\
Kyllä siitä selviää! Aika parantaa pikkuhiljaa haavat.. Kauan voi mennä mutten tiedä ketään naista joka ei olisi selvinnyt ja kaikki ovat nyt entistä vahvempia! =) Löydät kyllä uuden ja paremman miehen vaikka yksi jättikin!Alkuperäinen kirjoittaja 05.08.2006 klo 20:48 itku kirjoitti:
Tsemppiä
Maailma murjoo mutta usko pois, sinä iloitset vielä! Päivä kerrallaan ja tulet huomaamaan että ihminen on kumma otus, selviää hurjimmistakin vaikeuksista! Voimia!
todella surullinen
Myös minut mies jätti kesäkuun lopulla ja poika on nyt 8 kk..
Tiedän että aika voi parantaa haavat,mutta ei kyllä kokonaan tässä tilanteessa, ei se unohdu minnekään uudessakaan suhteessa, että edellinen teki niin..meillä vielä perui häät kuukautta ja päivää ennen..
Tälläisessä surkeassa tilanteessa on mielestäni turha sanoa, että aika parantaa haavat ja löydät vielä paremman miehen..
Tiedän että aika voi parantaa haavat,mutta ei kyllä kokonaan tässä tilanteessa, ei se unohdu minnekään uudessakaan suhteessa, että edellinen teki niin..meillä vielä perui häät kuukautta ja päivää ennen..
Tälläisessä surkeassa tilanteessa on mielestäni turha sanoa, että aika parantaa haavat ja löydät vielä paremman miehen..
Minusta oli inhottavaa, kun toiset sanovat, että löydät kyllä uuden jne.
Voin sanoa, että pitkän ajan kuluttua helpottaa jonkin verran. Mutta tosi vaikeaa se on ja paljon tunteita joutuu käymään läpi. Ja ne tunteet menee vuoristorataa ja välillä pinnahtaa esiin pitkänkin ajan kuluttua.
Mutta koskaan ne ei unohdu lopullisesti. Ja se varmasti vaikuttaa seuraavassakin mahdollisessa suhteessa, jos vain jätetyksi tulee. Pitkälle tosin on kiinni siitä, minkälaisissa väleissä on exän kanssa ja saako asioista puhuttua.
Minulle sanottiin, että vuoden päästä on jo parempi. Minun kohdalla se ei ainakaan pitänyt paikkaansa. On toki helpompi olla, enkä itke asiasta enää. Ja katson jo jopa tulevaisuuteen. Mutta silti...
Enkä usko, että vuosienkaan päästä näen asiasta hyvää. Vaikka se ei ehkä satuta enää niin.
Mutta jokainen suhde on tietysti eri ja on tilanteita, jossa eron myöhemmin näkee ainoana viisaana ratkaisuna. Vaikka nyt ei siltä tunnukaan!
Hae itsellesi kuitenkin apua. Ja ajattele nyt vain omaa hyvinvointiasi. Sen olet ansainnut. Ja onhan sinulla maailman tärkein asia, lapsesi. Otaa aikaa asioiden selvittämiseen ihan niin kuin tarvitset.
Minun ex-anoppi painosti koko ajan sopimusasioista, kun toinen riutuu vasta suuressa tuskassa. Ja itse asiassahan se ei ulkopuolisille kuulu.
Perheneuvolat ainakin auttaa tässä tilanteessa ja olisi hieno juttu jos miehesi voisi osallistua johonkin tällaiseen kanssasi. Jos mahdollista?
Voin sanoa, että pitkän ajan kuluttua helpottaa jonkin verran. Mutta tosi vaikeaa se on ja paljon tunteita joutuu käymään läpi. Ja ne tunteet menee vuoristorataa ja välillä pinnahtaa esiin pitkänkin ajan kuluttua.
Mutta koskaan ne ei unohdu lopullisesti. Ja se varmasti vaikuttaa seuraavassakin mahdollisessa suhteessa, jos vain jätetyksi tulee. Pitkälle tosin on kiinni siitä, minkälaisissa väleissä on exän kanssa ja saako asioista puhuttua.
Minulle sanottiin, että vuoden päästä on jo parempi. Minun kohdalla se ei ainakaan pitänyt paikkaansa. On toki helpompi olla, enkä itke asiasta enää. Ja katson jo jopa tulevaisuuteen. Mutta silti...
Enkä usko, että vuosienkaan päästä näen asiasta hyvää. Vaikka se ei ehkä satuta enää niin.
Mutta jokainen suhde on tietysti eri ja on tilanteita, jossa eron myöhemmin näkee ainoana viisaana ratkaisuna. Vaikka nyt ei siltä tunnukaan!
Hae itsellesi kuitenkin apua. Ja ajattele nyt vain omaa hyvinvointiasi. Sen olet ansainnut. Ja onhan sinulla maailman tärkein asia, lapsesi. Otaa aikaa asioiden selvittämiseen ihan niin kuin tarvitset.
Minun ex-anoppi painosti koko ajan sopimusasioista, kun toinen riutuu vasta suuressa tuskassa. Ja itse asiassahan se ei ulkopuolisille kuulu.
Perheneuvolat ainakin auttaa tässä tilanteessa ja olisi hieno juttu jos miehesi voisi osallistua johonkin tällaiseen kanssasi. Jos mahdollista?
\
Tottamooses tuntuu pahalta.
Lapseni isä jätti minut vuonna 2001 kun olin raskaana. 2002 synnytin vaikeavammaisen lapsen. Tietysti tuntui aivan mielettömän pahalta, eikä siitä ollut MITÄÄN hyötyä, että joskus joku vakuutteli, että kyllä se elämä sinullekin ihania asioita tuo eteen.
Vuosiin on mahtunut miljoona huolta, vammaisen lapsen äitinä opettelua, sittemmin vaikeahoitoisen epilepsian kanssa toimeen tulemista. Lukemattomia valvottuja öitä lapsen sairauden kanssa. Ja kun niistä on toipunut, itsesääliin vajoamista ja sen ajattelua, ettei KUKAAN mieskään voi minua huolia, kun en edes sitä TERVETTÄ lasta ole onnistunut "tekemään".
Välissä opiskelin itselleni tutkinnon (en tosin ihan vielä ole valmistunut). Silloin tällöin, pari kertaa vuodessa kävin nettideiteillä, mutta ei niistä oikein mitään poikinut.
Miesten kanssa en ollut (noita treffeja lukuunottamatta) missään tekemisissä, mietin tosi paljon mm. sitä, mitä mahdolliselta kumppanilta voisin odottaa ja mitä en. Miten voisin välttää samat virheet, enkä tarraisi johonkin epäkelpoon sitoutumiskammoiseen yksilöön kiinni silkkaa yksinäisyyttäni.
Eräänä maaliskuun iltana laitoin treffi-ilmoituksen. Tällä kertaa en odottanut yhtään mitään, mutta mietin, että eipä se anna jos ei otakaan. Pari päivää myöhemmin sain viestin suhteellisen mukavalta vaikuttavalta tyypiltä.
Nyt olemme seurustelleet huhtikuusta lähtien. Tulevaisuus tuntuu valoisammalta kuin koskaan. Nyt vasta osaan vähän antaa arvoa sille, että joku joskus sanoi, että "kyllä säkin vielä jonkun löydät, jos haluat".
No ei aika yksistään paranna haavoja, vaan asioiden kohtaaminen, niiden käsittely ja tapahtuneen hyväksyminen.Alkuperäinen kirjoittaja 15.08.2006 klo 20:01 todella surullinen kirjoitti:
Tottamooses tuntuu pahalta.
Lapseni isä jätti minut vuonna 2001 kun olin raskaana. 2002 synnytin vaikeavammaisen lapsen. Tietysti tuntui aivan mielettömän pahalta, eikä siitä ollut MITÄÄN hyötyä, että joskus joku vakuutteli, että kyllä se elämä sinullekin ihania asioita tuo eteen.
Vuosiin on mahtunut miljoona huolta, vammaisen lapsen äitinä opettelua, sittemmin vaikeahoitoisen epilepsian kanssa toimeen tulemista. Lukemattomia valvottuja öitä lapsen sairauden kanssa. Ja kun niistä on toipunut, itsesääliin vajoamista ja sen ajattelua, ettei KUKAAN mieskään voi minua huolia, kun en edes sitä TERVETTÄ lasta ole onnistunut "tekemään".
Välissä opiskelin itselleni tutkinnon (en tosin ihan vielä ole valmistunut). Silloin tällöin, pari kertaa vuodessa kävin nettideiteillä, mutta ei niistä oikein mitään poikinut.
Miesten kanssa en ollut (noita treffeja lukuunottamatta) missään tekemisissä, mietin tosi paljon mm. sitä, mitä mahdolliselta kumppanilta voisin odottaa ja mitä en. Miten voisin välttää samat virheet, enkä tarraisi johonkin epäkelpoon sitoutumiskammoiseen yksilöön kiinni silkkaa yksinäisyyttäni.
Eräänä maaliskuun iltana laitoin treffi-ilmoituksen. Tällä kertaa en odottanut yhtään mitään, mutta mietin, että eipä se anna jos ei otakaan. Pari päivää myöhemmin sain viestin suhteellisen mukavalta vaikuttavalta tyypiltä.
Nyt olemme seurustelleet huhtikuusta lähtien. Tulevaisuus tuntuu valoisammalta kuin koskaan. Nyt vasta osaan vähän antaa arvoa sille, että joku joskus sanoi, että "kyllä säkin vielä jonkun löydät, jos haluat".
Niin ja siis mitä tulee entiseen suhteeseen, tietysti siitä on joitakin arpia jäänyt. Enää en kuitenkaan ole pitkiin aikoihin harmitellut sitä, mitä tapahtui vaan olen miettinyt, että ero oli silti paras ratkaisu.
Sen muistan, että asiat olivat vielä vuoden-kahden verran kipeitä. Viidessä vuodessa kuitenkin ehtii sen verran vettä virrata, etteivät muistot itketä saati tuo katkeraa oloa.
Luulen, että uusi raskaus voisi aktivoida menneisyyttä - ihan suruna siitä ettei ensimmäinen raskaus "saanut" olla onnellinen - toiseksi tietysti suru siitäkin, ettei esikoinen "saanut" syntyä terveenä.
(Sairaus on sen verran paha, ettei tässä voi puhua mistään "muuten onnellinen lapsi" -jutusta)
Sen muistan, että asiat olivat vielä vuoden-kahden verran kipeitä. Viidessä vuodessa kuitenkin ehtii sen verran vettä virrata, etteivät muistot itketä saati tuo katkeraa oloa.
Luulen, että uusi raskaus voisi aktivoida menneisyyttä - ihan suruna siitä ettei ensimmäinen raskaus "saanut" olla onnellinen - toiseksi tietysti suru siitäkin, ettei esikoinen "saanut" syntyä terveenä.
(Sairaus on sen verran paha, ettei tässä voi puhua mistään "muuten onnellinen lapsi" -jutusta)
pikkolo
Sitä kun lapsen syntymän jälkeen ollaan väsyneita, kireitä, tiuskitaan miehelle, haukutaan kun mies ei osaa lasta hoitaa ja kaiken lisäksi pihdataan s.eksiä, niin kummako tuo on että ukot häipyy. Ihan oma vika, ei tarvi valittaa!
