Miks jotkut sanoo että lapsen kuolema on pahinta?

mikään ei voi olla pahempaa ja piste.

 

en voi uskoa että mikään olisi pahempaa kuin lapsen kuolema. tosin joku heitti sen lapsen katoamisenkin kehiin, ja se kyllä menee siihen samaan tuntumaan kans. vaikka oma terveys menisi niin kyllä se ajatus siitä lapsesta auttaisi jaksamaaan siinä vaiheessa.
oman raskauteni alkupuolella mulla oli kova verinen vuoto ja olin jo varma että raskaus meni kesken. vaikka vauva oli kaikkea muuta kuin suunniteltu niin odotettu siitä kuitenkin oli tullut ja muistan kuinka ulvoin sängyssä pahaa oloani. ne muutamat päivät joita jouduin odottamaan ultraan päästäkseni olivat kauheimmat ikinä. en todellakaan ota enää koskaan toisten kertomuksia keskenmenosta vaan olankohautuksella, siinä kuitenkin menee se pieni elämä jota on jo ajateltu kovasti ja sekin on kauheeta. niin en halua edes kuvitella sitä tuskaa mikä jo syntyneen lapsen kuolemasta tulisi.

 

silloin sydän revitään irti rinnasta, happi katoaa niin keuhkoista kuin aivoista ja maa katoaa alta. silloin millään muulla ei ole väliä.

 

Tiedän ainakin yhden naisen, joka toivoo lastensa kuolemaa.. perinnön takia. Itselläni on myös vakava sairaus ja vaara joutua esim.hengityskoneeseen lähivuosiana ja "armas äitini" on innoissaan jo tohkassut miten hän ei turhaan antaisi kärsiä ja piuhat irti vaan. On ollut vähän paperisotaa siinä ettei häntä päästettäisin siinä tapauksessa ns.kimppuuni.. sais osuuden sitten, koska on monelle ihmiselle selvästi ilmaissut meidät tehneensä ihan talousasioiden vuoksi ja hyvin pettynyt kun ei älynnyt rintaperillisten perivän, leski sai vain puolet ja asumisoikeuden taloon jne..
On varmaan muitakin joille oma napa tärkeämpi kuin ne tehdyt lapset. Harva kehtaa tunnustaa..

 

Musta pahempaa on, että lapsi menettää vanhempansa! Aikuinen pystyy käsittelemään menetyksensä, lapsi ei. Pahimmassa tapauksessa lapsi asuu sijoitettuna, laitoksessa tms, missä ei todellakaan saa rakkautta ja lämpöä tulevaisuutta varten. Aikuinen ei lapsensa menetyksen takia joudu kokemaan hylkäämistä, eikä jää sen takia kehitykseen vajausta verrattuna niihin, jotka rakastavien vanhempien kanssa ovat kasvaneet.

Nimin. kokemusta on. Äiti ole ja oman lapsen menettäminen olisi kamalaa, en usko kokemuksieni perusteella olevan niin kamalaa kuin orvoksi jääminen.

 

Mulle henk koht miehen kuolema on se pahin vaihtoehto. Sen jälkeen tulee lasten kuolema tai tuo katoaminen mistä joku kirjoitti.

 

Lapseni kuolema on ollut tähän mennessä pahinta, mitä olen noin 30 elin vuoteni aika kohdannut. Vielä pahenpaa olisi jos toinenkin lapseni kuolisi.
Olen kuitenkin hengissä, ja jotenkin jaloillani. Vielä ei ainakaan ole pahenpaa tullut vastaan.

 

[QUOTE="vieras";28546496]Jopa mummoni, joka joutui äitini eli tyttärensä hautaan, oli itse mennä perässä, niin raskaasti hän sen otti. Eipä hän siitä toennut kovin hyvin, kuoli kahden vuoden päästä itse.[/QUOTE]

Itse myös menetin äitini syövälle, kun olin parikymppinen. Myös äitini äiti oli ja edelleenkin on elossa. Ja vaikka äidinäiti oli jo vanha sekä äitini, niin kyllä sen näki että oman lapsen kuolema on iästä riippumatta rankkaa. Vaikka kuolemasta on jo 5 vuotta niin silti mummini aina välillä juttelee kunpa hän olisi kuollut äitini sijaan.

 

Minun esikko on kuolemassa vaikeaan sairauteen, ja se on asia josta en pääse yli ikinä. On taisteltu monta vuotta ja se on väistämättä edessä. Muiden lasten takia on pakko jaksaa, mutta lapsen kuolema on se joka vie koko elämänhalun.

 

[QUOTE="tina";28547440]Minun esikko on kuolemassa vaikeaan sairauteen, ja se on asia josta en pääse yli ikinä. On taisteltu monta vuotta ja se on väistämättä edessä. Muiden lasten takia on pakko jaksaa, mutta lapsen kuolema on se joka vie koko elämänhalun.[/QUOTE]

Voimia sinulle. :hug:

Seurasin oman vauvani taistelua 6.5 kuukautta. Loppuun asti uskoin, että kyllä tästä selvitään. Ei selvitty.

 

[QUOTE="Jenis";28546131]Siksi koska se on luonnonvastaista.[/QUOTE]

Asian pahimmuutta mitenkään kommentoimatta, luonnossa "lapsikuolleisuus" on ihan "normaalia kaikkien lajien osalla.

 

[QUOTE="vieras";28547520]Voimia sinulle. :hug:

Seurasin oman vauvani taistelua 6.5 kuukautta. Loppuun asti uskoin, että kyllä tästä selvitään. Ei selvitty.[/QUOTE]

Lämmin osanottoni. Uskon, että lapsen kuolema on pahinta mitä voi tapahtua, ajattelen itse että jos lapseni kuolisi, en tiedä mistä vielä löytäisin tarkoituksen ja voiman omaan elämääni. Eläisinkö pelon vallassa seuraavien mahdollisten lasten kanssa.

Miksi lapsien pitää kuolla? Miksi?

 

Oletkos itse kokenut sen, jos voit sanoa, että joku muu on vielä pahempaa? Ihme ajatukset joillain.

 

Tunnen monia lapsensa menettäneitä. Kyllä se suru on ollut syvä, kipu vaikea kestää, mielessä aina. En missään nimessä näe heitä ihmisinä, joihin moinen ei ole vaikuttanut lainkaan.

Itse näen, että lapsen voisi menettää pahemmallakin tavalla kuin vaikka tapaturmainen kuolema. Kuten vaikkapa huumekierteen kautta vuosien surun jälkeen kun olisi yrittänyt auttaa lasta takaisin kuntoon tai kuten pari vuotta sitten Suomessa isoveli oli murhannut teini-ikäiset pikkusiskonsa. Siinä kokisin menetetyksi kaikki asiaan osalliset, vaikka yksi lapsista olisikin vielä fyysisesti hengissä. Siinä olisi muutakin ylipäästävää kuin lapsen kuolema.

Ja huonon äidin leiman uhallakin niin uskoisin, että puolisoni kuolemasta koituvat seuraukset olisivat hankalampia kantaa kuin lapsen kuolemasta. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että jos voin oman henkeni uhraamalla pelastaa jonkun lapsistamme, sen toki teen. Lapset alaikäisinä huollettavina ovat ykkösprioriteetti mitä tulee tarpeisiin niin turvan, huolenpidon kuin hoivankin suhteen. Olen sanonut miehelleni, että jos tulevassa synnytyksessä klassisesti tulee valita joko minun henkeni tai lapsen, tulee mieheni valita lapsi minun ohitseni ehdottomasti. Mieheni ei ole tähän kylläkään suostunut, mutta se on ollut pyyntöni.

Minä olen myös kuullut kerrottavan, että lapsen paha huumeongelma voi tuntua kuolemaa pahemmalta vanhemmista. Kun lapsi tekee kuolemaa tavallaan oma-aloitteisesti kymmenen vuotta tai enemmän, samaa tuskaa vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen. Ja samalla takaraivossa ajatus, että miksi en pysty auttamaan, itsesyytöksetkin. Eikä surutyökään etene, kun "löysässä hirressä" vasta roikutaan.
Itselläni kokemusta vain tuosta huumeongelmasta. Kyllähän siinä jokaista puhelinsoittoa säpsähti kauhulla, että tuleeko nyt se pahin uutinen.

 

Oman lapsen itsemurha olisi varmaan kaikista pahin ja raskain taakka.. Mutta jos olisin äiti en tiedä miten kestäisin lapseni kuoleman, ihan sama mikä kuolinsyy olisi.

 

ooo

 

Minun lapseni 7vko:n ikäinen kuoli 3v sitten kätkytkuoleman. Kuinka joku kehtaa väittää ettei se ole kauheaa.

Voin kertoa että kun lapsi kuolee alkaa lopun elämän kestävä henkinen taistelu. Siitä "selviää" niin että voit jatkaa elämää uudelleen. (se ei tapahdu hetkessä) tai se vie koko mielenterveyden ja mahd. moni päättää oman elämänsä.

2v intensiivïsen terapian jälkeen pystyin viimein katsomaan itseäni ja eläviä lapsiani, miehenä ja toteamaan olevani onnellinen. Edelleen erittäin hajalla, rikkonainen. Reagoin vieläkin vaikeisiin tilanteistiin vahvalla vihalla.

Todellakin lapsen menettäminen on raskainta KOSKA siinä joutuu tyhjän päälle ja joutuu luovimaan uusia väyliä. Kehittämään jatkuvasti jotain ettei muserru surun alle. Ja se suru ei poistu sydämestä koskaan.

Lapsen kuolemassa minusta itsestäni kuoli pala, lapsen mukana hautasin osan itseäni. Tämä asia kulkee minussa niiin kauan kuin elän. Se kulkee omissa lapsissa, miehessä ja minussa. Lapseni menettivät erittäin rakkaan pikkuveljen. Minä ja mieheni menetimme oman pojan.

On todella hirveää verrata lapsenkuolemaa johonkin terveyden menettämiseen. Sillä siinä menee mielenterveys, tulee fyysisiä oireita ym. Taistelu josta kukaan joka ei sitä ole käynyt voi edes aavistaa.

Ap:n sietäisi hävetä ja poistaa koko keskustelu.

JA EI lapsen kuolemaa voi verrata/rinnastaa mihinkään se on miljardi kertaa pahempaa kuin uskallat kuvitella.

 

Ap:lle vastaus: Mä antaisin mun jäljellä olevan terveyden ja kärsisin nälästäkin kunhan saisin mun lapsen takaisin. Tiedän sen itse sitten kun sun lapsi kuolee. Ihanaa kun voisi olla vielä noin sinisilmäinen.

 

[QUOTE="aapee";28546141]Yleensä lapsen kuolemasta selviää varmaan helpommin kuin että menettää terveyden[/QUOTE]

no mulla on ikuisesti kivut jaloissa, se ei ole mitään verrattuna lapseni kuolemaan =/. myöskään puolisoni sepelvaltimotauti ei ole mitän veratuna lapsen kuolemaan. oman äitini kuolema ei ole mitän verrattuna lapseni kuolemaan. Se van on sellainen asia joka on pahnta maailmassa. vaikka oeln koulukiusattu ja etäni insestin uhri, ne eivät tunni mitlään lapseni kuoleman rinnalla =/

 

En tiedä. Mä itse olen 17_vuotiaana menettänyt serkkuni joka oli minulle se puuttuva veli. Kuoleman myötä menetin myös sukunu, koska tuo kuolema aiheutti sen ettei sukumme ole enää läheinen. 10-vuotta taistelin itkien kunnes hyväksyin asian ja selvisin siitä. Minulla on 3 lasta ja olen heidän syntymästään asti varautunut siihen että voin joskus joutua kokemaan lapsen kuoleman, mutta silti en usko että se voisi olla yhtään sen pahempaa kuin serkkuni kuolema, koska ne tunteet olivat silloin ihan hirveitä ja muistan ne vieläkin elävästi.

Mua saa sanoa tunteettomaksi jos haluaa, mutta itse ajattelen vain nyt näin.

 

[QUOTE="vieras";28760948]Oman lapsen itsemurha olisi varmaan kaikista pahin ja raskain taakka.. Mutta jos olisin äiti en tiedä miten kestäisin lapseni kuoleman, ihan sama mikä kuolinsyy olisi.[/QUOTE]

Uskoisin myös näin. Serkkuni teki 20 vuotta sitten nuorena itsemurhan ja tätini itkee sitä yhä.

 

Mun mielestä lapsen katoaminen ois jotain niin hirveää, että se peittoaa hirveydellään lapsen kuolemankin.
Kuoleman voi sentään käsitellä ja jatkaa elämää, vaikka muistot säilyvätkin. Katoamistapauksessa elämän jatkaminen voi olla erittäin vaikeata, vaikka näennäisesti jaksaisikin toimia.

Peesi tälle.

Minulla on tuttava, jonka lapsi siepattiin etelän lomalla autoon kävelytieltä, eikä häntä koskaan löydetty. Tästä on kymmeniä vuosia ja tuttavani on yhä hoitolaitoksessa. Hän ei pystynyt koskaan jatkamaan normaalia elämää.

 

[QUOTE="vieras";28546108]Koska lapsen kuolema on pahinta.[/QUOTE]

En ole ap, mutta minusta lapsen kuolema ei ole pahinta, mitä voi tapahtua. Minusta pahempaa kuin lapsen kuolema oli se, että lapsi katoaisi eikä häntä ehkä koskaan löydettäisi. Sitten vanhemmat joutuisivat koko loppuelämänsä ajan pohtimaan sitä, että mitä lapselle tapahtui, onko hän enää edes elossa ja jos on, niin minkälaisissa oloissa hän on. Kun ajattelee vaikka jotain Madeleine Mccannin tapausta, niin se on varmaan hirveää vanhemmille, että oma pieni tytär (tai miksi ei poikakin) katoaisi ihan ylättäen ja sitten vanhemmat joutuisivat elämään hirveässä epävarmuudessa, etät onko lapsi enää elossa vai vaikka jossain pedofiilien raiskattavana tms.

 

Kysyin tätä asiaa ystävältäni, joka on yhdestä syövästä selvinnyt ja taistelee nyt toista vastaan. Hänen vastauksensa oli, että kyllä hän sairauden kanssa pärjää, mutta jos jompikumpi tai molemmat lapset kuolisi hän ei ehkä enää jaksaisi taistella sairautta vastaan, ei olisi enää syytä

Mä oon sairastanu syövän kaks kertaa ja kyllä tokalla kerralla voimia jaksamiseen anto vuoden ikäänen lapsi, lapsen takia en halunnu luovuttaa. En mä oo elämäs helpolla päässy, mutta ei ne mikää oo ollu niin kamalaa ku mitä olis oman lapsen kuolema.

 

Mä oon sairastanu syövän kaks kertaa ja kyllä tokalla kerralla voimia jaksamiseen anto vuoden ikäänen lapsi, lapsen takia en halunnu luovuttaa. En mä oo elämäs helpolla päässy, mutta ei ne mikää oo ollu niin kamalaa ku mitä olis oman lapsen kuolema.

Sinä varmaan pelkäsit ihan eri tavalla toisella kertaa, kun olit jo äiti. On hienoa, että selvisit <3