Mitä tekisit jos olisit minä? (asiaa yksinäisyydestä)

Kysyn täältäkin, olen niin epätoivoinen ja yksinäinen. Olen se, joka soittaa ja pyytää kylään/päästä kylään/kahville/lenkille... ja joka suurimman osan ajasta on kuitenkin yksin. Huomaan naamakirjasta miten muut ovat käyneet yhdessä monessa paikassa, miten ovat juhlineet synttäreitään, miten pitäneet kutsuja.

Minua ei ole pyydetty mukaan kertaakaan. Mitä tekisit jos olisit minä? Häipyisitkö koko naamakirjasta mieltä pahoittamasta? Antaisitko olla, pyyhkisit "ystävien" numerot pois puhelimesta?

Itse en tiedä mitä tehdä, on ollut tämän asian suhteen paha mieli jo pitkään. Huomaan, etten ole kenellekään tärkeä.

 

mä järjestäsin myös noita illanistujaisia itse ja pyytäisin kavereita osallistuun. Muutamia kertoja tuollasta, lenkille pyytämistä, kahville pyytämistä yms ni kyl ne kaverit alkaa suhun ottaan yhteyttä ja pyytää mukaan.

 

Mä häipyisin ja olisin yksin. Mä olen vähän sellanen, mutta en mä tiedä kannattaako sun olla?

 

[QUOTE="hmm";26973274]mä järjestäsin myös noita illanistujaisia itse ja pyytäisin kavereita osallistuun. Muutamia kertoja tuollasta, lenkille pyytämistä, kahville pyytämistä yms ni kyl ne kaverit alkaa suhun ottaan yhteyttä ja pyytää mukaan.[/QUOTE]

Arvaa mitä? Olin järjestämässä kutsuja, suunnittelin tarjottavia ja tadaa! Kukaan ei lupautunut tulemaan paikalle. Peruin koko jutun häpeissäni.

 

Mä häipyisin ja olisin yksin. Mä olen vähän sellanen, mutta en mä tiedä kannattaako sun olla?

Näin varmaan kannattaa tehdä. En edes täällä saa mitään vastauksia, niin nolla ihminen olen.

 

Arvaa mitä? Olin järjestämässä kutsuja, suunnittelin tarjottavia ja tadaa! Kukaan ei lupautunut tulemaan paikalle. Peruin koko jutun häpeissäni.

Mun esikoiseni on valitellut samaa. Nykyisin tuntuu olevan tapana, että toisen järjestämiin juhliin tullaan vain siinä tapauksessa, että ei keksitä mitään muutakaan tekemistä. Ilmoittaudutaan hetken mielijohteesta, mutta kun juhlapäivä koittaa, ei tullakaan. Totesin saman itse aikoinaan, kun järjestelin palstalaisten miittejä. Alussa (siis silloin 10 vuotta sitten) kaikki ilmoittautuneet tulivat ja tulipa joskus sellaisiakin, jotka eivät olleet ilmoittautuneet ja jouduin ravintolan kanssa sopimaan lisäpaikoista varaamaani pöytään. Parhaimmillaan meitä oli yli 20 eri puolilta Suomea. Vuosien varrella asia muuttui ja koin aika noloksi 12 hengen pöydän varattuani sanoa tarjoilijalle, että ei meitä olekaan kuin 3. Lakkasin järjestämästä miittejä. Toki lapset/lapsenvahdit/itse voi sairastua, mutta melkoisia epidemioita iski noiden miittejen aikaan

Mä kuulun niihin, jotka aika harvoin tekevät aloitteen. Kun teenkin, niin se aloite on yleensä extempore ja päivä on tänään. Onneksi ystäväni tietävät tämän eivätkä ainakaan toistaiseksi ole napisseet siitä, että heidän pitää aina ottaa yhteyttä. Mä kyllä pyrin järjestämään kalenterini niin, että voin heitä heidän ehdottamaansa aikaan tavata. Mulla on kuitenkin tiivis lähisuku ja sen vuoksi kaikenlaista kissanristiäistä lähes joka viikonloppu, joten aina tapaaminen ei onnistu. Lisäksi työni on sellaista, että arki-illoiksi en mielelläni sovi mitään. Jos huomisillaksi sopisin jonkun tapaamisen, tänään iltapäivällä saatan saada tietää, että mun onkin lähdettävä huomenna Turkuun, Poriin tai Kuopioon. Ja se taas tarkoittaa sitä, että olen vasta aika myöhään illalla kotona.

Sinuna en nyt ihan heti naamakirjasta lähtisi tämän asian takia. Kuitenkin miettisin, kannattaako kutsua ja kysellä niitä, joille ei ikinä eikä koskaan sovi. Koittaisin etsiä sellaisia ihmisiä, joilla elämäntilanne on kutakuinkin sama kuin sinulla. Mä olen elämäni aikana todennut sen, että parisuhteessa elävien kanssa tilanne on hankalampi kuin sinkkujen ja yksinhuoltajien. Pariskunnat viettävät mieluummin aikaansa muiden pariskuntien kanssa. Ihan ymmärrettävääkin, harvaa miestä kun akkojen jutut kiinnostaa. Parhaimmat ystävyyssuhteeni olenkin solminut toisten yksinhuoltajien kanssa, koska he - jos lapset voi ottaa mukaan - ovat vapaampia lähtemään ihan milloin huvittaa ja vaikka yöpymäänkin lapsineen toisen luona, kun ei ole puolisoa kotona odottamassa.

 

Näin varmaan kannattaa tehdä. En edes täällä saa mitään vastauksia, niin nolla ihminen olen.

No ei se haittaa, monikaan meistä ei ole muiden kuin oman elämänsä sankari, itseni mukaanlukien. Mutta ei siitä kannata masentua. Mä olen aina ollut huono ystävystymään ja mulla on vain muutama ystävä, mutta kyllä mäkin olen joutunut sanomaan hyvästit muutamalle vanhalle ystävälle erinäiste syiden vuoksi, toisaalta on tältä matkan varrelta tarttunut mukaan muutama uusikin kamu.
Mutta jos tulee jatkuvasti torjutuksi ja ulkopuolelle jätetyksi jossain ystäväpiirissä, niin en mä näe syytä siinä väksin roikkua. Toivottavasti sä kuitenkin tapaat uusia ihmisiä, uusia työkamuja tms.????? Tsemppiä!

 

Älkaisin miettiä puuhaa, jota voin tehdä yksin. Luopuisin mielessäni niistä ihmisistä, jotka eivät ole minusta kiinnostunut, mutta pitäisin heihin silti kohteliaat ja hyvät välit. Näin olen tehnytkin. Pyydän kylään kyllä, mutta odotan sitten itse että minut kutsutaan seuraavaksi. Jos ei kutsuta, niin olkoot, en rupea roikkumaan.

Päivitän tilaa asioilla, jotka olen itse tehnyt ja joista pidän. En missään tapauksessa laita nyyhkypäivityksiä tai puhu olevani yksinäinen. Kiertoviestit päivityksissä ovat vihoviimeisiä, ne antaa ihmisestä nolon ja säälittävän kuvan.

Keskittyisin itseni säälimisen sijaan tekemään sitä, mistä eniten pidän. Olen siis näin tehnytkin. yksinäisyyskriisien jälkeen olen viimein onnellinen, enkä kaipaa ns ystäviä. Jos joku tahtoo seuraani, niin tervetuloa, mutta olen lakannut aktiivisesti yrittämästä.

 

Miekii kaipaisin hieman äksöniä. Mammaseuraa minulla ei ole koskaan ollut, mutta Pohjois-Karjalassa asustelevat voivat laittaa yv, jos vaikka kahviteltais?

 

Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.

Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan

MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.

 

Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.

Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan

MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.

täällä toinen yksinäinen. muhun ei kukaan ota yhteyttä. lopetin itsekin, koska väsyin siihen ja toisaalta oli tilanteita että olisin tarvinnut ystävää, olisi ollut kiva jos joku olis edes kysynyt mitä sulle kuuluu... ei kukaan. mulla on siis vaan oma perhe (mies + lapset) ja työkaverit töissä (ei kuitenkaan heidänkään kanssa ystävyyttä vaan työtoveruutta). sieläkin itseasiassa kerran kuulin että olivat järjestäneet illan istujaiset- minä sain tietää niistä vasta monta kuukautta myöhemmin.... että silleen. siskon kans satunnaisesti olen yhteyksissä...

 

Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.

Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan

MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.

Mulle tuli mieleeni, että annatkohan sä toisille jonkin "signaalin", että odotat kaverisuhteelta enemmän kuin satunnaista kahvittelua? Että kaverisuhteesta pitäisi syntyä ystävyyssuhde? Tänä päivänä monien elämä on niin hektistä, että ei yksinkertaisesti ole aikaa tavata muita kovin usein. Ihmisillä on työt, perheet, omat ja lasten harrastukset, ystävät ja sukulaiset ja vielä tarvittaisiin aikaa ihan vaan olemiseen tekemättä mitään.

Mä olen saanut uusia kavereita ja ystäviä tämän palstankin kautta, mutta lähtökohta on alussa ollut lähinnä se, että kiva saada kasvot jollekin, jonka kanssa lähes päivittäin täällä keskustelee. Välissä voi olla pitkiäkin aikoja, kun ei olla yhteyksissä irl, mutta sitten taas tavataan. Yhden palstalaisen kanssa ollaan sovittu, että kun hän on yksikseen lähdössä stadin etnisiin kauppoihin, niin ottaa yhteyttä ja jos mulla ei ole mitään estettä, lähden mukaan. Kunhan nämä loppukesän kiireet säilömisineen ym hommineen loppuvat, kutsun tämän palstalaisen perheineen meille joku sunnuntai päivälliselle. Oli tarkoitus kutsua jo viime keväänä, mutta oltiin sitten molemmissa perheissä juuri silloin sairaana.

Mä olen tarjonnut palstalaisille majoitusta meillä, kun ovat tulleet pääkaupunkiseudulle. Olen myös itse saanut seuraa esim Oulusta, kun olen ollut menossa sinne työmatkalle. Palaveri on kestänyt vain tunnin, mutta kone on lähtenyt aamulla ja paluulento on iltapäivällä, ja olen huudellut täällä, mitä kivaa Oulussa voisi keksiä neljäksi tunniksi. Palstan kautta olen saanut henkilökohtaisen Oulu-oppaan, joka haki mut kentältä ja esitteli Oulua siihen asti, että mun piti mennä palaveriin

Palstalla on aika ajoin niitä "kaveria etsitään" ketjuja ja lisäksi on rekkautuneille ihan oma osionsakin. En tiedä, miten palstalaiset ovat niistä löytäneet kahvittelu tai muuta seuraa, mutta mun mielestä ainakin kannattaisi kokeilla.

 

Hei,oo iloinen, kuuntele toisia, älä dominoi, etsi aktiivisesti tekemistä ja ystäviä, älä sure, hyväksy itsesi, hyväksy toiset. ole suvaistevainen, kiinnostunut ja kiinnostava, armollinen, hauska...Viihdy myös omassa seurassa, ja katso mitä toinen tahtoo. Ehkä oot liian kaunis tai liian ruma, toiset voi olla kateellisia, pelätä sinua tms. Mitä vain. Ootko liian älykäs, rikas, köyhä, masentunut.? Kaikk ihmiset on itsekkäitä, ne haluaa olla toistenkin seurassa ITSENSÄ seurassa. Ihmiset rakastaa itseään vain. Näin on minusta.
Monet on yksinäisiä! Ihmiset on usein ajattelemattomia. Jokaisessa on jotain hyvää ja ainutlaatuista. Nyt mietit mistä sulle ystävä? Kansalaisopiston kurssi, harrastus, joku paikka?? ootko kuullut, hymyile, ja maailma hymyilee sinulle?

 

Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.

Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan

MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.

Minullakin on ihana mies. Olen miettinyt, onko se yksi syy ulkopuolisuuteeni. Kun juttelen kavereille, en voi koskaan yhtyä siihen miesvalitukseen. En osaa eläytyä siihen naisen osaan, että elämä olisi rankkaa ja että kotihommat kaatuisivat päälle... En osaa eläytyä siihen, kun joku sanoo, että on ihanaa kun mies vie lapset ulos, että itse saa siivota. En osaa asettua siihen asemaan enkä tunne mitään samankaltaisuutta, kun ystävä valittaa, miten mies epäonnistuu siivousyrityksessään ja sitten suuttuu, kun hänelle huomautetaan lattian olevan aivan saippuassa. Lisäksi minun lapseni ovat jo isoja. Kun minun lapset oli pieniä, otin heidät aina mukaan eikä heistä ollut vaivaa. Olivat sellaisia, etteivät koko ajan huutaneet aikuisten päälle. Nyt kavereilla on lapsia. Niiden kanssa on vaikea mennä mihinkään. Ruokaoöydässä ne sotkee ja ne huutaa eikä viihdy. Minun oletetaan koko ajan haluavan huomioida ne lapset (jonka teenkin niin hyvin, kuin osaan, käsi sydämellä, jotta vieraat kokisivat olevansa tervetulleita) minun lapsieni takia ei koskaan huomioitu. Oletettiin, että he kulkevat vain mukana, näkymättöminä. Minä sain lapsiani usein hoitoonmummolaan, kaverini eivät saa koskaan.

Arvelen, että nämä asiat ovat niitä tekijöitä, jotka erottavat meitä. Välit ovat viilenneet yleensä kun joku on alkanut seurustella. Kaikki vierailut ovat alkaneet harveta heidän saatua lapsia.

 

Hei,oo iloinen, kuuntele toisia, älä dominoi, etsi aktiivisesti tekemistä ja ystäviä, älä sure, hyväksy itsesi, hyväksy toiset. ole suvaistevainen, kiinnostunut ja kiinnostava, armollinen, hauska...Viihdy myös omassa seurassa, ja katso mitä toinen tahtoo. Ehkä oot liian kaunis tai liian ruma, toiset voi olla kateellisia, pelätä sinua tms. Mitä vain. Ootko liian älykäs, rikas, köyhä, masentunut.? Kaikk ihmiset on itsekkäitä, ne haluaa olla toistenkin seurassa ITSENSÄ seurassa. Ihmiset rakastaa itseään vain. Näin on minusta.
Monet on yksinäisiä! Ihmiset on usein ajattelemattomia. Jokaisessa on jotain hyvää ja ainutlaatuista. Nyt mietit mistä sulle ystävä? Kansalaisopiston kurssi, harrastus, joku paikka?? ootko kuullut, hymyile, ja maailma hymyilee sinulle?

Minä ihan oikeasti: kuuntelen toisia ja olen heistä kiinnostunut, hyväksyn heidät. Yritän olla avoin sillä hyvällä, ei-valittavalla tavalla. Hymyilen paljon. Minusta teen kaikkea mitä "pitääkin" mutten liikaa.

En ole kaunis, enkä rumakaan. En rikas enkä älykäs. Seurassani kyllä nauretaan ja keskustellaan, mutta aina se jää. Olen sellainen täyte-ihminen, mutta kuten Keittiönoita totesi, ihmisten elämät taitavat tosiaan olla niin hektisiä ettei ne täytettä kaipaa.

Itse kaipaisin seuraa lenkille ja asioille, syömään tai elokuviinkin vaikka. Kaipaisin seuraa, siis muita ihmisiä.

 

Mutta jos ei ole enää ketään jolle soittaa...

Ei välttämättä kannata sieltä facesta lähteä, poistat vaan nuo "kaverit" kaveri-listalta.

 

Vieras numero 14.

En minäkään valita miehestäni, ei ole mitään tarvetta. Hän hoitaa kotia siinä missä minäkin ja lapsia sitten omien töidensä jälkeen oikein mallikaasti. Hän on luonnollinen ja rakastaa minua ja antaa minulle ne omat hetkeni lenkillä, kaupassa, kahvilassa ihan niin kuin se olisi maailman luonnollisin juttu.

Minulla on pieniä lapsia, he ovat välillä vähemmän vieraskoreita mutta pidän heitä "kurissa ja nuhteessa". Muillakin äideillä on pieniä lapsia. Esimerkki elämästäni: vein vanhempaa lastani kerhoon ja jäin kerhon ulkopuolelle korjaamaan rattaita parempaan asentoon kuopukselle. Ympärilläni oli äitejä, osa heistä naamakirjakavereita, osalla on numeroni. Heistä kukaan ei jäänyt puhumaan kanssani, vaikka itse kysyin mitä kuuluu? Kaksi jutteli keskenään, toinen meni autoonsa. Lähdin pihasta yksin, vaikka ne kaksi kävelivät samaan suuntaan. Tulivat jäljessäni, iloisesti jutellen.

Kotona itkin. Miten tämä on mennyt tällaiseksi?

 

Minä ihan oikeasti: kuuntelen toisia ja olen heistä kiinnostunut, hyväksyn heidät. Yritän olla avoin sillä hyvällä, ei-valittavalla tavalla. Hymyilen paljon. Minusta teen kaikkea mitä "pitääkin" mutten liikaa.

En ole kaunis, enkä rumakaan. En rikas enkä älykäs. Seurassani kyllä nauretaan ja keskustellaan, mutta aina se jää. Olen sellainen täyte-ihminen, mutta kuten Keittiönoita totesi, ihmisten elämät taitavat tosiaan olla niin hektisiä ettei ne täytettä kaipaa.

Itse kaipaisin seuraa lenkille ja asioille, syömään tai elokuviinkin vaikka. Kaipaisin seuraa, siis muita ihmisiä.

Näetkö vaihtoehtona sen, että noihin olisi jokaiseen eri kaveri? Nimittän jostain voisi saada lenkkiseuraa, mutta sama ihminen ei välttämättä olisi kiinnostunut kahvitteluista, ravintoloissa syömisestä tai elokuvista. Joku toinen taas lähtisi mielellään jonnekin ravintolaan syömään, mutta ei lenkille. Mulle on vuosien myötä syntynyt ystävä&kaveripiiri, joista muutamaa voin kysyä kanssani esim Hengen ja tiedon messuille tai Maailma kylässä festareille, mutta läheskään kaikkia ei moiset jutut kiinnosta. Yhden kanssa taas käydään aina syömässä pitkän kaavan mukaan, kun tämä henkilö on pääkaupunkiseudulla. Etsitään uusia ravintoloita ja nautitaan pitkään ja hartaasti hyvästä ruuasta ja viinistä.

 

Vieras numero 14.

En minäkään valita miehestäni, ei ole mitään tarvetta. Hän hoitaa kotia siinä missä minäkin ja lapsia sitten omien töidensä jälkeen oikein mallikaasti. Hän on luonnollinen ja rakastaa minua ja antaa minulle ne omat hetkeni lenkillä, kaupassa, kahvilassa ihan niin kuin se olisi maailman luonnollisin juttu.

Minulla on pieniä lapsia, he ovat välillä vähemmän vieraskoreita mutta pidän heitä "kurissa ja nuhteessa". Muillakin äideillä on pieniä lapsia. Esimerkki elämästäni: vein vanhempaa lastani kerhoon ja jäin kerhon ulkopuolelle korjaamaan rattaita parempaan asentoon kuopukselle. Ympärilläni oli äitejä, osa heistä naamakirjakavereita, osalla on numeroni. Heistä kukaan ei jäänyt puhumaan kanssani, vaikka itse kysyin mitä kuuluu? Kaksi jutteli keskenään, toinen meni autoonsa. Lähdin pihasta yksin, vaikka ne kaksi kävelivät samaan suuntaan. Tulivat jäljessäni, iloisesti jutellen.

Kotona itkin. Miten tämä on mennyt tällaiseksi?

Ne on vaan kusipäitä. Ehkä sulla menee vähän liian hyvin? Mun paras ystävä on puoliso. Mitä enemmän saan olla hänen seurassa. Sitä enemmän hänen seuransa minua kiinnostaa. Kaverit on kivoja sillointällöin, mutta se ei voita sitä helppoutta, mikä onan muehen kanssa on. Ehkä olen mikannut siinä, ettei minulla ole ollut bestiksen paikka vapaana sydämessä enää viiteentoista vuoteen. Naiset kai on sellaisia, että niillä on aina joku bestis. No, minulla se on mies. Naiskaverit eivät osaa tehdä oloani yhdellä katseella niin hyväksi, kuin mies.

Kun saa niin paljon, sen menettää jossain muussa?

 

Näetkö vaihtoehtona sen, että noihin olisi jokaiseen eri kaveri? Nimittän jostain voisi saada lenkkiseuraa, mutta sama ihminen ei välttämättä olisi kiinnostunut kahvitteluista, ravintoloissa syömisestä tai elokuvista. Joku toinen taas lähtisi mielellään jonnekin ravintolaan syömään, mutta ei lenkille. Mulle on vuosien myötä syntynyt ystävä&kaveripiiri, joista muutamaa voin kysyä kanssani esim Hengen ja tiedon messuille tai Maailma kylässä festareille, mutta läheskään kaikkia ei moiset jutut kiinnosta. Yhden kanssa taas käydään aina syömässä pitkän kaavan mukaan, kun tämä henkilö on pääkaupunkiseudulla. Etsitään uusia ravintoloita ja nautitaan pitkään ja hartaasti hyvästä ruuasta ja viinistä.

Totta kai näen sellaisen vaihtoehdon, olen sitä yrittänytkin. Yhden äidin kanssa kävin kaksi kertaa lenkillä. Seuraavaa kertaa ei sovittu, kysyin viikon päästä lenkille mutta hänelle ei sopinut. Kahden viikon päästä kysyin uudelleen, silloinkaan en sopinut. Sanoin mielestäni ystävällisesti että pyydä sitten kun sinulle sopii, aika varmasti pääsen iltaisin lenkille

Tästä on puoli vuotta aikaa, olen käynyt lenkeilläni yksin.

Yhden ihmisen tiedän rakastavan kaupungilla pyörimistä ja olen häneltä kysynyt seuraa. Tuloksen varmaan arvaa? Voi miten kuulostan säälittävältä ihmiseltä

Syksyllä aloitan valokuvauskurssin, mutta nyt melkein pelkään mennä sinne. En edes oleta saavani ketään kaveria sieltä, olen alkanut pelätä niitä ihmisiä muuten vain.

 

Totta kai näen sellaisen vaihtoehdon, olen sitä yrittänytkin. Yhden äidin kanssa kävin kaksi kertaa lenkillä. Seuraavaa kertaa ei sovittu, kysyin viikon päästä lenkille mutta hänelle ei sopinut. Kahden viikon päästä kysyin uudelleen, silloinkaan en sopinut. Sanoin mielestäni ystävällisesti että pyydä sitten kun sinulle sopii, aika varmasti pääsen iltaisin lenkille

Tästä on puoli vuotta aikaa, olen käynyt lenkeilläni yksin.

Yhden ihmisen tiedän rakastavan kaupungilla pyörimistä ja olen häneltä kysynyt seuraa. Tuloksen varmaan arvaa? Voi miten kuulostan säälittävältä ihmiseltä

Syksyllä aloitan valokuvauskurssin, mutta nyt melkein pelkään mennä sinne. En edes oleta saavani ketään kaveria sieltä, olen alkanut pelätä niitä ihmisiä muuten vain.

Voi kurjuus Asuisitpa pääkaupunkiseudulla, niin musta saisi ainakin kahviloissa käymiseen ja ravintoloissa syömiseen seuraa. Mulla kun on jo aikuiset lapset, niin ei kotona tarvitse enää välttämättä laittaa ruokaa ja kaupungilla asioidessani käynkin usein jossain syömässä. Kaverin kanssa syöminen on aina paljon mukavampaa kuin Iltasanomien Ja mäkin opettelen just järjestelmäkameran käyttöä, olen ihan öö vielä sen kanssa, tosin kurssille en töiden vuoksi pysty menemään.

 

Sinua ei pidetä tärkeänä --> älä sinä pidä myöskään niitä ihmisiä tärkeänä itsellesi


Toisaalta jos kanssasi ei edes puhuta, voisit kerätä rohkeutesi ja kysyä miksi. Jos välit menee sen takia, onko se isojaan menetys?

 

Osaan kyllä just samaistua ap:n tunteisiin. Aikaa ennen lapsia meitä oli iso kaveripiiri joista moni mulle läheisiä ystäviä. Moni heistä aloitti lastenteon aikaisin, silti ystävyys jatkui vaikka itse olin lapseton. Siinä vaiheessä kun muiden lapset oli jo "isompia" itse vasta aloitin lastenteon. Siinä vaiheessä tapahtui jotain, mitä en vieläkään ymmärrä. Itse ravasin lapsen kanssa kavereilla kyläilemässä ja muutenkin pitelin yhteyttä. Jossain vaiheessa aloin miettimään että en jaksa enää olla se joka ainoana ottaa yhteyttä ja soittelee että tulen käymään. Jäin odottelemaan ja montaa yhteydenottoa odottelen vieläkin vaikka aikaa 4-5 vuotta. Ne ihmiset on vaan jäänyt elämästäni ja sitä monesti itsekseni surkuttelen.. (olen kyllä yrittänyt aina silloin tällöin että nähtäs ja järkättäs jotain kivaa mutta eipä noita sitten ole kiinnostanut joten varmaankin vuosi on mennyt etten ole monen kanssa ollut tekemisissä muuta kuin jossain fuckin naamakirjassa onnitelemassa synttäripäivänä). Tällä hetkellä omia "vanhoja" kavereita on vain kaksi, entisten reilu kymmenen sijaan. Noista kahdestakin vain toisen kanssa tulee nähtyä usein. Kyllä monesti kaipaisi ihmisiä jolle voisi soittaa että tuuppas käymään tai ootkos kotona tullaan lasten kanssa. (Mies paljon työreissussa joten ollaan keskenään lasten kanssa paljon). Mutta eipä ole enää kenelle soitella. Nooh, anopin ja äitin seurasta on tullut korvaamattomia

 

Voi kurjuus Asuisitpa pääkaupunkiseudulla, niin musta saisi ainakin kahviloissa käymiseen ja ravintoloissa syömiseen seuraa. Mulla kun on jo aikuiset lapset, niin ei kotona tarvitse enää välttämättä laittaa ruokaa ja kaupungilla asioidessani käynkin usein jossain syömässä. Kaverin kanssa syöminen on aina paljon mukavampaa kuin Iltasanomien Ja mäkin opettelen just järjestelmäkameran käyttöä, olen ihan öö vielä sen kanssa, tosin kurssille en töiden vuoksi pysty menemään.

Kiva kuulla, että jos asuisin siellä, saisin seuraa. Vaikutat ihanalta ihmiseltä ja kiitos vastauksistasi tähän ketjuun

Jotenkin tunnen, että jokin minussa on, miksi minua ei lähestytä kaikesta siitä huolimatta, mitä yritän ja mitä olen. Että kaikesta positiivisesta huolimatta jokin minussa on kai sitten kovin vaikeaa. Uskaltaisimpa laittaa kuvani tähän, voisitte sanoa, johtuuko se naamastani... heh.

 

Osaan kyllä just samaistua ap:n tunteisiin. Aikaa ennen lapsia meitä oli iso kaveripiiri joista moni mulle läheisiä ystäviä. Moni heistä aloitti lastenteon aikaisin, silti ystävyys jatkui vaikka itse olin lapseton. Siinä vaiheessä kun muiden lapset oli jo "isompia" itse vasta aloitin lastenteon. Siinä vaiheessä tapahtui jotain, mitä en vieläkään ymmärrä. Itse ravasin lapsen kanssa kavereilla kyläilemässä ja muutenkin pitelin yhteyttä. Jossain vaiheessa aloin miettimään että en jaksa enää olla se joka ainoana ottaa yhteyttä ja soittelee että tulen käymään. Jäin odottelemaan ja montaa yhteydenottoa odottelen vieläkin vaikka aikaa 4-5 vuotta. Ne ihmiset on vaan jäänyt elämästäni ja sitä monesti itsekseni surkuttelen.. (olen kyllä yrittänyt aina silloin tällöin että nähtäs ja järkättäs jotain kivaa mutta eipä noita sitten ole kiinnostanut joten varmaankin vuosi on mennyt etten ole monen kanssa ollut tekemisissä muuta kuin jossain fuckin naamakirjassa onnitelemassa synttäripäivänä). Tällä hetkellä omia "vanhoja" kavereita on vain kaksi, entisten reilu kymmenen sijaan. Noista kahdestakin vain toisen kanssa tulee nähtyä usein. Kyllä monesti kaipaisi ihmisiä jolle voisi soittaa että tuuppas käymään tai ootkos kotona tullaan lasten kanssa. (Mies paljon työreissussa joten ollaan keskenään lasten kanssa paljon). Mutta eipä ole enää kenelle soitella. Nooh, anopin ja äitin seurasta on tullut korvaamattomia

Kurjaa, että sinullakin näin