"Emily"
Ihmiset antavat aivan käsittämättömistä syistä periksi ja liian helposti.
Tälläkin palstalla saa valitettavan usein lukea ihmisistä, joilla on alle vuoden ikäinen lapsi ja jo ollaan eroamassa.
Yleisin syy tuntuu olevan "kriisi"
"Suhteemme on ajautunut kriisiin"
Nämä kriisissä olevat ovat useimmiten vanhempia, joilla on useampi alle kouluikäinen lapsi. Mitä te sitten kuvittelitte? Että suhteenne säilyy yövalvomisten, uhman, työstressin ja arjen paineiden keskellä samanlaisena kuin teini-ikäisenä? Että sitä jaksaa vuosienkin jälkeen olla yhtä kiinni toisessa kuin suhteen alkuaikoina?
Toinen on tämä iänikuinen seksistä ja läheisyyden puutteesta valittaminen.
"Suhteestamme on kadonnut intohimo"
"En saa enää huomiota"
Edelleen sama ihmetys kun edellä, että pitäisikö pienten lasten vanhempien jaksaa olla jatkuvasti vällyjen välissä? Luuleeko joku oikeasti suhteen kestävän vuodesta toiseen yhtä palavan intohimoisena kuin ensimmäisen parin kuukauden aikana? Niin kovin helposti ihmiset hairahtavat vieraaseen sänkyyn.
Yksi ihmetyksen aihe on se, että tuntuu etteivät ihmiset tunne toisiaan ollenkaan. Ei ole minkäänlaista yhteistä linjaa ja käsitystä arjen jakamisesta, lasten kasvattamisesta, vapaa-ajan käytöstä jne.
Ihmiset tuntuvat elävän nykyään jossain satumaailmassa, KOKO AJAN pitäisi olla onnesta soikeana tai muuten tulee kriisi.
Mihin on kadonnut se kahden ihmisen välinen kunnioitus ja rakkaus, joka on olemassa ilman jatkuvia sanoja ja todisteluja? Mihin ihmisiltä on kadonnut kiintymys toista kohtaan, se että minä tahdon olla tuon ihmisen kanssa, tuli mitä tuli.
En tietenkään sano, että kenenkään pitäisi kestää väkivaltaa tai alistamista parisuhteessa. Pitäisi vain katsoa itseään syvälle silmiin ja tajuta ettei tämä maailma mitään elokuvaa ole.
Minä ja mieheni olemme yhteisen taipaleemme aikana rämpineet välillä todella syvällä suossa. Pettämiseen tai väkivaltaan emme ole kumpikaan koskaan sortuneet, mutta kaikenlaista muuta on elämään mahtunut. Miehen pitkä työttömyys ja masentuminen nuorena, minun työttömyyteni, liiallinen alkoholin käyttö, synnytyksen jälkeinen uupumus ja vaikka mitä. Sieltä suosta on kuitenkin noustu yhdessä ja kasvettu entistä lujemmin yhteen.
Meille on kuitenkin aina ollut selvää, että rakastamme toisiamme, myös huonoina päivinä. Minä en kenenkään muun kanssa tahtoisi tätä elämää jakaa, siitä huolimatta että jonkun toisen kanssa jossain muualla elämä voisi olla paljon helpompaa. Seksiä harrastamme ehkä kerran viikossa jos silloinkaan, ja mitä sitten, näin se vain menee.
Tälläkin palstalla saa valitettavan usein lukea ihmisistä, joilla on alle vuoden ikäinen lapsi ja jo ollaan eroamassa.
Yleisin syy tuntuu olevan "kriisi"
"Suhteemme on ajautunut kriisiin"
Nämä kriisissä olevat ovat useimmiten vanhempia, joilla on useampi alle kouluikäinen lapsi. Mitä te sitten kuvittelitte? Että suhteenne säilyy yövalvomisten, uhman, työstressin ja arjen paineiden keskellä samanlaisena kuin teini-ikäisenä? Että sitä jaksaa vuosienkin jälkeen olla yhtä kiinni toisessa kuin suhteen alkuaikoina?
Toinen on tämä iänikuinen seksistä ja läheisyyden puutteesta valittaminen.
"Suhteestamme on kadonnut intohimo"
"En saa enää huomiota"
Edelleen sama ihmetys kun edellä, että pitäisikö pienten lasten vanhempien jaksaa olla jatkuvasti vällyjen välissä? Luuleeko joku oikeasti suhteen kestävän vuodesta toiseen yhtä palavan intohimoisena kuin ensimmäisen parin kuukauden aikana? Niin kovin helposti ihmiset hairahtavat vieraaseen sänkyyn.
Yksi ihmetyksen aihe on se, että tuntuu etteivät ihmiset tunne toisiaan ollenkaan. Ei ole minkäänlaista yhteistä linjaa ja käsitystä arjen jakamisesta, lasten kasvattamisesta, vapaa-ajan käytöstä jne.
Ihmiset tuntuvat elävän nykyään jossain satumaailmassa, KOKO AJAN pitäisi olla onnesta soikeana tai muuten tulee kriisi.
Mihin on kadonnut se kahden ihmisen välinen kunnioitus ja rakkaus, joka on olemassa ilman jatkuvia sanoja ja todisteluja? Mihin ihmisiltä on kadonnut kiintymys toista kohtaan, se että minä tahdon olla tuon ihmisen kanssa, tuli mitä tuli.
En tietenkään sano, että kenenkään pitäisi kestää väkivaltaa tai alistamista parisuhteessa. Pitäisi vain katsoa itseään syvälle silmiin ja tajuta ettei tämä maailma mitään elokuvaa ole.
Minä ja mieheni olemme yhteisen taipaleemme aikana rämpineet välillä todella syvällä suossa. Pettämiseen tai väkivaltaan emme ole kumpikaan koskaan sortuneet, mutta kaikenlaista muuta on elämään mahtunut. Miehen pitkä työttömyys ja masentuminen nuorena, minun työttömyyteni, liiallinen alkoholin käyttö, synnytyksen jälkeinen uupumus ja vaikka mitä. Sieltä suosta on kuitenkin noustu yhdessä ja kasvettu entistä lujemmin yhteen.
Meille on kuitenkin aina ollut selvää, että rakastamme toisiamme, myös huonoina päivinä. Minä en kenenkään muun kanssa tahtoisi tätä elämää jakaa, siitä huolimatta että jonkun toisen kanssa jossain muualla elämä voisi olla paljon helpompaa. Seksiä harrastamme ehkä kerran viikossa jos silloinkaan, ja mitä sitten, näin se vain menee.
