mistä huono itsetunto johtuu?

Voi niitä yhteyksiä ( synapseja ) aivoissa kehittää myöhemminkin mutta tulos ei ole varmaa kuten me kaikki tiedämme omine heikkouksinemme. Lisäksi niiden kehittäminen ja muodostuminen vaatii lukemattomasti positiivisten asioiden toistoja ja vakautta. Siitä 12 vuoden terapiasta oli tosiaan apua ystävälleni. Koko hänen ikänsä oli lapsuudesta ( myöhäiseen aikuisuuteen ) toipumiseen asti katastrofia. Nyt hän on oikeasti onnellinen joka päivä. Se on ihmeellistä ja iloitsen että on mahdollista nousta suosta ja olen sen omin silmin nähnyt.

 

Voi niitä yhteyksiä ( synapseja ) aivoissa kehittää myöhemminkin mutta tulos ei ole varmaa kuten me kaikki tiedämme omine heikkouksinemme. Lisäksi niiden kehittäminen ja muodostuminen vaatii lukemattomasti positiivisten asioiden toistoja ja vakautta. Siitä 12 vuoden terapiasta oli tosiaan apua ystävälleni. Koko hänen ikänsä oli lapsuudesta ( myöhäiseen aikuisuuteen ) toipumiseen asti katastrofia. Nyt hän on oikeasti onnellinen joka päivä. Se on ihmeellistä ja iloitsen että on mahdollista nousta suosta ja olen sen omin silmin nähnyt.

Kiitos. Samoin kuin ystävälläsi niin minullakin on rankka tausta ja ihan aikuisikään asti. Epäilen että minut on jätetty yksin huutamaan vauvasta asti ja pahempaakin. Ainakin n. parin kuukauden ikäisenä minut on jo jätetty päiviksi hoitoon ihmiselle joka on pahoinpidellyt minua monin eri tavoin. Ensimmäisen pahoinpitelyn jonka tiedän varmaksi (sen nähnyt ihminen on kertonut sen minulle ) on tapahtunut ennen vuoden ikää. Koska olin huutanut (mitähän vauvat yleensä tekevät? ) minua oli lyöty selkään ja jalkoihin niin että ne menivät ruhjeille ja mustelma oli kattanut liki koko selän ja jalat ainakin polviin asti.

(tuntuupa vaikealta kirjoittaa minä muodossa jotenkin olen erottanut tuon tarinan (ja muunkin lapsuuteni ) tapahtuneeksi "sille vauvalle" tai "sille lapselle" ei minulle itselleni, vaikka tottakai järjellä tiedän sen olleen minä. :ashamed: (pistäkää sekoilu kellonajan piikkiin tai jotain ) )

Terapiasta ei juurikaan mitään apua ole ollut ja tällä hetkellä sitä ei ole mistään saatavillakaan. Aika toivoton olo sen suhteen että koskaan saisin normaalia elämää, mutta onhan se lohduttavaa tietää että joku on noussut.

 

Itselläni on ollut huono itsetunto nuorempana ja nyt olen alkanut miettimään mistä se johtuu ja olen yrittänyt saada parannusta elämääni. Olen tuntenut olevani arvoton ja huonompi kuin kaikki muut, oon ollut kiusattuna ja itsearvostus on ollut nollissa. En ole osannut tehdä mitään oikein ja peilistä olen nähnyt korppikotkan näköisen rumiluksen vuosia. Kuitenkin nyt parikymppisenä olen ruennut ajattelemaan enemmän itseäni eri vastoinkäymisien jälkeen ja ottanut itselleni ohjaat käsiini.

Jokaisella meillä on ihmis oikeudet. Jos huomaan että joku yrittää kompata omaa itsetuntoaan/egoaan minun kustannuksellani, yleensä syötän samat potut takaisin, mutta fiksulla tavalla, toivoen että oma toimintani vaikuttaa siihen ettei kyseinen henkilö tee sitä kenellekkään enää tulevaisuudessa. Itse arvostan ihmisiä, hyväksyn muut lähelläni, eikä minulta ole ikinä tarvinnut pyytää hyväksyntää koska se tulee minulta jo automaattisesti ja myös tiedostan oman käyttäytymiseni ja päätökseni.

Jokainen voi aina valita miten kohtelee muita ihmisiä. Jos sinua on laiminlyöty tai ihmiset eivät hyväksy sinua, se ei ole sinun vikasi. Olet täydellinen juuri sellaisena kuin itse olet ja olet myös elämäsi tärkein ihminen. Olet ihana tyyppi ja maailmassa ei ole toista kaltaistasi; siispä ole ylpeä itsestäsi, se että sinä olet sinä, on jo ihana asia.

Itse olen saanut elämäni varrella osakseni myös henkistä ja fyysistä vakivaltaa. Silloin kun ihminen ei arvosta itseään, ei yleensä myöskään puolusta itseään vaan ottaa kaiken mitä tulee vaikka miten pahalta tuntuu. Minulla itsetunto rupesi nousemaan sen jälkeen kun rupesin puolustamaan omia oikeuksiani enkä antanut enää riepotella itseäni. Se itse asiassa käänsi koko elämäni suunnan.

Maailmassa on paljon ihmisiä ketkä haluavat alistaa, polkea muita maahan ja kohdella muita ihmisiä kuin nyrkkeilysäkkiä, mutta sinun ei tarvitse alistua, sinä et ole maailmassa sitä varten. Jos kaverit tai perhe, ym. kohtelee minua huonosti, niin tässä on minun tapani ratkaista asia; otan sen asenteen että "haistatan pitkät" ja sanon ääneen miltä minusta tuntuu. Vuosia pidin kaiken sisällä ja nyt mulla on tullut mittari täyteen.

Jos joku kohtelee sinua kaltoin, arvostaako se ihminen sinua? Ajatteleeko se ihminen miltä sinusta tuntuu jos esim. haukkuu sinua? Niinpä...

Toivottavasti tästä on jotain apua tulevaisuuteen. Pidän kaikille peukkuja ja muistakaa ihmeessä rakastaa itteänne

 

Kävin äsken lukemassa sivuston muita juttuja ja huomasin että täällä on ollu jo Misukka. Eli en ole sama henkilö. Siksipä vaihdan nimi merkkini Misukka A:han.

 

Itsetunto koostuu mun mielestä niin monesta tekijästä, että on vaikea eritellä et se johtuu vain tuosta ja tuosta. Mun itsetuntoa ei kyl ainakaan lapsena lisännyt se et aina esiteltiin kaikkien toimesta "Sanna on vähän ujo ja hiljainen" ja niin edelleen. Yläasteella taas sai negatiivista ulkonäkökomenttia. Eikä ne negatiiviset seurustelusuhteetkaan mitään mannaa tehnyt, "Sanna sä olet tommonen omituinen.."

Täh, olenko mä itse käynyt tämän kirjoittamassa vai miksi teksti sopii itseeni etunimeä myöten?

 

Äitini on aina hokenut, kuinka muille pitää aina esittää parempaa ja vahvempaa kuin oikeasti onkaan. Täytyy aina antaa hyvä, virheetön kuva itsestään. Pitää olla sosiaalinen ja pitää olla siisti ja pitää olla kohtelias, pitää olla sitä ja tätä. Sain hirveät paineet olla sellainen kuin hän vaati, sillä en missään nimessä halunnut äitini haukkuja niskaani, oli pakko aina miellyttää häntä, koska opin niin pelkäämään hänen negatiivisia reaktioitaan, sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Kadotin itseni ja omat tahtoni ja toiveeni, ja aloin täyttämään toisten toiveita, koska uskoin ettei kukaan hyväksy minua tälläisena, kun ei äitinikään, ja rupesin pelkäämään kaikkea sitä pahaa mitä siitä voisi seurata, jos olisin oma, epätäydellinen itseni. Kuinka kaikki alkaisivat syrjiä, hylkäisivät minut ja jäisin yksin. Menettäisin maineeni. Ajattelin, että on epäitsekästä omistaa oma tahto ja toiveet, että aina pitää palvella toisia ja lukea toisten ajatuksia ja toimia niiden mukaan, niinkuin äidinkin kohdalla piti. Niinpä yritin aina olla toisten silmissä sellainen millaisena muiden uskoin minusta eniten pitävän ja helpoiten kiinnostuvan, ja jos tekisin yhdenkin virheen ja täten rikkoisin virheettömyyden kaavani, maineeni olisi pilalla ja pitäisi vaihtaa maisemaa.

Itsetuntoni on todella heikoilla ja elämäni on vasta alussa. Pelkään kuitenkin, etten saa sitä koskaan korjatuksi. Olen oravanpyörässä, sillä jos myönnän itselleni huonon itsetuntoni, itsetuntoni huononee entisestään ja tuntuu kuin menettäisin syyn elää. Minun täytyy esittää ja siksi itsekin uskoa olevani muuta ja parempi kuin olenkaan, koska niin minulle on opetettu ja vain siihen uskomalla elämänhaluni pysyy hengissä. Minua ei ole opetettu selviämään vaikeuksista, vaan kieltämään ne, loppuun asti.

 

Hei 17vtyttö!!! Tiedän kyllä täysin miltä sinusta tuntuu!! On harmillista ettei äitisi ole antanut sinulle hyväksyntää. Oma äitini on myöskin aina neuvonut minulle, kuinka voisin olla parempi ja ehkä mieltänyt minut kuin omana jatkeenaan, jopa olen saanut opastusta kuinka ajatella ja mitä. Tilannetta kesti koko lapsuuteni, voisin sanoa joskus myös tähän päivään asti, aina on jotain korjattavaa. Mutta ikinä en ole saanut sitä kuvaa että äitini oikeasti tietää kuka olen sisimmässäni, kuka minä oikeasti olen. Aina olen ollut liian laiha tai lihava, joku asia on huonosti. Vaikka jaankin saman DNA:n äitini kanssa, tuskin koskaan olen oikeasti keskutellut äitini kanssa tasavertaisena ja siksi suhkot etäinen ihminen minulle, vaikka näemmekin suhkot useasti. Siis kyllä minä rakastan äitiäni, kuuntelen ja olen tukena, mutta homma ei toimi molempiin päin. Jos äitisi ei arvosta sinua sellaisena kuin sinä olet, se on äitisi vika, ei sinun.

Koska olen itse kärsinyt huonosta itsetunnosta, olen yrittänyt miellyttää kaikkia(tai paremminkin en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni suoraan/ääneen, kun pelkäsin hylkäämis reaktiota). En uskaltanut näyttää tunteita ja oli sellainen olo, etten vaan yksin kertaisesti ollut tarpeeksi hyvä omana itsenäni.

On se jännä miten jokainen luulee aina, että heillä on oikeus "neuvoa" miten jonkun pitäisi elää, kun eivät edes vaivaudu tutustumaan ihmiseen kunnolla. Se ei ole aitoa hyväksymistä. Se itse asiassa tekee hallaa ihmisen sieluun/elämän liekkiin/ym,ym (kuka sen mitenkin itse tuntee) ja sekoittaa pääkoppaa. Monta vuotta sama homma jatkuu ja sitten yhtäkkiä se kupla, jota olet kasvattanut ja ylläpitänyt, rikkoutuu. Tämä tulee olemaan sinulle yksi pelottavammista hetkistä (saattaa tulla jonkunlainen identiteetti kriisi), mutta myös yksi maailman parhaimmista ja vapauttavimmista asioista; sinulla on mahdollista tutustua itseesi, vihdoin ja viimein kuulet omat ajatuksesi ja sinä pääset jaloillesi. Siis nyt korjaus; en tiedä tapahtuuko sinulle näin, mutta minulle tapahtui ja se vuosien raskas taakka hävisi sen siliän tien Tosin itselläni tähän toimi taikasanana muutto, 200 km väliä ja hieman harvemmat yhteyden pidot. Kaikki muu oli kyllä jo kokeiltu.

Huh huh, tulipa paljon tekstiä!!! En ole kirjallisesti lahjakkain persoona, mutta toivottavasti tässä oli nyt jotain tolkkua Mutta älä masennu 17vtyttö, kyllä asioilla on tapana loksahtaa paikoilleen. Kuuntele itseäsi, koska kyllä sinä tiedät omat asiasi parhaiten. Eikä kannata turruttaa itseään turhaan. Kyllä siellä maailmassa on niitä ihmisiä, jotka tykkäävät sinusta juuri sellaisena kuin itse olet!!!

 

Minun huono itsetuntoni muodostui näistä tekijöistä:

-Koliikki-vauva (Syyllistämistä koliikkisuudestani)
-Huono syömään (Äiti ja isän äiti jaksavat tänä päivänäkin muistuttaa asiasta. Näin vanhemmalla iällä on tullut mieleen, että onko lapsi huono syömään, jos hän esim. syö simpukoita, katkarapuja, perusruokaa jne? Ei minusta. Lapsen ei kuulu syödä määrällisesti niin paljoa kuin aikuisen. On tervettä syödä, silloin kun on nälkä.... Suvussani on nähtävissä aika paljon syömishäiriöitä. Äitini ja hänen siskonsa ovat anorektisia, isäni täti anorektinen ja myöhemmin loppuikänsä bulimikko, isäni 50 kg ylipainoinen ja isän äiti myös 40 kg ylipainoinen...Suhde ruokaan ei ole ollut siis normaali koko elinikänäni.)
-Koulukiusaaminen (alaaste, yläaste, lukio)
-Yksinäisyys lapsena ja nuorena
-Itsetuhoisuus (viiltely ja itsemurha-ajatuksia)
-Pakko olla parempi kuin muut-ajattelumalli (10 oppilas, stipendejä, urheilusuorituksia)
-Ajoittaisia syömishäiriöitä laidasta laitaan

Selviytyminen:

.Muuttaminen ensin 200 km päähän vanhemmistani lukion jälkeen
-Hyvä seurustelukumppani (myöhemmin myös mieheni), joka antoi minulle aikaa keskustella vaikeista asioista ja hän antoi toivoa myös paremmasta ja tuki päivittäisessä elämässä.
-Vanhempia nähdessä noin muutaman kuukauden välein äitini ensimmäiset kommentit lapsuuden kotiin tullessa olivat "mene vaa'alle, olet lihonnut", "leikkaa hiuksesi, käy kampaajalla" tms. Nämä komentit satuttivat todella paljon.
-Uskoon tuleminen
-Muuttaminen 100 km päähän vanhemmistani. (Näimme tällöin kesällä aika usein mökillä, mutta oma auto mahdollisti pakenemisen aina omaan kotiin 100 km päähän vaikka keskellä yötä.)
-Appivanhempien avoimuus ja ymmärtäväisyys perhettäni kohtaan ja käytöstäni kohtaan.
-Muuttaminen Afrikkaan. (Yhteydenpito vain kirjoittamani blogin ja muutaman sähköpostin avulla.)

Minua on auttanut oleminen erossa niistä ihmisistä, jotka eivät osaa arvostaa minua. Nyt olen tarpeeksi vahva ollakseni minä ja sanoa miltä minusta tuntuu ja mitä minä haluan. Suurin kiitos tästä kuuluu aviomiehelleni.

Olen keskustellut myös suhteistani ystävieni kanssa. Mutta se ei ole aina helppoa, varsinkaan jos ei ole ystäviä tai ei pysty vielä luottamaan ystäviinsä. Varsinkin pieneillä paikkakunnilla tämä on vaikeaa, kun kaikki ovat kiinnostuneita toisten asioista. Isommissa kaupungeissa on helpompi olla se kuka on ja puhua itselleen vaikeista asioista.

 

Se jos on lapsena vähätelty. Se, jos ei pärjää siinä missä muut. Se kun on aina kaikkein pienin ja muiden tiellä. Koulukiusaus. Vanhempien oma minäkuva heijastuu lapseen myös, vanhempien tapa puhua itsestään.

 

Yhtä asiaa en tajua: Miksi Suomessa nainen ei saa ajatella olevansa kaunis?? Jos joku sitten on luonnostaan hyvännäköinen, niin kyllä riittää ihmisillä sanomista tämän kauniin ihmisen "kopeudesta" ja muista keksityistä "vioista"! Ettei vaan se kaunis jotenkin ylpistyisi, se pitää siis lytätä ja saada sille yhtä huono itsetunto kuin muillakin. Miksi??

 

Itse olen selvinnyt kiusaamis- ja mollausyrityksistä sillä, että olen ajatellut kiusaajan olevan minua tyhmempi. Jos joku on minua fiksumpi, hän harvemmin kiusaa, koska fiksulla ihmisellä ei ole tarvetta kohottaa huonoa itsetuntoaan polkemalla muita.

 

Luen tätä ketjua ihan itku silmissä. Mulla on aina ollu tosi huono itsetunto, ja on vielä näin aikuisenakin. Mua on kiusattu ja syrjitty jo ennen kouluaikoja ja kouluaikana, eikä mun muutamat kaveritkaan ole kauheasti itsetuntoa nostattaneet nälvimisellään. Koen olevani todella ruma, tyhmä ja epäonnistunut ihminen. Noiden kokemusten takia mulle on myös kehittynyt parikin mielenterveysongelmaa (ahdistuneisuushäiriötä). En kuitenkaan ole itsetuhoinen. Kai mulla siis palaa pieni toivonliekki jossain syvällä sisimmässä...

 

Mulla vaikutti se että, muutin kotipaikkakunnalta vieraaseen kaupunkiin 18v. Muutin sillon avoliittoon ex miehen kanssa. vuoden yhessä olon jälkeen meijän suhde meni perseliitoa alamäkeen. Mua kohtaan käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Käytti huumeita, alkoholia ja hormoneita ja sit sai niitä ihme napsuja et sekos. Selvinkinpäin kävi monesti käsiks, jos joku asia ei menny hänen mielensä mukaan. Neljä vuotta asuttiin yhessä ja sinä aikana alko mun itsetunto laskee, syytin itteeni kaikesta. Exä monesti sano et oon pilannu kaiken ja aiheutan sille ongelmia. Sen lähelle ei saanu mennä ja jos menin niin työnsi aina pois ja käski mennä muualle hinkkaamaan. Ei koskaan ite tullu meijän suhteen aikana mun lähelle, paitsi alkuaikoina kun ei vielä yhessä asuttu. Määräili mua ja olinkin sen pompoteltavissa aivan täysin. Mulla ei parin vuoden yhessä olon jälkeen ollu omaa tahtoa ollenkaan. Retkahdin ite alkoholiin ja siitä tuli mulle ongelma, kierre jota en kyenny katkasee.

Nykyään menee paremmin, mutta huono itsetunto on edelleen. Kuitenkin noi tapahtumat on niin jääny mieleen, että huonoina hetkinä ne nouseen mieleen aina uudestaan ja uudestaan. Ne tilanteet ei koskaan häivy mielestä kun exä kävi kimppuun väkivaltasena ja aina mää ite jouduin alistuu ja pyytää anteeks. Toisinaan sain anteeks ja usein vielä kaiken päätteeks mua nöyryytettiin.

Tossa nyt syitä lyhennettynä, mitkä mun itsetuntoon on vaikuttanu ja tulee varmasti loppuelämäni vaikuttamaan. Vaikka sanotaan että tollaset unohtuu, kun ne vaan päättää unohtaa. Niin, ei se niin mee, valittevasti ne jää ihmisen mieleen ikävinä muistoina ja sitä kautta noi vaikuttaa itsetuntoon.

 

Kiitos. Samoin kuin ystävälläsi niin minullakin on rankka tausta ja ihan aikuisikään asti. Epäilen että minut on jätetty yksin huutamaan vauvasta asti ja pahempaakin. Ainakin n. parin kuukauden ikäisenä minut on jo jätetty päiviksi hoitoon ihmiselle joka on pahoinpidellyt minua monin eri tavoin. Ensimmäisen pahoinpitelyn jonka tiedän varmaksi (sen nähnyt ihminen on kertonut sen minulle ) on tapahtunut ennen vuoden ikää. Koska olin huutanut (mitähän vauvat yleensä tekevät? ) minua oli lyöty selkään ja jalkoihin niin että ne menivät ruhjeille ja mustelma oli kattanut liki koko selän ja jalat ainakin polviin asti.

(tuntuupa vaikealta kirjoittaa minä muodossa jotenkin olen erottanut tuon tarinan (ja muunkin lapsuuteni ) tapahtuneeksi "sille vauvalle" tai "sille lapselle" ei minulle itselleni, vaikka tottakai järjellä tiedän sen olleen minä. :ashamed: (pistäkää sekoilu kellonajan piikkiin tai jotain ) )

Terapiasta ei juurikaan mitään apua ole ollut ja tällä hetkellä sitä ei ole mistään saatavillakaan. Aika toivoton olo sen suhteen että koskaan saisin normaalia elämää, mutta onhan se lohduttavaa tietää että joku on noussut.

Tuntuipa pahalta lukea tarinaasi. Muista, että sinäkin olet arvokas ihminen. Voimia ja minä haluan uskoa että ihmisellä on valtavat voimat sisällään selviytyä voittajana elämässään. Muista ne hyvät puolet sinussa, tämäkin mielestäni vaati rohkeutta, voimaa ja uskallusta että kirjoitit asiasta, niinkuin mainitsit tuntui oudolta. Joku voisi torjua tuon asian ja se ei ehkä hyvä asia olisi itsensä kannalta; kantaa sitä alitajunnassa mörkönä.

 

Voikos vauva B:tä pelastaa enää "normaaliksi" aikuisena vai onko se toivoton tapaus?

Vauva b voi aikuisena itse hoitasa itsensä terveeksi. Ehkä hän tarvitsee siihen terapeutin apua, mutta kaikki vastaukset hänelläkin on jo sisälään, terapeutti auttaa löytämään oikeat kysymykset.
Martti Paloheimon mukaan (kannattaa lukea kirja Suomalaisen lapuuden haavat, kuinka sinua kohdeltiin) parasta apua kotibvammaisuuteen, joksi hän sanoo tilaa, jossa vauva B elää, on vertaistukiryhmät.

 

Kertokaa huonoon itsetuntoon johtavia syitä. Millaiset kokemukset sen aiheuttat ja voiko lapsuuden tapahtumat tosiaan vaikuttaa vielä vanhana? Miksi en saa itsetuntoani kohdalleen? Koko elämä on pilalla sen takia.

Identiteetti ei käsitteenä tarkoita mitään yhtenäistä, pysyvää kokonaisuutta, vaan se muodostuu ja muuttuu koko ajan.
Ihmisen yksilöllinen identiteetti muodostuu lukuisista määreistä. Itsensä voi määritellä ammattinsa, vanhempiensa, lastensa, maantieteellisen sijaintinsa, työyhteisönsä tai esimerkiksi harrastuksensa perusteella. Sisäinen dialogimme kertoo meille sen, millaisena itsemme näemme, mihin uskomme kykenevämme ja minkä arvoisia koemme olevamme.
Siinä, missä jokaisella meistä on lukuisia mahdollisuuksia muodostaa käsitys siitä, keitä olemme ja millaisia olemme, on meillä myös mahdollisuus muokata näitä käsityksiä pohtimalla, auttaako kyseinen piirre minua, vai estääkö se toimimasta tai kenties kokonaan menemästä eteenpäin.

Jokainen meistä kokee joskus negatiivisia tunteita ja voimattomuutta. Kaikki meistä pelkäävät joskus epäonnistuvansa. Se, mikä erottaa itsensä toteuttajan niistä, jotka eivät onnistu, ei ole se, mitä heille tapahtuu, vaan se, miten he siihen suhtautuvat.
On oleellista hyväksyä negatiivinen ajatusketju osana inhimillisyyttä ja toimia siitä huolimatta, sillä negatiivisista tunteista ei pääse eroon niitä välttelemällä. Esimerkkinä tarina, jonka mukaan pitäisi olla ajattelematta suurta vaaleanpunaista elefanttia, mutta kuinkas käykään, näet mielessäsi tällä hetkellä juuri sen.
Sisäinen dialogisi määrittelee ja muokkaa vahvasti omaa käsitystäsi itsestäsi. Jos uskot että olet arvokas ja vahva, ajan saatossa nämä käsitteet muodostuvat osaksi identiteettiäsi.
Näin ystävänpäivän lähestyessä, voisit kirjoittaa itsellesi ystävänpäiväkortin tai kirjeen, sillä olethan oman elämäsi tärkein henkilö. Tämä erityisesti teille, heille ja meille, jotka yleensä tai usein keskittyvät negatiivisiin puoliinsa.

Esimerkki: Henkilö on lähdössä viettämään iltaa ystävättärensä kanssa ja meikatessaan manaa tälle vatsamakkaroitaan, ryppyjään, huonoa itsetuntoaan ja kurjaa elämäänsä. Sen lisäksi, että moinen tuskin kohottaa kenenkään mielialaa, henkilön aivot oppivat kaiken sanotun, kuin se tulisi ulkopuolisen suusta, jolloin ongelma pahenee, henkilön minäkuva vääristyy entisestään ja olo on aina vain kurjempi.
Uskallan olettaa, että harvat meistä sanoisivat parhaalle ystävälleen sellaisia asioita, joita itsellemme sanomme tauotta, päivittäin, unohtaen tai ymmärtämättä, kuinka paljon moinen vaikuttaa omaan käsitykseen itsestämme.

Tee tänä ystävänpäivänä poikkeus. Kirjoita itsellesi kortti tai kirje, kuin kirjoittaisit rakkaimmalle ystävällesi. Kerro itsellesi hyvät ja kauniit piirteesi. Kehu itseäsi, sillä sitä voi harvoin tehdä liikaa. Tunnusta itsellesi, että olet joka ikisen kehun arvoinen. Olet ansainnut olla onnellinen kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut. Keskity kirjoittamiseen ja tee se huolella. Älä jätä itsekritiikille tilaa. Säilytä kortti ja lue se aina, kun tunnet itsesi voimattomaksi. Usko siihen mitä sanot. Anna itsellesi lahja. Uusi hajuvesi, viikonloppu kylpylässä tai vaikka rauhallinen koti-illallinen kynttilän valossa. Tee se itsellesi, mitä haluaisit ja toivoisit muilta. Sano itsellesi ne asiat, mitä odotat toisten sinulle sanovan.

 

Oma huono itsetuntoni johtuu ainakin osittain siitä, että en ole kokenut olevani isälleni riittävä muuten kuin silloin, kun on mennyt hyvin eli on ollut töitä, opiskelua tmv. Toisaalta minusta tuntuu, että narsismi ja huono itsetunto on hyvin lähellä toisiaan.

 

Mun itsetunto on ollu tavallaan ulos päin aina hyvä, mut silti oon kärsiny aina huonosta itsetunnosta. Se johtuu varmaa siit et kaverit on aina tehty ilkeetä pilaa ja oon hyvä uskosena menny lankaan. Oon aina ollu tosi huono koulussa vaikka kuinka yrittäsin niin saan aina huonoja numeroita ja se lapsena teki surulliseks ja laski itsetuntoa. Olen myös koko lapsuuteni luullut olevani rumempi kun muut ja nyt vanhempana kun katson kuvia olin ihan yhtä nätti kun muut.. sitä en vaan muista kuka sai mut luulemaan näin..

 

mut kasvatettiin aina silleen että "toiset on parempia ku me ollaan vaan tämmösiä". No kohtelias ja tykätty musta tuli, mutta en pitäny itteeni minkään arvosena, enkä siksi osannu esim koulukiusaamisesta kertoa opettajille tai vanhemmille, kun ajattelin että olen ansainnu sen.

Kun kasvoin aikuiseksi ja mies (jonka kanssa olen ollut jo toistakymmentä vuotta) osoitti kiinnostusta, mä ajattelin ensin että olisi mahdotonta että joku niin mukava ois oikeesti kiinnostunu minusta, ajattelin että se on lyöny vetoa tms. Olin ihan ihmeissäni että joku oikeesti vois rakastua minuun niin nopeasti, kun olin kumminkin "vaan tämmönen". Pikkuhiljaa on itsetunto parantunu, nyt se on kai ihan ok

 

En ymmärrä miksi minulla on huono itsetunto. Lapsuus ollut hyvä, eikä ole kiusattu. Olin aika suosittukkin kaveripiirissäni. Varsinkin lukion jälkeen itsetunto mennyt huonommaksi. Olen epävarma ja tuntuu että aina epäonnistun. Enkä enää jaksa kovin edes yrittää mitään, kun se tuntuu turhalta. Ahdistuneisuuttaki on todella usein varsinkin ihmisten uusien ihmisten seurassa. Lapsena myös koin ahdistuneisuutta. Ihmis suhteet ei ole toiminu ja siitäki paljon pettymyksiä. Olen kuitenkin toiveikas itseni kanssa ja haluaisin puhua jollekki ammattilaiselle. Vaikea puhua läheisille tai kavereille, koska tunne itseni taakaksi niile. Ja monet on sanonutki ettei mielellään kuuntele valitusta..