Saisikohan sitä jotain järkevää tekstiä kirjoitettua... Jos joku osaisi jotenkin neuvoa, että mihin suuntaan sitä tästä lähtisi.
Meidän tilanne on sellainen, että n. puoli vuotta sitten mies kertoi minulle, ettei oikeastaan tunne enää mitään minua kohtaan. Meillä oli silloin ihan vastasyntynyt vauva ja isompi oli 2,5-vuotias. Itse ahdistuin tilanteessa kovin ja päädyimme juttelemaan myös pariterapiaan, jossa tilanne ei auennut juurikaan enempää. Mies sanoi siellä ja sanoo edelleenkin, että ei tiedä mitä haluaa. Hän ei siis ole valmis tekemään mitään ratkaisuja tässä tilanteessa, ei halua erota, muttei halua olla minunkaan kanssani. Arki meillä pyörii ihan mukavasti, mitä nyt väsyttää ja kiukuttaa välillä, mutta ei mitään sen suurempia ongelmia. Elämme yhdessä kuin kämppäkaverit ja minä en saa mieheltä mitään vastauksia kysymyksiini (joita en jaksa enää edes esittääkään, kun aina vastaus on sama "en tiedä"). Minua ahdistaa suunnattomasti tämä läheisyyden ja välittämisen puute, enkä tiedä oikein että mitä sitä voisi enää tilanteessa tehdä. Olen yrittänyt puhua, mutta se ei ole oikein johtanut mihinkään, kun ei se toinen vaan osaa sanoa mitä haluaa. Nyt mietin ihan konkreettisesti kesälomasuunnitelmiakin, kun mies ei niistäkään innostu... Siis tekisinkö vaan itselleni ja lapsille suunnitelmat ja jättäisin koko miehen ulkopuolelle vai vieläkö jaksan yrittää ja nöyryyttää itseäni kerjäämällä toisen huomiota. Toisen naisen olemassaolon mies kieltää, sitäkin olen kyllä epäillyt. Uskoisin, että jos me nyt erottaisiin, niin mies kyllä katuisi jälkeenpäin ja tulisi perään itkemään, mutta nyt tällä hetkellä en saa hänestä ulos mitään tunnetta itseäni tai tätä suhdetta kohtaan. Jos itken ahdistuneena, niin hän vaan kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Joka kerta, kun jostain yritän puhua, on tilanne väärä! Mies ei ole pätkääkään kiinnostunut kuulemaan ajatuksiani tai keskustelemaan tilanteesta... eilen kysyin häneltä, että olisiko hänellä joskus aikaa jutella meistä ja tilanteesta. Eipä ole palannut asiaan, enkä suoraan sanoen osaa kuvitella, että se häntä yhtään vertaa kiinnostaisikaan. Miten ihmeessä saisin tilannetta korjaantumaan? Tuntuu siltä, että jollain keinolla pitäisi saada tuo mies havahtumaan ja ajattelemaan ihan oikeasti haluaako menettää meidät vai haluaako pysyä yhdessä, JOMPIKUMPI pitäisi valita. Tämä suhde ei ole parisuhdetta nähnytkään!!! Millä herätellä miestä ajattelemaan? Itse ahdistun joka kerta, kun ajattelen, että tätäkö minun elämäni nyt on... tuntuu ettei kukaan rakasta tai välitä p###n vertaa.
Meidän tilanne on sellainen, että n. puoli vuotta sitten mies kertoi minulle, ettei oikeastaan tunne enää mitään minua kohtaan. Meillä oli silloin ihan vastasyntynyt vauva ja isompi oli 2,5-vuotias. Itse ahdistuin tilanteessa kovin ja päädyimme juttelemaan myös pariterapiaan, jossa tilanne ei auennut juurikaan enempää. Mies sanoi siellä ja sanoo edelleenkin, että ei tiedä mitä haluaa. Hän ei siis ole valmis tekemään mitään ratkaisuja tässä tilanteessa, ei halua erota, muttei halua olla minunkaan kanssani. Arki meillä pyörii ihan mukavasti, mitä nyt väsyttää ja kiukuttaa välillä, mutta ei mitään sen suurempia ongelmia. Elämme yhdessä kuin kämppäkaverit ja minä en saa mieheltä mitään vastauksia kysymyksiini (joita en jaksa enää edes esittääkään, kun aina vastaus on sama "en tiedä"). Minua ahdistaa suunnattomasti tämä läheisyyden ja välittämisen puute, enkä tiedä oikein että mitä sitä voisi enää tilanteessa tehdä. Olen yrittänyt puhua, mutta se ei ole oikein johtanut mihinkään, kun ei se toinen vaan osaa sanoa mitä haluaa. Nyt mietin ihan konkreettisesti kesälomasuunnitelmiakin, kun mies ei niistäkään innostu... Siis tekisinkö vaan itselleni ja lapsille suunnitelmat ja jättäisin koko miehen ulkopuolelle vai vieläkö jaksan yrittää ja nöyryyttää itseäni kerjäämällä toisen huomiota. Toisen naisen olemassaolon mies kieltää, sitäkin olen kyllä epäillyt. Uskoisin, että jos me nyt erottaisiin, niin mies kyllä katuisi jälkeenpäin ja tulisi perään itkemään, mutta nyt tällä hetkellä en saa hänestä ulos mitään tunnetta itseäni tai tätä suhdetta kohtaan. Jos itken ahdistuneena, niin hän vaan kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Joka kerta, kun jostain yritän puhua, on tilanne väärä! Mies ei ole pätkääkään kiinnostunut kuulemaan ajatuksiani tai keskustelemaan tilanteesta... eilen kysyin häneltä, että olisiko hänellä joskus aikaa jutella meistä ja tilanteesta. Eipä ole palannut asiaan, enkä suoraan sanoen osaa kuvitella, että se häntä yhtään vertaa kiinnostaisikaan. Miten ihmeessä saisin tilannetta korjaantumaan? Tuntuu siltä, että jollain keinolla pitäisi saada tuo mies havahtumaan ja ajattelemaan ihan oikeasti haluaako menettää meidät vai haluaako pysyä yhdessä, JOMPIKUMPI pitäisi valita. Tämä suhde ei ole parisuhdetta nähnytkään!!! Millä herätellä miestä ajattelemaan? Itse ahdistun joka kerta, kun ajattelen, että tätäkö minun elämäni nyt on... tuntuu ettei kukaan rakasta tai välitä p###n vertaa.
. Tavallaan ymmärrän myös miestäni, olenhan itsekin tavallaan samassa suossa, enkä osaa sieltä ylös nousta. Ei ne minunkaan sanani aina niin rakkaudentäytteisiä ole... Erona on vaan se, että olen kyllä kertonut miehelle rakastavani tätä yhä ja tahtovani yrittää kunnolla. Kyllä tuo minunkin rakkauteni on välillä aika kaukana arjesta ja ajatukset miehestä kaikkea muuta kun kunnioittavia ja arvostavia...