Mä olen niin väsynyt jo tähän tilanteeseen.. Tuntuu, ettei mulla tai mun töillä ole mitään merkitystä.
Mä en saa mieheltä apua, en hellyyttä, en seksiä, en kosketuksia.. Sitten kun tuntuu, että olen ihan äärimmäisyyteen asti väsynyt ja kyllästynyt tilanteeseen, otan tilanteen puheeksi, asiat korjaantuvat ehkä viikoksi-kahdeksi ja sitten on taas samanlaista.
Mulla on ollut se linja, että koska olen kotiäitinä (+ epäsäännöllisesti osa-aikatyössä), mulle kuuluu suurin osa kodin töistä.. Mutta kun tämä on mennyt jo ihan naurettavaksi. Mies tee MITÄÄN, eikä ota vastuuta mistään. Oma-aloitteisesti ei tee mitään, eikä tuo häiriinny esimerkiksi siitä, että mä ja lapset tehdään pihalla töitä, hän katsoo aivan rauhassa jalat pöydällä jääkiekkoa. Eipä tee kyllä käskien, pyytäen eikä maanitellenkaan.
Viime aikoina myös se, miten hän kohtelee lapsia, on mennyt ihan kummalliseksi.. Esikoinen, 5v, narisi jotain kerran aamupalapöydässä, niin mies nappasi tyttöä ranteesta niin, että tytöltä pääsi itku. Toisena päivänä sama tyttö pyysi isäänsä pihalle, isä sanoi ei. Tytön kysyessä miksi ei, isä raivostui ja ja karjui tytölle, että jos hän sanoo ei, niin sen pitää riittää, hänen ei mitään tarvitse perustella! Tuollekaan raivostumiselle ei ollut mitään varsinaista syytä..
Voi auttakaa mua ja kertokaa, miten tästä eteenpäin. Parisuhdeterapia ei miestä kiinnosta, ja mä itsekin alan olla siinä pisteessä, etten jaksa tuollaista loppuikääni katsoa. Mutta olisiko tässä vielä jotain tehtävissä??
Mä en saa mieheltä apua, en hellyyttä, en seksiä, en kosketuksia.. Sitten kun tuntuu, että olen ihan äärimmäisyyteen asti väsynyt ja kyllästynyt tilanteeseen, otan tilanteen puheeksi, asiat korjaantuvat ehkä viikoksi-kahdeksi ja sitten on taas samanlaista.
Mulla on ollut se linja, että koska olen kotiäitinä (+ epäsäännöllisesti osa-aikatyössä), mulle kuuluu suurin osa kodin töistä.. Mutta kun tämä on mennyt jo ihan naurettavaksi. Mies tee MITÄÄN, eikä ota vastuuta mistään. Oma-aloitteisesti ei tee mitään, eikä tuo häiriinny esimerkiksi siitä, että mä ja lapset tehdään pihalla töitä, hän katsoo aivan rauhassa jalat pöydällä jääkiekkoa. Eipä tee kyllä käskien, pyytäen eikä maanitellenkaan.
Viime aikoina myös se, miten hän kohtelee lapsia, on mennyt ihan kummalliseksi.. Esikoinen, 5v, narisi jotain kerran aamupalapöydässä, niin mies nappasi tyttöä ranteesta niin, että tytöltä pääsi itku. Toisena päivänä sama tyttö pyysi isäänsä pihalle, isä sanoi ei. Tytön kysyessä miksi ei, isä raivostui ja ja karjui tytölle, että jos hän sanoo ei, niin sen pitää riittää, hänen ei mitään tarvitse perustella! Tuollekaan raivostumiselle ei ollut mitään varsinaista syytä..
Voi auttakaa mua ja kertokaa, miten tästä eteenpäin. Parisuhdeterapia ei miestä kiinnosta, ja mä itsekin alan olla siinä pisteessä, etten jaksa tuollaista loppuikääni katsoa. Mutta olisiko tässä vielä jotain tehtävissä??