Miten hermot kestää kun kaiken hoitaa yksin!?

hei! Olen mietiskellyt että miten ihmeessä muut ihmiset jaksavat - tai siis miten muut Kotiäidit jaksavat lastensa kanssa päivästä toiseen pimahtamatta?! Minä sentään olen aika rauhallinen ihminen ja tuntuu että olen jatkuvasti meidän vajaa 2 vuotiaan tytön kanssa ihan äärirajoilla...! :|

Meillä mies on aina töissä tai poissa, ja kotona ollessaan ei jaksa osallistua yhtään mihinkään, eli lapsen hoidan kokonaan minä.. Äidilleni saan joskus lapsen hoitoon, mutta hän on nyt itse tällä hetkellä aika "rampa" joten se on tosi harvinaista kuitenkin... muita sellaisia joille lapsen luottaisin (ja jonka kanssa hän suostuisi olemaan) ei oikein ole.. Välillä on tosi ahdistavaa kun lapsi kulkee aamusta ehtooseen kintereilläni ja päivät ovat saman toistoa. tytöllä on lisäksi uhmaikä, joka lisää "lystiä"...

Päivittäin tulee korotettua lapselle ääntä, jopa huudettua kun mitään ei usko ja samat pahat tekee sataan kertaan päivässä.. välillä mietin että olenko täysin hermoheikko, kun en yhden lapsen kanssa pysty pysymään rauhallisena ja kärsivällisenä?! olisi ihan eri juttu jos miehellä olisi joku normaali työ ja voisin jakaa lapsenhoidon hänen kanssaan, nyt en saa mieheltä niinkuin minkään sortin tukea... tuntuu ettei häntä edes kiinnosta kuunnella miten meidän päivä on mennyt milloinkin... Välillä totean että olen käytännössä yksinhuoltaja, joka lisäksi "hoitaa" vielä "miesvierasta"... :'(

Jos joku on samanlaisessa tilanteessa, niin miten jaksatte?

 

Hyvin, oon yh, ja se on vain ja ainostaan helpotus, kun ei äijää tarvi tässä sivussa passata.

 

Mä olen merimiehen vaimo ja kymmenen päivää kerrallaan itekseni lapsen kanssa. Ei se niin herkkua ole, mutta on ihanaa olla joskus yhdessä kotona ja vastuussa lapsesta. Itse ratkaisin asian palaamalla töihin ja jakamalla hoitovastuuta päiväkodin kanssa. Sanokoon kuka mitä tykkää, mutta meillä se on loistoratkaisu.

 

Töihinmeno helpotti minunkin taakkaani! Mies on nyt ihan eri tavalla mukana lapsen hoitamisessa, kun on PAKKO.

 

Tuota olen pohtinut miekin, mutta on ne hermot toistaiseksi kestänyt kun ei muutakaan vaihtoehtoa.Väsynyt sitä kyllä aika useasti on mutta tämä nyt on tämmöinen vaihe.Mie kans odotan että töihin pääsen elokuun lopulla,ei ole musta pitemmäksi aikaa jäämään kotiin,poika on silloin 1v 3kk kun menee tarhaan.

 

Mulla on vaikekuksia olla kotona kahdestaan kuopuksen kanssa, joka on pia 1v6kk...mutta meillä on kaks vanhempaa sisarusta, jotka suurimman osan ajasta leikkivät yhdessä. Kuopus on siis sellainen äititakertuja,että ei juuri yksin leiki jne

 

koita saada omaa aikaa viemällä tyttö vaikkaa puistoon (jos teillä on sellaista toimintaa) muutamaksi tunniksi muutaman kerran viikossa.

Mä oon aina ollu yh ja hyvin jaksanut. Tosin superhelppo lapsi ja mullla on tukiverkkoa kyllä, isovanhempia ja kummeja.

Mutta silloin kun tuntuu ettei enää jaksa, niin kannattaa hakea apua ja puhu tilenteestasi miehesi kanssa! Jaksamista! :hug:

 

Empä kyllä jaksaiskaan, jos mies ei olisi kotona vaan matkatöissä yms. Silloin ei olisi lapsia.

 

kyllä ne kestää kun on pakko minä oikeasti olen käytännössä yksinhuoltaja siis 2 alle 2-v. ainoa hoitaja (näiden kahden vuoden aikana olen ollut ilman lasta/lapsia 7 kertaa omalla ajalla, ja hei maksimissaan 3 h ) pitää vain välillä muistuttaa itselleen että jos minä en jaksa niin kukaan ei vastaa lapsen tarpeisiin...tänä iltana nukutin isompaa sen 2,5 h ja hermot oli aika koetuksella taas vaihteeksi mutta aika helpottaa vielä. nyt olen vielä äitiyslomalla mutta enemmän minua taas itseäni pelottaa miten pärjään kun palaan töihin (taloudellinen pakko ) väsymyskin on ihan sikakamalaa, vaikka siihen on tottunutkin mutta olen nyt vajaat 2-v. nukkunut maksimissaan 4 h/yössä, senkin pätkissä siis oikeasti tilanne on aika kamala kun tätä miettii mutta kun ei juuri ehdi miettiä niin ehkä se auttaa...

 

Kuulostaapa tutulta Tiarella. Mulla on kaksi lasta kohta 4v. ja 1v. pojat. Mies on kärsinyt masennuksesta jo vuosia ja välillä tulee jaksoja, että hoidan lapset ja kodin yksin. Isompi lapsi on kyllä 10 päivää kuussa päiväkodissa aamupäivät, mutta se on aika lyhyt aika ja varsinkin nyt kun nuorin ei enää nuku kuin yhdet päiväunet, niin oma aika on kortilla ja ruokaa pitäisi tehdä vaikka lapset roikkuu nilkoissa ja siivotakin ehkä joskus pitäisi.

Kannattaa miettiä mitkä on sulle ne tärkeät jutut, joista saat voimaa ja joiden avulla jaksat. Meillä ne on puistoissa ulkoilu ja käyminen ja muiden ihmisten tapaaminen. Kannattaa myös ottaa selvää saisitko kunnalta kotiapua tai MML:ltä kannattaa joskus tilata lapselle hoitaja, että pääset vaikka leffaan, shoppailemaan tms. yksin.

Ootko jutellu miehellesi asiasta? Tietääkö hän kuinka väsynyt ja yksinäinen olet? Joku parisuhde neuvonta voisi myös olla paikallaan, jos saat miehesi sellaiseen kanssasi ja lapselle hoitajan siksi aikaa.

2v. on myös aika rankka ikä, kun uhma pukkaa päälle, mutta toisaalta yksin leikkiminen ei vielä suju ja lapsi tarvitsee vanhempansa läsnäoloa paljon. Kannattaa leikkiä lapsen kanssa ja koittaa tehdä kotityöt päiväuniaikaan, mutta niin että ehdit myös itse levätä, lukea, surffailla netissä. Mulla on semmonen tapa, etta aloitan kotitöillä, sitten oon vähän aikaa koneella lueskelen tms. ja sitten koitan tehdä jonkun sellaisen kotityön jota on vaikea tehdä pojan ollessa hereillä jne. Sillon ei oo taas pinna kireellä kun lapsi herää, kun on saanu kotihommia tehdyksi, mutta myös omaa aikaa on ollu.

Sitten vielä tosta yh jutusta, että mäkin oon välillä ajatellu, että melkein olisi helpompaa olla yh, kun kärsiä itsekin miehen masennuksesta. Ei meinaa oo helppoa joka aamu sulattaa sitä, että toinen kääntää kylkeä, kun itse joutuun heräämään lasten herätessä klo 6-7 aikaan, viihdyttää pienempää, vaihtaa vaippaa, tehdä puuroa, syöttää aamupalat, hoitaa aamupesut, pukea päälle, tehdä ruoka valmiiksi, lähteä lasten kanssa ulos ja kun tuullaan sisälle, niin mies on ehkä just jaksanu nousta sängystä ylös ja syödä aamupalan ja kasvattaa samalla tiskivuorta ja köllähtää takas sohvalle koisaamaan. :headwall:

Jaksamista sulle Tiarella ja muillekin! :hug:

 

Voimia sinulle Halipupu! :hug: Kun luin tilanteestasi, niin tuntuu että olen itse valittanut tyhjästä, kun sentään mies on iltaisin kotona ja auttaa lastenhoidossa, vaikka päivät uhmiksen ja vauvan kanssa ovatkin välillä tosi raskaita.

 

Mä olen merimiehen vaimo ja kymmenen päivää kerrallaan itekseni lapsen kanssa. Ei se niin herkkua ole, mutta on ihanaa olla joskus yhdessä kotona ja vastuussa lapsesta. Itse ratkaisin asian palaamalla töihin ja jakamalla hoitovastuuta päiväkodin kanssa. Sanokoon kuka mitä tykkää, mutta meillä se on loistoratkaisu.

Täällä myös merimiehen muija, mulla mies seilaa kerrallaan 1,5 kuukautta ja myös meillä lapsi on päiväkodissa kun itse palasin opintojen pariin lapsen ollessa noin 1v 2kk. Myös täällä ainoa oikea ratkaisu.

 

Mulla ei muuta vaihtoehtoo. Muksut 5v, 1v8kk ja 4kk. Mies kyllä iltasin osallistuu mut muuten kyl ihan yksin lasten kanssa. Mulla ei täällä ketään kuka ottais lapsia hoitoon. Mut oon yrittäny pienestäki vapaa ajasta nauttia. Esim se on fantastista jo kun pääsee kauppaan yksin Tai kun lapset menee illalla nukkuu niin pakenee koiran kanssa ulos.
Päivä kerrallaan :hug:

 

Kun tilanne on sellainen etta on "pakko",niin kylla sita jaksaa ja voimia saa! Kuopukseni on kohta 20kk.,mieheni kuoli 5kk.sitten. Aitini asuu Suomessa,osa sukulaisista Ruotsissa. Tyttareni joka on 16 ei ole oikein innostunut siskon hoidosta. Tosin hoitaa jos pyydan,mutta paljon me kuopuksen kanssa joka paikkaan yhdessa mennaan.
Tilannetta kylla helpottaa se ettei mun tarvi viela toihin menna. Saadaan aamuisin nukkua niin pitkasti kuin huvittaa.
Kaksi vanhinta lastani asuu isansa kanssa Ruotsissa,joten en heista kaytannon apua saa.

Mutta elan paivan kerrallaan,en ota paineita mistaan.Mennaan kirjastoon satutunnille kun on voimia ja leikkipuistoon kun jaksetaan.
Toki mulla on paljon ystavia jotka sanovat etta "sano vaan kun tarvitset lapsen vahtia',taytyykin heita avuksi pyytaa piakkoin. En voi tehda pihatoita vapaasti,meilla on 'fireants",jotka asuu maan alla. En voi koko aikaa seurata mihin neiti kavelee tai missa seisoo....Yksi pienen pieni muurahainen "pistaa' kovaa ja seuraavana paivana on pieni vesikello jalkena...
Meni nyt "sivu suun" mutta tallaista taalla :wave:

 

Mun pelatus oli mennä takasin kouluun ja töihin. Poika oli silloin 9kk:tta hän tarhaan ja mä opiskeluihin. En oo katunut koskaan! Mies tekee matkatöitä ja on paljon poissa kotoa, onneksi minulla on tukiverkosto ympärillä mummit ja kaverit. Niin ja poika on nyt 1v. 7kk ja hyvin on mennyt

 

minä olen myös merimihen vaimo ja hän seilaa viikon aina putkeen...poika täyttää pian kaksi ja isältä saanut vilkkauden =) odotan toista lasta viikolla 20 :heart: hurraamista ei kaikki päivät ole, mutta itse opin elämään päivä kerrallaan ja jättää ylimääräisen stressaamisen pois ni olo parani =) itselle pitää muistaa varata laatuaikaa edes hetki kuukaudesta ni on aina jotain mitä odottaa :heart:

 

Moi merimiesten vaimot!

Meillä on myös pian kaksivuotias lapsi ja toinen tulossa. Minä saan huokaista helpotuksesta nyt kun mies saa siirron pois meriltä ja palaa tavistyöaikaan. Itsekin on iloinen siirrosta kun toinenkin lapsi on tulossa.

Kävin kotiäitiaikana parissa perhekerhossa ja huhhuh sitä miten monet odottivat iltapäivää ja miestä kotiin saapuvaksi. Oli tosi yksinäinen olo, kun minä odotin aina jotain päivää seuraavalla viikolla tms. Sitten taas ihailin yksinhuoltajia jotka kestävät kaiken sen eivätkä ehkä niin provosoituneet asiasta kuten minä.

lippu kokealle yh:t ja lasta/lapsia suurimmaksi osaksi yksin hoitavat äidit!

 

Minun mies ei oo merimies,mutta on muuten työn vuoksi palon poissa ja on ollut mm.kahdesti rauhanturvaajana.Meillä on lapsia kolme,vanhin pian 9v.,nuorin pian 1v.
Minun onneni on lähellä asuvat ja auttavat mummit,kummit ja ystävät,sekä mies,joka kotonaollessaan todella on palon lasten kanssa ja tekee kotitöitä niin palon,kuin ehtii ja jaksaa.
Minä olen niin tottunut tähän osa-aikayksinhuoltajuuteen,että välillä oikein ärsyttää,kun mies tulee kotiin ja "sotkee meidän systeemit" :ashamed: Mutta kyllä tottakai joskus korpeaa isosti,esim.viime talvena,kun pienin oli tosi pieni ja koko poppoo,eli minä,esikko ja keskimmäinen(vauva ei ONNEKSI)oltiin rajussa vatsataudiissa ja mies oli poissa.Usein nuo ärsytykset tuleekin uuri sillloin,kun lapset sairastavat/ei ole saanut nukuttua tms.
Minulla on myös hyvä tilanne sen suhteen,että mies "päästää"minua kotona ollessaan tuulettumaan;ystävien kanssa kaupungille,shoppailemaan,leffaan yms.
En ole käynyt lasten kanssa missän perhekerhoissa tms.Nyt syksyllä ajattelin jonkun ryhmän bongata ja tunkea mukaan.Toisaalta,tämä arki on aika täyttä ilman kerhojakin.
Ai niin,nyt minäkin olen aloittanut taas keikkaduunin,on mukavaa pään tuuletusta,kun on jotain omaa,vaikka alani onkin aika raskas.

 

vastailee. Kyllä sitä tosiaan pakosta jaksaa ja välillä kun on pahin hetki niin ajattelen vaan että sitte helpottaa kun lapsi kasvaa vähän isommaksi ja toki silloin saan huilata kun lapsi on isänsä kanssa, niitä viikonloppuja ajattelen myös joskus kun oikeen meinaa pinna palaa! Ja mulla ainakin se huono hetki menee äkkiä ohi ja kohta se lapsi on taas maailman ihanin enkä haluais olla päivääkään erossa hänestä! Hän täytti juuri 2v ja olen työttömänä itse joten olen tosiaan tällä hetkellä 24h hänen kanssaan! Välillä rankkaa, välillä ei. Jostain se voima aina löytyy että jaksaa! =) Tsemppiä vaan kaikille äideille!!

 

Meillä esikoinen (3v) on ollut aina ihan mahdoton sylikissa, ei viihdy oikein vieläkään omissa leikeissään. Minä olen ratkaissut jaksamisongelman niin, että esikoisen kanssa tehdään yhdessä kotitöitä. Tyttö on pienestä pitäen osallistunut esim. pyykkien viikaamiseen, tiskien keräämiseen, lelujen keräämiseen jne. Näin koti tulee siivottua, meillä on sopivasti tekemistä ja päiväuniaika jää akkujen lataamiseen. Kuopus on vasta vauva mutta hänen kanssa tehdään samaan suuntaan eli lasten ollessa hereillä touhutaan kaikkea mahdollista (vauva kantoliinassa) ja sitten päikkäriaikana saan kerätä voimia (ja hermonpalasia...).

Suoraan sanottuna rankempaa oli, kun esikoinen oli vielä ainoa lapsi ja 1-1½-vuotias. Silloin meinasi mennä hermot ja kotona oleminen tuntui välillä suorastaan ahdistavalta. Hieman helpotti, kun järjestin meille aina erilaista ohjelmaa eri päiville. Kävimme viikossa n. 2-3 arkipäivänä kyläilemässä, kaupoilla tai muissa sopivissa paikoissa, ettei aivan kahdestaan tarvinnut kököttää kotona.

 

Miehestä on kyllä niin iso apu että sen tajuaa vasta sitten kun on muutaman päivän yksin lapsen kanssa
Ihan suoraansanottuna mä en jaksaisi yksin lapsen kanssa; arvostan todella yksinhuoltajia.

 

Meillä on myös silleen vaikkei mies ole tällä hetkellä töissä et minä vaihdan vaipat,syötän leikin ym teen ruuat ja siivoukset yksin mutta miehestä kuitenkin paljon apua kotona kuin töissä viel täs vaiheessa mieheni kuitenkin leikkii ja katsoo välil lapsen perään eikä taapero täten roiku aina äitin jaloissa huhmeillä poika 1vja 1kk.

 

Onneksi ei tarvitse yksin hoitaa kaikkea. Sanoin miehelleni ennen kuin lapsia hankitaan niin ne hoidetaan yhdessä tasapuolisesti. Niin on käynytkin. Molemmat olemme töissä tosin minä nyt kesälomalla pojan hoidon aloittamisen takia. Mies vie pojan hoitoon joka päivä
ja minä haen sen. Molemmat saa aikaa omille harrrastuksille jne.
Olen kyllä sitä mieltä, että on teidän naisten oma vika, jos joudutte hoitamaan kaiken itse.
Vaatikaa miehiänne osallistumaan lasten ja kodinhoitoon. Jos,ette ole antanut miestänne
hoitaa esim. lasta heti alusta alkaen niin miksi he sen nyt sitten hoitaisivat. He huomaavat, että kyllä homma hoituu vaimolta ei se ole mitään ennenkään vaatinut.

Poikamme huusi ensimmäiset kuukadet yökaudet ja silti mieheni pitkää päivää tekevä korkeassa asemassa oleva johtaja auttoi minua joka yö.
Väsyneitä oltiin, mutta yhdessä siitäkin selvittiin.

Saatte kyllä suurimmalta osin syyttä itseänne tilanteestanne. Vaatikaa miehiänne osallistumaan kaikkiin kotitöihin ja älkää suostuko kaikkeen.
Itselläni on varmaan käynyt satumainen onni. Mieheni jaksaa enemmän pojan kanssa kuin minä.

:hug: =) B)

 

Hassusti sanottu tuossa edellä. Minä en kyllä syytä itseäni siitä että mies on joutunut meritöihin Itse asiassa komennus tuli meille yllätyksenä hiukan ennenkuin esikoinen syntyi. Työpaikan vaihto ei ollut vaihtoehto vaikka hassulta sekin varmaan jostain kuullostaa. Huonoon parisuhteeseen voi aina vaikuttaa, jos ei muuta niin lähtemällä. Sitten vaan todella joutuu hoitamaan kaiken yksin.

No juu, mutta itse aiheeseen palatakseni mun kohdalla on tapahtunut iso muutos kun lapsi tuli lähelle kahden vuoden ikää. Sairastelut vähenivät ja puhumisen myötä ymmärrämme toisiamme muutenkin paremmin, voidaan puuhailla yhdessä asioita kotona.

Toivotan ennemmin voimia yksinhoitaville kuin sapiskaa tehdyistä valinnoista..

 

... eli merimiehen rouvia, kiva! Tai miten sen nyt ottaa Minun mieheni on kymmenen päivää poissa, sitten kymmenen kotona, ja lapsemme on juuri vuoden täyttänyt. Täytyy sanoa, että kärsin mieheni työstä paljon enemmän silloin, kun lasta ei vielä ollut..! Nyt kuluu aika paljon nopeammin, ei tunnu yksinäiseltä ollenkaan. Toki on ollut helppo ja kiltti lapsikin. Se on niin ihanaa, kun sitten kun mies on kotona, ollaan kuin kymmenen päivän lomalla. Tosin nyt olen itse palannut töihin... nyt lapsi vielä kotihoidossa, mutta tarhahommat on edessä piakkoin. Saa nähdä, saa nähdä! Mutta ainakin vauvavuoden kokemukset oli positiivisia, enkä olisi vaihtanut "tavalliseen" työssäkävijään.