Miten äidin menettämisestä selviää?

Pakko tulla kertomaan että maksa-arvojen nousu johtuikin kolesterolilääkkeestä
Nyt kaikki arvot oli palautunu normaaleiksi, voi tätä helpotusta, ainakin hetkeks.
Luin ajatuksella kaikki viestit ja sain paljon apua niistä, kiitos.

 

Äitini kuolemasta tulee maanantaina vuosi täyteen. Pari ensimmäistä kuukautta meni kuin sumussa, monta kertaa huomasi että oli jo puhelin kädessä ja olin soittamassa äidille kun sitten tajusi ettei häntä enää ole. Nyt on alkanut helpottamaan, ikävä on vieläkin kova mutta ei sitä joka päivä ajattele ja on pystynyt hyväksymään asian.

 

muistot ja kaipuu jää ja kuuluvat elämään pahin suru hiipuu ajoittaiseksi kaipaukseksi tämä mietintäsi on jo surutyön alkua

Hyvin kuvattu,näin mullakin.t

 

Äitini kuoli viikko sitten, sairastettuaan vain 2 kuukautta. olimme loppuun saakka napanuoralla kiinni toisissamme.. On vaikea puhua selviytymisestä.. yksi askel kerrallaan päivässä eteenpäin. Hirveää, ahdistavaa, epätodellista jne. Olimme aina yhdessä ja loppuun saakka...Ainoa asia minkä nyt voi sanoa, on se että asiat tulee olla lähdön hetkellä niin hyvin, ettei surutyössä kuoleman jälkeen tarvitse miettiä "olisi pitänyt" asioita... ja lapsille sairaudesta kannattaa puhua jo nyt. Ja lapsen kommentit taivaasta ja pilven reunalla olevasta mummosta ovat niin kauniin lohduttavia..

 

[QUOTE="Sanna";26661224]Äitini kuoli viikko sitten, sairastettuaan vain 2 kuukautta. olimme loppuun saakka napanuoralla kiinni toisissamme.. On vaikea puhua selviytymisestä.. yksi askel kerrallaan päivässä eteenpäin. Hirveää, ahdistavaa, epätodellista jne. Olimme aina yhdessä ja loppuun saakka...Ainoa asia minkä nyt voi sanoa, on se että asiat tulee olla lähdön hetkellä niin hyvin, ettei surutyössä kuoleman jälkeen tarvitse miettiä "olisi pitänyt" asioita... ja lapsille sairaudesta kannattaa puhua jo nyt. Ja lapsen kommentit taivaasta ja pilven reunalla olevasta mummosta ovat niin kauniin lohduttavia..[/QUOTE]

Hei, menetin myös äitini hiljattain ja kaipaisin vertaistukea. Jos haluat ja jaksat vaihtaa kanssani ajatuksia, voit kirjoittaa osoitteeseen ande_76@hotmail.com

 

[QUOTE="ansku";26739244]Hei, menetin myös äitini hiljattain ja kaipaisin vertaistukea. Jos haluat ja jaksat vaihtaa kanssani ajatuksia, voit kirjoittaa osoitteeseen ande_76@hotmail.com[/QUOTE]

Osoite tuli väärin...eli osoitteeseen ande_76@luukku.com

 

Minulta kuoli äiti vuosi sitten. Itse nyt 30v. Asuttiin pari viimeistä vuotta eri paikkakunnilla, mutta soiteltiin usein ja läheisiä oltiin. Äiti oli viimeinen lähisukulainen/perhe. Nyt eletään sitten ns. yksin.
Kiva kuulla kauniita tarinoita selviämisestä, mutta joskus niiden alle hukkuukin kun ei kuulla tuskaa.

Olisi kai auttanut suuresti jos alkuun olisi saanut toipua ja sitä suruaikaa, happea ja lepoa, oisko sellaiset kaavut mitä joskus käytettiin auttaneet? Eikös tytötkin pukeutuneet mustiin jos joku vanhemmista kuoli?
Kuitenkin, multa vaadittiin paljon. Arki pyöri ja piti jaksaa, löysää ei tullut missään.
Meni terveys.
Koitin puhua välillä, mutta sitten alkoi toi kauniitten tarinoitten selostus päälle. Sanottiin että kaikkihan täällä kuolee joskus, ei siitä pidä välittää. Jos yritin vähän raottaa pintaa pahasta olosta niin saatettiin mm. kääntää puhe aivan muuhun tyyliin "mitäs hyvää sulla elämässä on". Surua ei jotenkin vaan siedetä eikä ymmärretä.
Ihmettelen sitä ristiriitaa myös, että mikä on kun läheinen joutuu vaikkapa onnettomuuteen ja tilanne on vakava, joutuu sairaalaan niin suhtautuminen on ihan eri...monelle tarjotaan jopa kriisiapua pyytämättä.

Äitini kuoli äkillisesti aika nuorella iällä, ikä ei siis painanut ja viitteitä tulevalle ei ollut.
Mulle vaan soitettiin sairaalasta ja ilmoitettiin mitä on käynyt, sain kerralla kuulla sairaskohtauksesta, elvytyksestä ja kuolemasta. Sitten puhelu päättyi. Jäin siihen tuoliin jossa olin kun puhelu tuli, istumaan useiksi tunneiksi. Koskaan haudannut ketään, eikä kukaan ohjeistanut miten se tehdään. Minulla ei ole siis sisaruksia eli kaikki piti hoitaa yksin. Kriisiavuista yms. puhumattakaan.
Käytännön järjestelyt oli yhtä helvettiä kun voimiakaan ei ollut.

Nyt sairaslomalla. Päivääkään ei ole mennyt ettenkö olisi itkenyt. Tuskaa tuottaa tilanteet tuolla kaupungillakin itkeä kaikkien ihmisten edessä...itku kun tulee ei sille mitään voi. Sitä on surutyö.
Olen pyytänyt apua eripaikoista tottakai, enkä sitä saanut.

Nykyään arki on usein sitä odotusta että tää tuska loppuis ja minutkin korjattaisiin pois. Vuosi on ollut aivan liian pitkä aika. Ei tämä mihinkään ole helpottanut, päinvastoin. Surun lisäksi on tullut kaveriksi viha ja katkeruus. Olen kyllä koittanut popsia kaikenmaailman masennuslääkkeitä jne... mutta eihän ne auta kun en ole sairas. Olen ihminen jolla on tunteet ja jos ikävöin ihmistä jonka ensimmäisenä täällä opin tuntemaan, joka aidosti välitti, joka on kulkenut koko matkan täällä vierellä, joka on tärkeä niin onko tuo ihmeellistä jos tää on kärsimystä.

 

Olen haudannut molemmat vanhempani. Still alive.

 

Tämä on jo aika vanha ketju mutta pakko purkaa tuntojani jonnekin.. Äiti menehtyi viikko sitten hyvin äkillisesti, mitään merkkejä ei siis ollut ja taidan olla vieläkin shokissa. Olen itse vasta 24. Järjestelyjä ja paperitöitä on paljon ja minusta tuntuu että minun täytyy olla tukena myös muille läheisilleni, tämä asia koskettaa monia ihmisiä. Onneksi on ihmisiä ympärillä auttamassa ja tukemassa, aivan yksin en siis ole.

Äiti oli mulle ystävä, hyvin läheinen ystävä. Äidille pystyin puhumaan aivan kaikesta. Vaikka meillä oli aikanaan vaikeitakin aikoja äidin kanssa, pystyin aina luottamaan siihen että äiti auttaa jos on tarpeen. Nykyisellään meidän välit oli todella hyvät, käytiin teattereissa ja sellaisissa, vietettiin aikaa yhdessä. Puhuttiin kaikesta. Ehkä vaikeinta tästä tekee se että äiti oli myös työkaverini. Oltiin joka päivä toistemme tukena niin työssä kuin vapaallakin. Mulle on sanottu jo että töihin pitäisi mennä takaisin, työ on terapiaa. Miten se voi olla terapiaa kun kaikki työssä muistuttaa kuitenkin äidistä? Mua pelottaa aivan hirveästi, en tiedä miten tästä selvitään..

Siitä olen onnellinen että meidän välit oli niin hyvät että sain kerrottua hänelle että rakastan häntä ja sen miksi hän on mielestäni niin hyvä äiti. Oon joskus sanonutkin että jos minusta tulee joskus äiti itse niin haluan olla juuri sellainen äiti kuin omani on.

Äiti rakas <3

 

Menetin äitini ollessani 19v. Ehkä noiden vuosien rankkuutta lisäsi se että hoidin häntä kunnes kuihtui pois. Yhtäkkiä roolit vaan vaihtuivat, juuri siinä kohdassa kun piti aloittaa oma elämä. Minä olinkin se huolenpitäjä ja kuoleman jälkeen muiden tukija. Tilanne oli samanlainen, olimme läheisiä ja kävimme yhdessä eri paikoissa ja vietimme aikaa yhdessä. Hän oli tosi tärkeä.

Vaikka nyt on vuosia ja vuosia kulunut ja olen ollut jo pitkään äiti itsekin, muistot palaavat kipeinä etenkin silloin kun on vaikeaa. Joskus kyyneleet nousevat silmiin kun näkee vaikka kahvilassa äidin ja tyttären juttelemassa. Eteenpäin potkivat oman äidin sanat ja teot. Jos hän uskoi minuun niin paljon ja rakasti, minunkin täytyy, silloinkin kun kukaan muu ei niin tee. Kokemus kasvatti minusta hyvin itsenäisen ja päättäväisen. Aluki se tuntui kun olisi huojunut jossain korkealla ja turvaverkot olisi repäisty pois. Myöhemmin luottamus omaan pärjäämiseen vahvistui. Lapsille olen kertonut kaiken mummusta, jota he eivät koskaan nähneet. juuri lasten saanti oli kaikkein kovimpia paikkoja ja käynnisti surutyön uudelleen. Se on kuulemma hyvin tavallista. Olo oli yhtäkkiä pohjattoman yksinäinen. Nainen kaipaa tuossa elämänvaiheessa äitiään tosi paljon.

Kun vanhemman menettää nuorena, vaikeinta minusta oli löytää juttuseuraa, joka ymmärtäisi. Kellään ystävällä ei ollut samaa kokemusta ja helposti joutui tukemaan muita ja jäi yksin. Myös katkeruuden kanssa on joutunut kamppailemaan kun näkee miten mukavaa elämä voi olla kun toisilla on tukena omat vanhemmat ja lapsilla mummolat, joihin ovat tervetulleita. Mutta se pitää vaan työntää syrjään ja olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on.

 

Juuri tuo minua häiritsee, kun itsestänikin on tuntunut että joudun tukemaan ja kuuntelemaan muita kun eikö sen pitäisi olla juuri toisin päin.. Äidin entinen miesystävä soittelee minulle jatkuvasti ja puhuu asioistaan, ymmärrän sen toki, mutta luulisi hänen ymmärtävän että minäkin kaipaan tukea. Äiti oli aina kaikille kuunteleva korva, nyt se(kin) rooli jäänee minulle. Ei minua toki haittaa olla tukena, mutta silti..
Juuri nyt minusta tuntuu että olen työntänyt pois mielestäni sen että äiti on todella mennyt. Kiellän asiaa. Kai se on normaalia..
Kuten sanoit, äidin neuvot jäävät elämään, äiti uskoi minuun vahvasti, ehkä saan siitä voimaa uskoa itsekin itseeni.

 

En voi edes kuvitella millaista on ollut menettää äiti jo 19 vuotiaana.. Juuri sellaisessa iässä että vastuuta voi ja täytyy ottaa, muttei ole ehkä aivan vielä saanut omaa elämäänsäkään raiteilleen. En toki tiedä tilannettasi millainen se tuolloin oli, mutta itse en ainakaan ollut lainkaan tolpillani vielä tuossa iässä.