aina nää keskustelut ajautuu aivan sivuraiteille...
Ap:n ystävä on kyllä aika töykeä, varmaan on sellainen sitten muutenkin. Ainakaan minulla ei olisi pokkaa käyttäytyä noin.
Mutta koska kysymys oli esitetty yleisemmällä tasolla, vastaan siihen jotain: kärsin lapsettomuudesta, mutta nyt meillä on yksi lapsi, joka on hoidoilla saanut alkunsa. Lapsettomuus oli selittämätöntä, olemme molemmat alle kolmekymppisiä. Kyllä minusta perheellisten ystävien jutut tuntuivat tosi pahoilta - eivät kylläkään ne lapsiin liittyvät, vaan ne raskauksiin liittyvät jutut.
Se loukkasi ehkä siksi, että ystäväni tiesivät meidän ongelmista, mutta eivät ollenkaan huomioineet niitä. Eli palpattivat omista raskauksistaan ja (helpoista) raskautumisistaan tuntikausia, suurin piirtein ilman että olisin sanaa saanut väliin. Saatoin istua tunninkin aivan mykkänä sohvalla kuuntelemassa tällaista hehkutusta ja ajatella koko ajan, että onko toi oikeasti mun ystävä, eli siltä tunnu, koska musta tuntuu että kuolen tähän paikkaan - niin hirveältä se tuntuu. Mutta kohteliaana ihmisenä en koskaan saanut suutani auki, myötäilin ja kuuntelin, ja sitten myöhemmin lapsen synnyttyä olin kyllä aina aidosti onnellinenkin kavereideni puolesta. Mulle henkilökohtaisesti se raskaus vain oli todella tiukka paikka, kun se ei itseltä onnistunut.
Omana raskausaikana pelkäsin tietysti koko ajan, mutta sitten loppuraskaudessakaan en oikein osannut iloita (ainakaan ääneen), koska lähipiirissä oli toinenkin lapsettomuudesta kärsivä ja minä omasta kokemuksestani viisastuneena varoin hirveästi hänen tunteitaan. Lapsen synnyttyä on ollut välillä tosi vaikea keksiä puhumista muusta kuin lapsesta, mutta se on vain siksi, kun elämässä on niin vähän muuta! Nyt kun olen palannut töihin, käännän usein jutut työasioihin, mitä kautta löytyykin monesti paljonkin puhuttavaa. Mutta nyt ymmärrän, miksi perheelliset kaverini, etenkin lasten kanssa kotona olevat, puhuivat vain ja ainoastaan lapsistaan: ei heillä ollut muutakaan puhuttavaa, ja varmaan mun hiljaisuuteni sai heidät vain paapattamaan entistä kovemmin, ettei tulisi sitä vaivaantunutta hiljaisuutta.
Minäkään en ymmärrä sitä, miksi lapselliset ihmiset ovat niin vihaisia siitä, että lapsettomat ovat heille kateellisia. Eihän se kateus kohdistu henkilöön vaan elämäntilanteeseen, jota kadehtii. Musta olisi hyvä, jos ihmiset myöntäisivät rehellisesti olevansa kateellisia muissakin asioissa - kuten nyt joku mainitsi tuolla vakituisen työpaikan. Kateus on ihan inhimillinen tunne, mutta tietenkään sen ei pidä antaa hallita elämää ja omaa käytöstä.
Mutta siis juu, molempia osapuolia ymmärrän, vaikka ap:n ystävä nyt käyttäytyykin kyllä melkoisen huonosti.