Mitäpä voi tehdä kun 8v ei vieläkään tervehdi tuttuja?

Ujo siis on. Joskus luokkakaveria voi moikata mutta useinpa ei sano mitään. Harmillista. Olen sanonut että kaverille tulee paha mieli kun ei moikata jne mutta eipä auta.

 

Mun yhden sukulaisen kaikki 4 lasta on samanalaisia ja mun nähdäkseni kyse on enemmänkin tapakasvatuksen puutteesta kuin ujoudesta. Kyllä ton ikäisen pitäsi jo osata ns. small talkin alkeet, tai siis että osais sanoa edes !moi mitä kuuluu?", vaikka ei oikeasti kiinnostaisikaan toisen kuulumiset.

 

Toisista en tiedä mutta meillä kyse ei ole mistään tapakasvatuksen puutteesa vaan ihan silkasta ujoudesta.

 

Meilläpä auttoi aika nopeasti se että aloin kiinnittää vastaamattomuuteen huomiota. Jos joku tervehti, pysähdyimme siihen paikkaan ja totesin kuuluvasti "tervehdipä [kaveria]" ja odotin kunnes tervehdys tuli. Ujohko tyttö havaitsi nopeasti että pääsee vähemmällä huomiolla jos heittää sen nopean "moi!" vastaan. Sietämätöntähän se on jos äiti alkaa hoputtaa tervehtimään...

Nyt on jo kuukaudessa tottunut tervehtimisiin ja vastailee reippaasti, joskus jopa itse tervehtii ensin!

 

Olen hiillostanut ja ollut hiillostamatta, ei vaikutusta. Jos huomautan että mikset moikannu, tulee hän selvästi itsekin harmistuneen oloiseksi ja sanoo että mä sitten seuraavalla kerralla...

 

Meillä on ihan samaa, tytöt 7, 9 ja 11v. Kaikki jättävät moikkaamatta jos en käske moikata. Täällä sain aikanaan haukut kun yritin keskustella asiasta, kerroin vaativani että 11v saa sen verran suunsa auki hammaslääkäristä lähtiessä että sanoo "moikka". Joidenkin mielestä painostan lastani enkä hyväksy häntä sellaisena kuin on, mutta mielestäni vanhempien tehtävä on vaatia ne alkeelliset käyttäytymissäännöt. Itsekseen nuo eivät tosiaan kaveriakaan moikkaa.

Kirjastossa eilen oli keskimmäisen partiokaveri, oma tyttöni meni tämän ohi ja kysyin "moikkaistko", tyttöni sanoi "no mun piti mutkun". Kun vain on niin ujo, että ei edes "moita" saa sanottua, niin onhan se elämä aika vaikeaa. En usko että he pääsevät asian yli jos heidän vain antaa olla, vaan tosiaan pitää vaatia kerta toisensa jälkeen, jotta he huomaavat ettei moin sanominen ole maailmanloppu.

Huvipuistossa istuttiin syömään samaan pöytään toisen äidin ja n. 10v tytön kanssa, ja tämä tyttö otti osaa meidän keskusteluumme. Keskimmäiseni tuumasi heidän lähdettyään, että olipa tuo tyttö mukava kun se puhui meille. No NIINPÄ! Siinä sitten otin puheeksi että itsestään antaa helposti töykeän mielikuvan jos ei sano mitään. Ehkä myös minun lapseni sen joskus sisäistävät.

Ei siis muuta kuin voimia sinnepäin, ymmärrän täysin kuinka turhauttavaa superujojen lasten kanssa välillä on.

 

Meillä ollaan pakotettu vastaamaan, samoin kuin kiittämään lahjoista. Sääntö on, että jos lahjasta ei kiitä, sitä ei saa vastaanottaa. Aina ovat sen kiitoksen sitten osanneet sanoa .

Tervehtimisessä olen ollut myös tiukkana. Toinen lapsista on to del la ujo, mutta silti on sen tervehdyksen saanut puristettua. Nyt osaa jo vaatimattakin tervehtiä kaikkia.

 

Sen verran edistystä tullut että moikkaa jos meille tulee joku tai jos me mennään jonnekin kylään. Mutta just tilanteet jotka tutulevat yllättäen, tuntuu olevan niitä pahinpia. Jos kokonaan jätän huomiotta, tuntuu se kyllä väärältä. Tavallaan opetan että on ihan ok ettei tuttuja tervehditä jne. Toisaalta jos joka tilanteessa huomautan, mietin onko se liian painostavaa. Hankalaa.

Kerran kysyin mikä siinä tervehtimisessä jännittää. Sanoi että pelkää että hänelle nauretaan. Yritin selittää että enemmän se herättää huomiota ja ihmetystä kun ei tervehdi.

 

Mä oon ollut mukulana samanlainen. Ja oli h e l v e t i n ahdistavaa kun siitä aina huomautettiin. "Pitää tervehtiä", "sano moi", "mitäs nyt sanotaan" jne.

Kyllä mä tiesin mitä pitäis sanoa, mutta kun ne sanat ei vaan tulleet suusta.

Nykyään ihan normaali kolmekymppinen nainen kuitenkin olen. En ujostele enkä ole kenenkään kynnysmatto.

 

Mä oon ollut mukulana samanlainen. Ja oli h e l v e t i n ahdistavaa kun siitä aina huomautettiin. "Pitää tervehtiä", "sano moi", "mitäs nyt sanotaan" jne.

Kyllä mä tiesin mitä pitäis sanoa, mutta kun ne sanat ei vaan tulleet suusta.

Nykyään ihan normaali kolmekymppinen nainen kuitenkin olen. En ujostele enkä ole kenenkään kynnysmatto.

Tervehtiä pitää, ja hyvä vain jos vanhemmat selaista vaativat. Jos ahdistaa, niin sitten ahdistaa. Säälipisteitä ei heru.

 

Tervehtiä pitää, ja hyvä vain jos vanhemmat selaista vaativat. Jos ahdistaa, niin sitten ahdistaa. Säälipisteitä ei heru.

Tässä kai mitään säälipisteitä haeta.

Mutta kerroinpa vain, että niistä ujoistakin lapsista kasvaa ihan normaaleja, elämässä pärjääviä aikuisia. On sitten lapsena tervehtinyt tai ei.

 

Tässä kai mitään säälipisteitä haeta.

Mutta kerroinpa vain, että niistä ujoistakin lapsista kasvaa ihan normaaleja, elämässä pärjääviä aikuisia. On sitten lapsena tervehtinyt tai ei.

Kyllä, mutta se lapsuuskin kuuluu yhtälailla elämään. Ei ainakaan meillä lapset skippaa sitä "pojat on poikia" mentaliteetillä, että kaiken saa tehdä tai jättää tekemättä oman maun mukaan kun lapset ovat vain lapsia.

Jotkut asiat on pakko tehdä, näihin kuuluu kiittäminen ja tervehtiminen ihan siinä missä esim. hampaiden pesu.