Miten selvitä eroamatta?

Olipas typerä kysymys, mutta puran tänne vähän mieltäni.
Olen 22-vuotias nainen ja rv 29 menossa. Nyt alkaa jännittämään ensi syksy. Laskettuaika on syyskuussa. Tuntuu, että nyt vasta tajuan mitä tulee tapahtumaan.
Asun avomieheni kanssa yhdessä, lapsi on toivottu,mutta nyt alkoi pelottamaan miten pärjään hänen kanssaan yksin, silloin kun mies on esimerkiksi keikoilla. Hänellä on bändi ja tänään sitten selvisi, että lasketunajan jälk 4 päivän päästä hänellä on keikkoja viitenä päivänä peräkkäin. :\| Keikkoja ei tähän mennessä ole usein ollut. Pari kuukaudessa,mutta voi olla, että niitä alkaa nyt olemaan enemmän.
Itkuhan siinä tuli. Pelottaa pirusti miten pärjään silloin aluksi pienen vauvan kanssa kaksin,kun kokemusta lapsista ei paljon ole. Esikoista siis odotellaan. Avomies lohdutteli jonkun aikaa kun itkin,mutta pian häneltäkin tuli itku. Hän sanoi, että joutuu eroamaan bändistä. Sitä todellakaan en halua. Bändi on hänelle rakas ja se on hänen juttunsa. Sanoin, että kyllä me jotenkin selvitään. Hän ei todellakaan ole ihminen, joka itkee helposti ja hämmennyin vähän hänen reaktiostaan. Tottakai tilanne jännittää häntäkin.
Emmehän tiedä minkälaista elämä pienen lapsen kanssa voi olla, mutta uskon, että se on raskasta ja parisuhde voi olla helposti koetuksella. Siksi ehkä stressaan vähän turhaakin.Enhän tietenkään voi tietää miten selviämme, joten tuskin sitä kannattaisi stressata niin paljon vielä.
Miten te muut olette selvinneet? Olen kai lukenut liikaa juttuja pienten lasten vanhempien eroista. :headwall:

 

Kyllä te selviätte! Kaikki järjestyy ihan varmasti. Mullakin oli samantapainen tilanne kuin sulla silloin kun odotin esikoistamme. Mies oli sopinut bändin kanssa keikkoja ennen ja jälkeen lasketun ajan. Kyllä se harmitti ja stressasi. Tuntui, että mies yrittää luistaa vastuustaan, eikä käsitä mikä elämänmuutos on edessä! Tuntui, ettei hän riittävästi välitä ja odota perheenlisäystä. Mies taas ajatteli, että nyt ennen lapsen syntymää pitää mahdollisimman paljon keikkailla, koska sitten elämä muuttuu...

No, keikat tulivat ja menivät, esikoinen syntyi viikko lasketun ajan jälkeen (niin kuin ne usein menevätkin ensisynnyttäjällä hieman lasketun ajan jälkeen). Mies keikkaili sen vuoden kohtalaisen paljon, mutta kaikki järjestyi, yllättävän hyvin loppujen lopuksi. Kyllä sitä aikaa omille harrastuksille on löytynyt, paremminkin kuin ajatteli. Tietenkin koko ajankäytön käsite muuttuu lapsen syntymän jälkeen ja omaa ns. vapaata aikaa on huomattavasti vähemmän mutta siihen sopeutuu.

Mä olen kokenut, että meille meidän molempien harrastukset ovat olleet henkireikiä ja tuoneet voimia perhe-elämään. Mies pysyy parempituulisena, kun sillä on myös vastapainoa työlle ja perheelle. Sama pätee tietysti minullakin, vahtivuoroja vaihdetaan kotona ja itsekin pääsee tekemään ihan muita juttuja. Samoin kun säilyttää omat harrastuksensa välttää myös katkeruuden siitä, että tuo toinen vaan aina menee ja minä olen aina kotona.

On muuten kivaa, kun mies on musikaalinen, itse kun en ole sitä lainkaan. Mies joskus soittaa kotona kitaraa ja meidän muksu jammailee tahdissa =)

 

minun mies oli myös paljon poissa kotoa kun esikoinen oli vauva...
Miehen poissa ollessa tapasin muita vauva- kavereita paljon sekä vierailin mummolassa... liikuin aika paljon... En tahtonut jäädä yksin vauvan kanssa neljän seinän sisälle, silloin olisi voinut ruveta ahdistamaan
Kyllä se siitä, päivä kerrallaan.... =)

 

Kiitoksia rohkaisevista vastauksista. Uskonkin, että sitä selviää. Tuli vain semmonen paniikki kun tajusin, että niitä keikkoja tosiaankin alkaa olla enemmän. Mies kun ei mitään sovituille keikoille voi. Hän on allekirjottanut sopimuksen, että jos hän "peruu" jonkun keikan, hän joutuu maksamaan keikkapalkkion summan omasta pussistaan. Harmittavaa kun tiedän ettei hän niihin voi vaikuttaa, silti kiukuspäissäni mökötän niistä hänelle vaikka yhtä paljon tilanne häntä stressaa kuin minuakin. Onneksi kuitenkin asioista on paljon puhuttu ja tieto siitä, että perhe on hänelle tärkein riittää pitkälle. :heart: Ei saa murehtia kaikkea etukäteen.
Jaksamista teillekkin!

 

Neuvoisin ihan reippaasti pyytämään läheisiä (mummut, vaarit, ystävät) auttamaan käytännön asioissa, pyykkäämisessä, ruuanlaitossa jne. Silloin saat aikaa keskittyä uuteen ihanaan tulokkaaseen. Mun vanhemmat asuu naapurissa ja äiti oli synnytyksen jälkeen kuin taivaan lahja, se kantoi meille valmista ruokaa vähän väliä jne. Mies kuin ei oikein kokkaile, mutta hän pesi sitten kyllä pyykit. Ja turha stressi pois, kaiken ei tarvitse kiiltää niin kuin ehkä silloin ennen, sitten on lupa nauttia äitiydestä