmoittaisi vievänsä lapsen neuvolaan, tarhaan, aivan sama mihin: saisin edes minuutin "vapaata" siitä arjen pyörityksestä. Miehellä on harrastus joka vie vapaa-ajasta ison palasen. Suon sen hänelle, koska rakastan. Ja koska tiedän että tämä harrastus on elämäntapa eikä mikään hurahdus. Silti mietin joskus että entäs minä? Noh. Mietin sitä sitten joskus uudelleen. Minun aikani tulee vielä joskus. Ehkä.

 

Meillä on lapset lähteneet hoitoon välillä yövaatteissa kun ei pukeminen kiinnostanut, pakkasin vaatteet laukkuun ja tenava kainaloon ja menoksi, oli kyllä vaatteet päällä kun iltapäivällä hain kotia.

 

Elämän hallinta ja itsensä säätely kurssi voisi auttaa.

 

Onkos katsottu jaksokaupalla Supernannyä (ruutu.fi) yhdessä?

 

Meillä on lapset lähteneet hoitoon välillä yövaatteissa kun ei pukeminen kiinnostanut, pakkasin vaatteet laukkuun ja tenava kainaloon ja menoksi, oli kyllä vaatteet päällä kun iltapäivällä hain kotia.

Ja päiväkodin henkilökunta kiittää... Varmaan heilläkin tekis mieli sanoa, että pue kuule itse kakaras.

Mutta onhan niitä niinkin laiskoja vanhempia, että vievät lapsen pienten puolelle suoraan yövaipassa ja odottavat että pk:ssa hoidetaan pesut ja vaihdot.

 

kello aikaisemmin soimaan ja illalla jo pitää kullekkin lapselle laittaa vaatteet omiin pinoihin,ja herättää myös lapset aikaisemmin.ei kukaan lapsi halua suoraan sängystä lähteä hoitoon ,hieman luppoaikaa tarvitaan

 

[QUOTE="viekku";29801446]Niin tuttua. Oma äitini hoiti myös kaiken, ja itse asiassa hoitaa edelleen. Isäni on vasta lastenlasten myötä herännyt "hoivaamaan", ja on maailman ihanin isoisä. Enkä itsekään halua miestäni haukkua, on ihana isä, aviomies ja kaikenkaikkiaan mahtava. On vain joskus raskasta että kaikki arjen pyöritykset, neuvolakäynneistä tarhaanmenoihin, on minun harteillani. Joskus olisi ihanaa, kun mies ilmoittaisi vievänsä lapsen neuvolaan, tarhaan, aivan sama mihin: saisin edes minuutin "vapaata" siitä arjen pyörityksestä. Miehellä on harrastus joka vie vapaa-ajasta ison palasen. Suon sen hänelle, koska rakastan. Ja koska tiedän että tämä harrastus on elämäntapa eikä mikään hurahdus. Silti mietin joskus että entäs minä? Noh. Mietin sitä sitten joskus uudelleen. Minun aikani tulee vielä joskus. Ehkä. [/QUOTE]

Miksi odottaa, että mies ehdottaa vievänsä lasta neuvolaan, tarhaan tai mihin tahansa? Miksei voi sanoa miehelle, että seuraava neuvola-aika kun on, silloin mies menee lapsen kanssa neuvolaan.

Ensimmäisen kerran kun oma mies kävi neuvolassa lapsen kanssa minun sijastani, hän tuli tohkeissaan kotiin kertoen, mitä kaikkea neuvolatäti olikaan puhunut. Ja kuinka paljon uutta hän oli kuullut ja neuvoja saanut - joo, niitä samoja juttuja olin itse miehelle puhunut, ja ne olivat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta kun sen saman sanoi ammattilainen, asioilla olikin aivan eri paino kuin "vain" vaimon sanalla.

Miehellekin on hyvä antaa vähän vastuuta ja antaa mahdollisuus ottaa sitä vastuuta. Joskus se on helppo pitää itsellään kaikki narut käsissä, mutta silloin on vaara, että toinen osapuoli jää "vieraaksi" siitä, miten asioita hoidellaan.

Ap:lle vielä, että ei kai siinä mikään muu auta, kuin että mies vain yrittää opetella tulla lasten kanssa toimeen. Jos vain yhden lapsen kanssa on enemmän ongelmia, jos yrittäisi ensin vain sen yhden lapsen kanssa, miten saisi helpoiten lähtötilanteet hoidettua. Yksi tuttava sanoi lasten pukemiseen vinkin, että esim. järjestelisi vaatteet eteisen lattialle pukeutumisjärjestykseen ja sitten lapset saavat itse pukea, ja kokeilla kuinka nopeasti saavat vaatteet päälle.

 

Helpompaa monasti tenavien kuin rouvan kanssa!

 

Mulle ei nyt ihan auennut mikä se ongelma miehen lapsenhoitotaidoissa on? Siis sekö että ei kestä aamulla esikoisen pukemiskiukutteluja vaan suuttuu tälle? Mun mielestä se on ihan inhimillistä. Onko 6-vuotias erikoislapsi? Mikä siinä pukemisessa ja hänen kanssaan toimimisessa on niin vaikeaa? Olisiko oikea ratkaisu sittenkin miettiä kuinka tuon 6-vuotiaan saisi toimimaan nopeammin?

Muuten kannattaa ehkä tehdä niin että menette siitä mistä aita on matalin. Äiti katsoo lapsille vaatteet ja tarhakamat illalla valmiiksi, lapset syövät hoidossa aamiaisen eikä hiuspinneistä yms. oteta turhia paineita. Eli isä huolehtii lapsille vaatteet ylle ja kyyditsee nämä hoitoon, se ei voi olla liian vaikeaa aikuiselle, työssäkäyvälle ihmiselle.

 

Kinesteettinen tai sensorisen integraation häiriöstä oireileva lapsi on vaikea puettava. Väärä materiaali kutittaa, vaatteiden laput sattuvat, kengät hiertävät, sukat oltava just oikeanlaisia, hiusten kampaaminenkin voi tuntua raatelulta jne.

En usko, että on sukupuolikysymys tämäkään. Meillä ainakin on hyvin toiminut sellainen, että voimme avoimesti keskustella siitä, mitä jaksamme tehdä ja varsinkin mihin emme koe kykenevämme. Toinen ottaa tiedon vastaan haukkumatta ja ajattelee, että kun tulee tilanne jota ei itse jaksa, niin toinen voi sen hoitaa.

Ei mies avuttomalta kuulosta minusta. Voitko ajatella että lähestyisitte ongelmaa yhdessä siten, että mikä saisi jaksamaan aamut, miten niistä saisi helpompia jne.? Vaikka se olisi sitten se, että palkataan naapurin lh-opiskelijanuorukainen viemään lapset tarhaan aamuisin.

Olen itsekin listoja tekevä suunnittelutyyppi, mutta se ei tarkoita, että voin johtaa toisen elämää. Kaikki perheenjäsenet on otettava huomioon.