vierailija
Veljeni (16v, tänä vuonna 17) kiusaa minua päivittäin. Asun vielä vanhempieni (ja samalla tietenkin myöskin tämän veljeni) kanssa, joskin muutosta omilleen ollaan puhuttu jo pitkään, toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Itse täytän siis 18 kesällä. Kiusaaminen minua kohtaan on lähinnä henkistä, mutta koiraani kohtaan myös fyysistä. Veljeni potkii ja lyö koiraani. Joka päivä saan kuulla jotain hyvin ikävää, omassa kodissani. Se ei minusta ole oikein.
Vanhempani perustelevat kiusaamista sillä, että työpaikallakin ja kouluissa ihmiset kiusaavat, eikä sille voi mitään. Isäni sanoo, että tämä on leikkimielistä. Minusta tuo on aivan väärä asenne. Lähes jokainen ihminen voi vaikuttaa käyttäytymiseensä sen verran, ettei tahallaan hauku muita. Ja onhan se täysin eri asia, kun kotona kiusataan. Minusta kodin kuuluu olla ihmiselle rauhallinen paikka, jossa hän saa olla rauhassa ja elää ilman jatkuvaa lyttäämistä ja haukkumista. Kodin ei kuulu olla paikka, jossa tuntee olonsa ahdistuneeksi ja kaltoinkohdelluksi. Äitini on kertomansa mukaan yrittänyt puhua veljelleni asiasta, mutta tilanne ei yhtään helpotu, melkeinpä pahenee. Minusta vanhempien pitäisi tässä kohtaa viedä asiaa eteenpäin, eikä vain naureskella, että tuohan on leikkimielistä ja sisarusten välillä on aina tuollaista. Minusta mikään sukulaisuussuhde ei oikeuta toisen kiusaamiseen, todellakaan. Varsinkaan silloin, kun olen siitä jo joutunut ammattiauttajille puhumaan.
Veljeni ei koskaan ole pyytänyt anteeksi, eikä millään tavalla osoittanut olevansa pahoillaan. Hän ei arvosta ollenkaan minun tekojani. Sen sijaan esimerkiksi syö kyllä minun itselleni tekemiäni ruokia, mutta kiitosta ei tule koskaan, haukkuja kylläkin. Lautasetkin jättää pöydälle notkumaan eikä viitsi niitä tiskikoneeseen tai edes tiskialtaaseen laittaa. Äidin pitää leivät ja ruoat viedä hänelle huoneeseen. Puhuu jatkuvasti siitä, kuinka minusta ei ole mihinkään enkä esimerkiksi ajokorttia tule koskaan saamaan. Tähän asti ajotunnit ja autokoulun tehtävät ovat kuitenkin menneet hyvin... Kuulemma olen työtön loppuelämäni enkä tule pärjäämään elämässä. Lisäksi olen tyhmä (en ole, ainakaan virallisen testin mukaan), läski (BMI lähempänä ali-, kuin ylipainoa, hänellä itsellään on paljon korkeampikin), pässi, lesbo, ruma, laiska, hullu, nolo ja ylipäätäänkin huono ihminen. Peruskouluikäisiltä tuo varmaan vielä olisi lähempänä normaalia käytöstä, mutta ei enää noin lähellä aikuisikää olevalta ihmiseltä. Vanhempani ovat käyneet juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa tästä (kerroin asiasta sairaanhoitajalle, joka järjesti vanhemmille ajan sosiaalityöntekijälle), hänen mielestään minun olisi parempi omassa asunnossa, jos tilannetta ei saada kuriin. Ja olenhan toki muutenkin jo useamman vuoden ajan ollut itsenäistymisen kannalla.
Vanhempanikaan eivät oikein tunnu ottavan minua tosissaan. En tiedä onko se tämä minun koko (pituus 160 cm, mikä on kylläkin aika yleinen naisilla) vai mikä ongelma tässä on. Olen kuitenkin kohta jo 18. Usein, jos yritän puhua näistä asioista, he laittavat vain television ääntä kovemmalle, tai sitten suostuvat keskustelemaan, mutta nauravat minulle ja sivuuttavat kaiken sanomani täysin. Sen myönnän, etten ulkonäöltäni ole aivan stereotyyppinen 17-18-vuotias tyttö. En pukeudu tiukkoihin farkkuihin, nahkatakkeihin ja ihonmyötäisiin vaatteisiin. Mutta se ei tee minusta nuoremman tasoista henkisesti. Kyllä minullakin on oikeus sanoa oma mielipiteeni tällaisesta. Eiväthän he tietenkään sitä niin ymmärrä, kun eivät ole samassa tilanteessa. Sen ainakin tiedän, ettei tämä tilanne ole koiralleni ja minulle ollenkaan hyvä.
Mitä minun kannattaisi tässä tilanteessa tehdä? Onko tämä tosiaan niin normaalia, kuin vanhempani väittävät?
Vanhempani perustelevat kiusaamista sillä, että työpaikallakin ja kouluissa ihmiset kiusaavat, eikä sille voi mitään. Isäni sanoo, että tämä on leikkimielistä. Minusta tuo on aivan väärä asenne. Lähes jokainen ihminen voi vaikuttaa käyttäytymiseensä sen verran, ettei tahallaan hauku muita. Ja onhan se täysin eri asia, kun kotona kiusataan. Minusta kodin kuuluu olla ihmiselle rauhallinen paikka, jossa hän saa olla rauhassa ja elää ilman jatkuvaa lyttäämistä ja haukkumista. Kodin ei kuulu olla paikka, jossa tuntee olonsa ahdistuneeksi ja kaltoinkohdelluksi. Äitini on kertomansa mukaan yrittänyt puhua veljelleni asiasta, mutta tilanne ei yhtään helpotu, melkeinpä pahenee. Minusta vanhempien pitäisi tässä kohtaa viedä asiaa eteenpäin, eikä vain naureskella, että tuohan on leikkimielistä ja sisarusten välillä on aina tuollaista. Minusta mikään sukulaisuussuhde ei oikeuta toisen kiusaamiseen, todellakaan. Varsinkaan silloin, kun olen siitä jo joutunut ammattiauttajille puhumaan.
Veljeni ei koskaan ole pyytänyt anteeksi, eikä millään tavalla osoittanut olevansa pahoillaan. Hän ei arvosta ollenkaan minun tekojani. Sen sijaan esimerkiksi syö kyllä minun itselleni tekemiäni ruokia, mutta kiitosta ei tule koskaan, haukkuja kylläkin. Lautasetkin jättää pöydälle notkumaan eikä viitsi niitä tiskikoneeseen tai edes tiskialtaaseen laittaa. Äidin pitää leivät ja ruoat viedä hänelle huoneeseen. Puhuu jatkuvasti siitä, kuinka minusta ei ole mihinkään enkä esimerkiksi ajokorttia tule koskaan saamaan. Tähän asti ajotunnit ja autokoulun tehtävät ovat kuitenkin menneet hyvin... Kuulemma olen työtön loppuelämäni enkä tule pärjäämään elämässä. Lisäksi olen tyhmä (en ole, ainakaan virallisen testin mukaan), läski (BMI lähempänä ali-, kuin ylipainoa, hänellä itsellään on paljon korkeampikin), pässi, lesbo, ruma, laiska, hullu, nolo ja ylipäätäänkin huono ihminen. Peruskouluikäisiltä tuo varmaan vielä olisi lähempänä normaalia käytöstä, mutta ei enää noin lähellä aikuisikää olevalta ihmiseltä. Vanhempani ovat käyneet juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa tästä (kerroin asiasta sairaanhoitajalle, joka järjesti vanhemmille ajan sosiaalityöntekijälle), hänen mielestään minun olisi parempi omassa asunnossa, jos tilannetta ei saada kuriin. Ja olenhan toki muutenkin jo useamman vuoden ajan ollut itsenäistymisen kannalla.
Vanhempanikaan eivät oikein tunnu ottavan minua tosissaan. En tiedä onko se tämä minun koko (pituus 160 cm, mikä on kylläkin aika yleinen naisilla) vai mikä ongelma tässä on. Olen kuitenkin kohta jo 18. Usein, jos yritän puhua näistä asioista, he laittavat vain television ääntä kovemmalle, tai sitten suostuvat keskustelemaan, mutta nauravat minulle ja sivuuttavat kaiken sanomani täysin. Sen myönnän, etten ulkonäöltäni ole aivan stereotyyppinen 17-18-vuotias tyttö. En pukeudu tiukkoihin farkkuihin, nahkatakkeihin ja ihonmyötäisiin vaatteisiin. Mutta se ei tee minusta nuoremman tasoista henkisesti. Kyllä minullakin on oikeus sanoa oma mielipiteeni tällaisesta. Eiväthän he tietenkään sitä niin ymmärrä, kun eivät ole samassa tilanteessa. Sen ainakin tiedän, ettei tämä tilanne ole koiralleni ja minulle ollenkaan hyvä.
Mitä minun kannattaisi tässä tilanteessa tehdä? Onko tämä tosiaan niin normaalia, kuin vanhempani väittävät?
