En ymmärrä enää tilannettamme ollenkaan. Mieheni ja minä riitelemme aivan jatkuvasti, voisi sanoa päivittäin. Vain silloin, kun ei keskustella asioista ja pidetään tunteet sisällämme ei tule riitoja. Mutta eihän sellainen ole parisuhde, jos ei tunteita ja ajatuksia voi jakaa.
Toissapäivänä yritin varovasti keskustella siitä, että hän voisi hieman enemmän ottaa minut huomioon päätöksissään, ettei tekisi kaikkia suunnitelmia vain itse; onhan meillä 8 kk ikäinen vauvakin. Hän ei edes kuuntele, vaikka ystävällisesti aloitan. Tuijottaa vain televisiota ja sanoo, että älä valita. Onko valittamista jos haluaa keskustella asioista jotka vaivaavat? Onko valittamista jos haluaa pelastaa suhteen siltä, että ajaudutaan toisistamme erilleen? Meillä ei kohta ole enää mitään yhteistä.. Mieheni ei selvästikään nauti enää siitä, että viettäisi aikaa meidän kanssamme perheenä; aina on oltava töissä, ja jos ei siellä niin kavereiden kanssa jne.
Pahinta on, että riidat ovat alkaneet käydä fyysisiksi. Eilen hermostuin, kun hän ei edes vaivautunut kuuntelemaan, ja sanoi vain "turpa kiinni" kun yritin asiallisesti (huutamatta/syyllistämättä) keskustella! Menetin hermoni, ja läpsäisin häntä kädelle että saisin hänen huomionsa - tiedän, ei ole oikea keino. En vain enää kestänyt sitä välinpitämättömyyttä.
Hän raivostui täysin. Potkaisi minua sohvalta maatessaan (kun kävelin ohi), ja nousi vielä ja löi minua. Ei täydellä voimalla nyrkein, vaan avokämmenellä naamalle, mutta niin että sattui. Pyysin lopettamaan, ja hän tönäisi minut seinää päin. Onneksi vauva oli nukkumassa, ettei tarvinnut tätä nähdä! Tämä on kolmas kerta kun mieheni on minua lyönyt, aina se on tosin alkanut siitä, että ensin yritän saada hänen huomionsa läpsäisemällä kädelle tai yrittämällä hänet saada katsomaan minuun päin.
Eilen aamulla kun kysyin katuuko hän, hän sanoi, ettei ennen kuin minä pyydän anteeksi. Hänellä ei kuulemma ole mitään anteeksipyydettävää ennen minun anteeksipyyntöäni. Rakastan miestäni, mutta hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa pelottavat minua. En enää näe sitä ihmistä, johon rakastuin. Alussa hän oli niin ylihuolehtivainen, kunnioittava ja rakastava - enää pelkkä haamu siitä. :/
Mietin eroa, sillä en halua lapsemme kasvavan tällaisessa kodissa. Toisaalta en haluaisi erota, sillä tiedän miltä tuntuu kasvaa ilman isää. En haluaisi, että lapsemme menettäisi isän jokapäiväisestä elämästään. Lasta hän ei koskaan satuttaisi, vaikkakaan ei kyllä halua hoitaakaan - ainoastaan lepertelee lapselle.
Nyt on niin paha olla, että en enää tiedä mitä tuntea. Jos itse muuttuisin, enkä enää "valittaisi" asioista, eli kertoisi mitä tunnen ja toivon, ehkä meillä menisi ns. hyvin. Mutta silloin joutuisin luopumaan omista unelmistani ja toiveistani parisuhdetta koskien sekä sananvapaudestani avioliitossamme. Jos en enää läpsisi häntä tai koskisi muutenkaan silloin kun hän sanoo, älä koske, ehkä hän ei löisi minua. Mutta ei hän myöskään kuuntelisi koskaan, mitä yritän sanoa. En tiedä jaksaisinko elää avioliitossa, missä vain hän voi ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa toiveineen, mutta minun tulisi vain hiljaa tyytyä siihen miten asiat sattuvat olemaan. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta ei se paljoa lohduta, kun teot osoittavat toista. Tietysti hän silloin tällöin on aivan ihana, hellä ja rakastavakin, ja se tästä niin vaikeaa tekeekin. Se puoli hänestä vaan tulee nykyisin esille niin äärimmäisen harvoin
En tiedä miksi tänne kirjoitin, oli vain niin paha olla, että oli pakko purkaa itseään jotenkin.. Kiitos jos joku jaksoi lukea sekavan tekstini.
Toissapäivänä yritin varovasti keskustella siitä, että hän voisi hieman enemmän ottaa minut huomioon päätöksissään, ettei tekisi kaikkia suunnitelmia vain itse; onhan meillä 8 kk ikäinen vauvakin. Hän ei edes kuuntele, vaikka ystävällisesti aloitan. Tuijottaa vain televisiota ja sanoo, että älä valita. Onko valittamista jos haluaa keskustella asioista jotka vaivaavat? Onko valittamista jos haluaa pelastaa suhteen siltä, että ajaudutaan toisistamme erilleen? Meillä ei kohta ole enää mitään yhteistä.. Mieheni ei selvästikään nauti enää siitä, että viettäisi aikaa meidän kanssamme perheenä; aina on oltava töissä, ja jos ei siellä niin kavereiden kanssa jne.
Pahinta on, että riidat ovat alkaneet käydä fyysisiksi. Eilen hermostuin, kun hän ei edes vaivautunut kuuntelemaan, ja sanoi vain "turpa kiinni" kun yritin asiallisesti (huutamatta/syyllistämättä) keskustella! Menetin hermoni, ja läpsäisin häntä kädelle että saisin hänen huomionsa - tiedän, ei ole oikea keino. En vain enää kestänyt sitä välinpitämättömyyttä.
Hän raivostui täysin. Potkaisi minua sohvalta maatessaan (kun kävelin ohi), ja nousi vielä ja löi minua. Ei täydellä voimalla nyrkein, vaan avokämmenellä naamalle, mutta niin että sattui. Pyysin lopettamaan, ja hän tönäisi minut seinää päin. Onneksi vauva oli nukkumassa, ettei tarvinnut tätä nähdä! Tämä on kolmas kerta kun mieheni on minua lyönyt, aina se on tosin alkanut siitä, että ensin yritän saada hänen huomionsa läpsäisemällä kädelle tai yrittämällä hänet saada katsomaan minuun päin.
Eilen aamulla kun kysyin katuuko hän, hän sanoi, ettei ennen kuin minä pyydän anteeksi. Hänellä ei kuulemma ole mitään anteeksipyydettävää ennen minun anteeksipyyntöäni. Rakastan miestäni, mutta hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa pelottavat minua. En enää näe sitä ihmistä, johon rakastuin. Alussa hän oli niin ylihuolehtivainen, kunnioittava ja rakastava - enää pelkkä haamu siitä. :/
Mietin eroa, sillä en halua lapsemme kasvavan tällaisessa kodissa. Toisaalta en haluaisi erota, sillä tiedän miltä tuntuu kasvaa ilman isää. En haluaisi, että lapsemme menettäisi isän jokapäiväisestä elämästään. Lasta hän ei koskaan satuttaisi, vaikkakaan ei kyllä halua hoitaakaan - ainoastaan lepertelee lapselle.
Nyt on niin paha olla, että en enää tiedä mitä tuntea. Jos itse muuttuisin, enkä enää "valittaisi" asioista, eli kertoisi mitä tunnen ja toivon, ehkä meillä menisi ns. hyvin. Mutta silloin joutuisin luopumaan omista unelmistani ja toiveistani parisuhdetta koskien sekä sananvapaudestani avioliitossamme. Jos en enää läpsisi häntä tai koskisi muutenkaan silloin kun hän sanoo, älä koske, ehkä hän ei löisi minua. Mutta ei hän myöskään kuuntelisi koskaan, mitä yritän sanoa. En tiedä jaksaisinko elää avioliitossa, missä vain hän voi ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa toiveineen, mutta minun tulisi vain hiljaa tyytyä siihen miten asiat sattuvat olemaan. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta ei se paljoa lohduta, kun teot osoittavat toista. Tietysti hän silloin tällöin on aivan ihana, hellä ja rakastavakin, ja se tästä niin vaikeaa tekeekin. Se puoli hänestä vaan tulee nykyisin esille niin äärimmäisen harvoin
En tiedä miksi tänne kirjoitin, oli vain niin paha olla, että oli pakko purkaa itseään jotenkin.. Kiitos jos joku jaksoi lukea sekavan tekstini.