Meidän taustoista pähkinänkuoressa sen verran, että tytölläni diagnosoitiin alun alkaen selektiivinen mutismi. Hän oli silloin 6-vuotias. Myöhemmin olen saanut tietää, että varsinkin tytöillä mutismin takana piileskelee aspergerin syndrooma. Meillä oli näin. Vuosikausia käytiin toimintaterapiassa, leikkiterapiassa, taideterapiassa mutta mistään ei ollut apua. Vasta 13-vuotiaana löytyi ensimmäisen kerran apu siitä, että alotettiin masennuslääkitys. Pikkuhiljaa lukot ja solmut alkoivat aueta ja hän alkoi puhumaan. Ensin koulussa muille oppilaille ja pikkuhilaa myös aikuisille. Viimein oli sellainen tilanne, että lääkityksen sai lopettaa. Kunnes tosiaan toissa kesänä joudutiin aloittaa lääkitys uudelleen, masennuksen takia (mikä myös on tyypillinen seuraus mutistiselle/asperger tytölle.)
Kyllä mä ihan koko ajan oon kertonu tytölle, että miksi häntä nyt tutkitaan ja mikä tässä on se ongelma. Meillä vaan tahtoo suurin ongelma olla se, ettei tyttö itse halua myöntää, että hänellä mitään olisi. Ja silti kärsii. Siinä tuli sitten vastaan, että suostui aloittamaan lääkityksen. Eli toisaalta kyllä tietää, ettei ole ns. normaali, mutta toisaalta haluaa sen kieltää.
En tiennytkään, että tyttöjen mutismi voi olla viite aspergerista. Aivan uusi tieto, vaikka olen näistä jutuista tietenkin lukenut. Eipä se sinällään meille kuulukaan, kun tämä meidän on poika. Hiljainen minunkin poika tosin on tuolla ihmisten ilmoilla. Ensimmäisenä kouluvuotenaan hänkään ei puhunut toisille oppilaille ollenkaan. Siis ei todellakaan puhunut heille sanaakaan. Opettajillekin puhui vain, kun sai tehdä sen rauhassa ja kahdenkesken. Nykyään jo puhuu tutussa oppilasryhmässä hyvinkin, mutta tosiaan se ryhmä tulee syksyllä muuttumaan, mikä aiheuttaa selvästi stressiä pojassa itsessään ja tietenkin meissä aikuisissa.
Olen miettinyt juuri tuota, että teinkö virheen, kun en heti kertonut lapselle mistä on kyse. Aluksi kerroin, että selvitellään miksi lapsi ei pystynyt hahmottamaan kuvioita ja hänellä oli suuria vaikeuksia selvitä eskarissa ja ryhmätyöt olivat niin vaikeita (=mahdottomia) jne. Kun se tutkimuksissa rappaaminen kesti ja kesti, selitin, että niillä tutkimuksilla ratkaistaan kouluvalinta jne. Mutta tutkimusten edetessä en missään vaiheessa kertonut diagnoosia, koska yksikään lääkäri, psykologi, terapeutti, ei kukaan koskaan maininnut sitä lapsen läsnäollessa ja ajattelin, että ehkä se ei vaan ollut vielä oikea aika, koska poika oli niin pieni. Pojan kanssa asiat tuntuvat vaativan juuri sen oikean hetken. Jos alan puhumaan tällaisista asioista väärällä hetkellä, poika vaan sulkeutuu ja menee vaikeaksi, eikä tunnu ottavan asiaa vastaan.
Minusta tuntuu jo nyt ennakkoon, että tämä minunkin lapseni on altis masennukselle. Sen näkee tavasta, jolla hän suhtautuu vaikeuksiin. On sellaista sisäistä lannistuneisuutta ja pessimismiä. Mikään itsetunnon pönkkääminen, kehuminen, ja innostaminen ei tunnu auttavan, sanat kimpoavat vain jostain näkymättömästä kilvestä, eivätkä vaikuta häneen. Yritän silti pysyä positiivisena ja auttaa niissä arjen jutuissa, jotta lapsi oppisi ylittämään ensin niitä pieniä esteitä ja vähitellen sitten niitä isompia. Onhan se silti pelottavaa, kun pelkästään normaali, itsenäinen kaupassa asioiminen niine pienine kohteliaisuuksineen, arkisine vuorovaikutustilanteineen tuntuu olevan tuolle pojalle niin kauhean vaikeaa silloinkin, kun seison siinä vieressä.
