MIESTEN PIINAPÄIVÄT??

KYSYISIN:kuinkas teidän miehet jakselevat piinapäiviä ja minkälaista tukea saatte??

 

Meillä tuo tuntui elävän täysin normaalia elämää piinapäivien ajan. Viimeksi ei jostain syystä juuri puhuttu koko asiasta siirron jälkeen ennen kuin aloin testailla. Muutamaan otteeseen muistan itkeskelleeni miehelle olevani varma negasta, johon hän totesi ettei minulla ennustajan kykyjä ole. Oli siis positiivisempi kuin minä itse.
Tärkeänä tukena koko rumbassa olen kokenut sen, että mies ollut lähes kaikissa hoitoon liittyvissä jutuissa mukana klinikalla.

 

Meillä vähän vaihtelevasti. Viime aikoina ei ole oikein jaksanut olla tukena ja hermoilee ainakin lähes yhtä paljon kuin minä, vaikka ei ääneen sanokaan. Keksii myös kaikenlaista ohjelmaa myös piinapäiviksi. Ei myöskään tule klinikalle mukaan, ellei ole pakko. EI halua törmätä siellä tuttuihin. Toisaalta se, että mies ei aina tule mukaan, ei minua vaivaa, mutta jotenkin toivoin että hän tukisi vaikka auttamalla kodin jutuissa enemmän. Toisaalta, ei kait voi odottaa että mieskään jaksaisi aina olla vahvana tukemassa, kun tätä hommaa on nyt jatkunut ensin tutkimusten ja sitten hoitojen merkeissä vajaat pari vuotta. Silti toivoisin jotain vähän enemmän :ashamed: .

 

Meillä kyllä tullaan aina mielellään mukaan jokaiselle käynnille ja kysellään tarkasti asioista mikä on hienoa mutta on myös päiviä jolloin ei jaksa puhua aiheesta liittyen työstressiin joka on ihan ymmärrettävää..auttaa kotona paljon ja tukee valtavasti,mies taitaa olla positiivisempi puoli :heart: meillä hoito kestänyt vasta puol vuotta.

 

Moikka,
meillä mies tulee kyllä mielellään mukaan klinikalle... :heart:
On siitä kieltämättä tukea. Nyt piinapäivien aikana on ollut suhteellisen rauhallinen. Voi kun itsekin pystyisi siihen
Hän ei kuulemma toivo liika, ettei pety niin paljoa. Lasta siis toki haluaa, mutta "suojelee" itseään sillä tavalla.
Mitään erikoiskohtelua en kyllä ole saanut, just eilen juteltiin, että ei jaksa olla ylivarovainenkaan. Jos se ei ole pysyäkseen, niin sitten se ei ole. Siis toki omaa kroppaa kuunnellen, mutta en ihan vaan sängyssä ole maannut

 

Munkin mies on ollu ihanan rauhallinen. varmasti häntäkin jännittää, mutta ei tässä nyt oo auttanu kun ootella. nyt pp13 joten kohta tiedetään omat ja miehen reaktiot onneen/epäonneen.

Mies on ollu mulla mukana pari kertaa hoitojen alkuvaiheessa/suunnittelussa lääkärissä ja sitten punktiossa hän oli mukana polilla, ootteli käytävässä toimenpiteen ajan.

muuten mies on ollu tukena niinkun vaan pystyy, välillä vähän rauhotellu menoani ja välillä musta on tuntunu että ei se ees muista koko hoito asiaa eikä mitään välitä :headwall: eli siis ihan tavallista musta meillä on ollu elämä. toki mun mielialat vaihtelee niin kauheesti että eipä käy mies rassua kateeksi :saint:

ja mies on kyl jutellu asiasta muutaman ystävänsä kanssa, se varmasti tehny ihan hyvää! kuten munkin omien ystävien kanssa juttelut

 

Meillä piinapäivät menee aina ihan mukavasti. Mies on ollut myös punktioissa ja siirroissakin mukana, jos vain on päässyt. Ultrakäynneille en ole edes pyytänyt, ettei tarvitsisi töistä olla niin paljon poissa. Mutta...
Tulosten tultua (nega erilaisista hoidoista 6 kertaa) hän jotenkin vetäytyy, on mahdollisimman paljon poissa kotoa jne. Minä kaipaisin vähän enemmän läheisyyttä (ei seksin muodossa) murheellisina aikoina kuin yleensä ja olen sen kertonut, mutta mies ei tunnu ymmärtävän. Tai ei vaan jaksa, kun hoidon jossain vaiheessa voin olla myös pahantuulinen ja valitan pikkuasioista. Läheisyys jää sitten ilta- ja aamupusuun, edes jutteluun ei tunnu olevan hänellä aikaa tai halua tai jutteluyritykset loppuu riitaan, kun mies kokee minun syyttävän häntä - vaikken sitä tee. Mies on puhunut ainakin yhdelle hyvälle ystävälleen parin pettymyksen jälkeen, minun kanssani hänellä ei ole juuri tarvetta asiasta puhua, toteaa vain että on surullinen/pettynyt kun ei onnistunut. Tuntuu, etten jaksa montaa hoitokertaa enää kokeilla kun ennen hyvin toiminut suhde alkaa viiletä ja molemmat olemme alamaissa.

Sori tää valitus, mutta tänään just niin masentava olotila ettei pahemmasta väliä...