Miten 'kasvetaan erilleen' ?

Tällaista kommenttia kuulee aika usein eronneitten tai pettäjien suusta.
Mitä tämä erilleen kasvaminen siis käytännössä tarkoittaa?
Ollaan monesti miehen kanssa mietitty tätä asiaa.

 

Ihminenhän käy läpi jonkinlaista muutosprosessia koko elämänsä ajan. Eri asiat kiinnostavat, asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat, yms.

Ja joskus käy niin, että yhteen hitsautumisen sijasta puolisot muuttuvat aivan eri suuntiin: se on sitä oikeaa erilleen kasvamista, ja pari ehkä toteaa eron olevan paras vaihtoehto, vaikkei mitään suurta draamaa olekaan ollut.

 

Ihmiset muuttuu, harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja muut intressit muuttuu että lopulta huomataan ettei enää oo mitään yhteistä ja halutaan elämältä eri asioita.

 

se on toinen ilmaus sille, että ei viitsitä, eikä tahdota pitää huolta suhteesta, huolehtia toisesta ja itsestä ja siitä, että suhde säilyy ns. tuoreena.

 

Minusta tuo termi selittää itsensä. Ihminen kasvaa jollain tavalla koko elämänsä, eikä aina samaan suuntaan puolisonsa kanssa. On alettu priorisoimaan eri asioita elämässä, arvot muuttuneet erilaisiksi, pidetään eri asioita tärkeinä jne.

 

Ihmiset muuttuu, harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja muut intressit muuttuu että lopulta huomataan ettei enää oo mitään yhteistä ja halutaan elämältä eri asioita.

No mutta eikö se ole vaan mauste siihen elämään. Se on hyvä asia, ettei jatkuvasti olla paita ja perse. Eikö?!

 

Ihmisen tulevaisuuden suunnitelmat/haaveet voivat muuttua elämän matkalla.
Jos ihmiset näkevät tulevaisuutensa ihan erilaisina niin miten sitä vois olla yhdessä ellei toinen luovu omista jutuistaan.

 

No mutta eikö se ole vaan mauste siihen elämään. Se on hyvä asia, ettei jatkuvasti olla paita ja perse. Eikö?!

Ei tarvitse olla jatkuvasti kuin paita ja perse, mutta JOTAIN yhteistä pitää silti olla...yhteisiä kiinnostuksen kohteita, haaveita, tulevaisuudensuunnitelmia, jne. Jos ei ole mitään muuta yhteistä kuin sukunimi ja lapset, niin asiat eivät ole hyvin.

 

Minusta tuo termi selittää itsensä. Ihminen kasvaa jollain tavalla koko elämänsä, eikä aina samaan suuntaan puolisonsa kanssa. On alettu priorisoimaan eri asioita elämässä, arvot muuttuneet erilaisiksi, pidetään eri asioita tärkeinä jne.

Näin ajattelen minäkin.

 

Ja tämä koskee minusta varsin hyvin sellaisia pareja jotka ovat olleet kauan yhdessä ihan pennusta saakka. 15-kesäisenä sitä haluaa elämältä kovin eri asioita kuin sitten kolmikymppisenä.

 

Ihmiset muuttuu, harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja muut intressit muuttuu että lopulta huomataan ettei enää oo mitään yhteistä ja halutaan elämältä eri asioita.

No mutta eikö se ole vaan mauste siihen elämään. Se on hyvä asia, ettei jatkuvasti olla paita ja perse. Eikö?!

Riippuu vähän. Ei pidä olla paita ja perse, mutta jos ei ole enää ainoatakaan yhteistä mielenkiinnonkohdetta tai tavoitetta, tai ylipäätään mitään yhteistä, niin aika ankeaa kai se on.

 

Ihmiset muuttuu, harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja muut intressit muuttuu että lopulta huomataan ettei enää oo mitään yhteistä ja halutaan elämältä eri asioita.

No mutta eikö se ole vaan mauste siihen elämään. Se on hyvä asia, ettei jatkuvasti olla paita ja perse. Eikö?!

Riippuu vähän. Ei pidä olla paita ja perse, mutta jos ei ole enää ainoatakaan yhteistä mielenkiinnonkohdetta tai tavoitetta, tai ylipäätään mitään yhteistä, niin aika ankeaa kai se on.

Miten sellaiseen tilanteeseen yleensäkään päätyy? Kyllähän sitä väkipakostakin kasvaa yhteisiä intressejä päin ja toinen mukauttaa toistansa muutoskehityksessä.

 

se on toinen ilmaus sille, että ei viitsitä, eikä tahdota pitää huolta suhteesta, huolehtia toisesta ja itsestä ja siitä, että suhde säilyy ns. tuoreena.

Miksi se olisi pakollista? Jos kerta kaikkiaan asiat eivät toimi ja haluaakin elämältä muuta, niin miksi väkisin jäädä? Tokihan se on mahdollista, mutta miksi??

 

Kauniimpi sanonta rakkauden loppumiselle.

 

Ihmiset muuttuu, harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja muut intressit muuttuu että lopulta huomataan ettei enää oo mitään yhteistä ja halutaan elämältä eri asioita.

No mutta eikö se ole vaan mauste siihen elämään. Se on hyvä asia, ettei jatkuvasti olla paita ja perse. Eikö?!

Riippuu vähän. Ei pidä olla paita ja perse, mutta jos ei ole enää ainoatakaan yhteistä mielenkiinnonkohdetta tai tavoitetta, tai ylipäätään mitään yhteistä, niin aika ankeaa kai se on.

Miten sellaiseen tilanteeseen yleensäkään päätyy? Kyllähän sitä väkipakostakin kasvaa yhteisiä intressejä päin ja toinen mukauttaa toistansa muutoskehityksessä.

Miten niin väkipakosta?

 

Ystävyys loppuu, haluaa elämältä aivan eri asioita kuin toinen. Kyllä tämä "erilleen kasvaminen" on aivan totta, eikä mikään selitys. Olen nuori ja tässä iässä sitä varmaan muuttuukin hurjaa vauhtia. Meille tuli raja vastaan suhteessa aika pian sen jälkeen kun aloitin opiskeluni yliopistossa. Poikaystäväni kävi töissä, asui omistusasunnossaan ja minä aivan päinvastoin. Tästä sitten seurasi, että yhteiset jutut, harrastukset, vitsit, näkemykset, ajatukset, kaikki jäi. Tuntuu, että sanot mitä vain, toinen ei ymmärrä. Ja siitä sitten tulee riitaa ja riitaa.. ja ei sitä kannata jatkaa. Ehkä avioliitossa ihmisten pitäisi panostaa toistensa löytämiseen, mutta nuorten aikuisten seurustelussa en vaatisi samaa.
Olisimme mekin ehkä näennäisesti saaneet suhteemme kuntoon (oli siis kyse kuitenkin vuosista seurustelua), mutta tajusin, että vain lykkäisin tätä tunnetta ja kymmenen vuoden päästä naimisissa ja lapsen kanssa heräisin siihen, että olen vielä katkerampi ja siitä kärsisi jo joku muukin kuin vain minä ja hän.

No tässä keskustelussa taidettiin puhua vain avioliitosta, mutta äsken luin toisen ketjun viestejä ja siellä moni tuntui olevan sitä mieltä, ettei se ole mahdollista tai hyväksyttävää ( on itsekkyyden merkki) myöskään nuorilla ihmisillä (tarkoitan tässä 20-30-vuotiaita).

Ei ole mielestäni itsekästä lähteä 20-vuotiaana suhteesta, jos vaihtoehtona on jäädä siihen ja lähteä kuitenkin 30-vuotiaana vihaisena ja katkerana koko elämälle. Pitäisikö nuorien jäädä ensimmäiseen parisuhteeseensa vain ollakseen epäitsekkäitä? En kyllä suosittele onnettomana elämistä kellekään ikään katsomatta, kunhan kaikki keinot on jo käytetty suhteen parantamiseksi.

 

Kuka tuo ihminen on? Luulin tuntevani hänet, mutta en tunnekaan. Miksi olen hänen kanssaan?

 

Minä taas olen sitä mieltä, että 2-3 vuotta suhteen alussa on sitä suurten tunteiden aikaa, mutta sen jälkeen se muuttuu arkiseksi kumppanuudeksi. Mutta silti suhteessa on hyvä olla.
Olen myös sitä mieltä, että ei voi toisen olettaa tuovan onnea omaan elämäänsä, vaan pitää itse huolehtia siitä, että on onnellinen ja hyvä olotila. Suhteessa pitää myös säilyttää ns. oma tila ja pitää antaa myös itselleen hetket olla vain ihan yksikseen.

 

Minä taas olen sitä mieltä, että 2-3 vuotta suhteen alussa on sitä suurten tunteiden aikaa, mutta sen jälkeen se muuttuu arkiseksi kumppanuudeksi. Mutta silti suhteessa on hyvä olla.
Olen myös sitä mieltä, että ei voi toisen olettaa tuovan onnea omaan elämäänsä, vaan pitää itse huolehtia siitä, että on onnellinen ja hyvä olotila. Suhteessa pitää myös säilyttää ns. oma tila ja pitää antaa myös itselleen hetket olla vain ihan yksikseen.

Musta pointti "erilleen kasvamisen" takia eroamisessa onkin, että suhteessa ei ole enää hyvä olla. On vain kahden ihmisen erilliset tilat ja toiveet, ei enää sitä yhteistä tilaa ja tunnetasolla jaettavaa ollenkaan tai hyvin vähän. Ehkä vain yhteiset arjen rutiinit, jotka pitävät suhdetta yllä, mutta sisältö puuttuu. Tuntuu, että on yhdessä aivan vieraaksi muuttuneen ihmisen kanssa, ei ole enää mitään niistä yhdistäneistä asioista jäljellä. Kun niitä yrittää löytää uusia, huomaa vaan entistä enemmän, miten toista eivät enää kiinnosta mitkään ne asiat mistä itse olisi aidosti kiinnostunut. Seksi alkaa tuntua pahalta, kun yhteys puuttuu, siitä seuraa ongelmia. Toiselle ei ole mitään puhuttavaa ja kotona alkaa vallita ankea ilmapiiri. Asioistaan olisi helpompi puhua vaikka ventovieraalle jossain bussipysäkillä. Kumppanille ei jaksa selittää, koska se ei ole enää pitkään aikaan ymmärtänyt kuitenkaan, yhteistä aallonpituutta joka ennen yhdisti huonompinakin aikoina, ei löydy. Suhteen tulevaisuuskin näyttää epäselvältä, kun toinen on alkanut haaveilla täysin erilaisista asioista kuin itse. Yhdessä jatkaminen tuntuisi siltä, että molempien olisi pakko tyytyä todella suuriin kompromisseihin, kun kummankin halut poikkeavat niin paljon itsestään.

Veikkaan, että aika moni pitkään nuoresta asti yhdessä ollut pari eroaa esimerkiksi siksi, että kasvettua tulevat ajankohtaisiksi monet sellaiset asiat, joita aiemmin ei ole tullut pohdittua. Esimerkiksi toinen onkin varmistunut siitä, ettei tahdo ollenkaan lapsia, ja toinen taas siitä, että tahtoisi. Eipä tuossa tilanteessa oikein yhdessä voi jatkaa.

Kumppanuuteen minusta kuuluu se, että elämä on kuitenkin enimmäkseen yhteinen, on omien juttujen lisäksi jaettavia asioita, vaikka se tunteiden suurin huuma olisi mennytkin.