Mä en ole onneks pahoinpitelijän kanssa elänyt, mutta "pahan pojan" kanssa kyllä. Sellaisen joka kyllä sitten piti huolen henkisestä väkivallasta, mutta siis joo, paska tyyppi.
Mutta miksi aloin seurustella. Intensiivisyys. Hän oli alkuun niin vahva, osaava (? tai niin luulin) ja ennen kaikkea aivan varma siitä että minä olen hänen elämän nainen. Se selkeä itseluottamus jotenkin vetosi, ja toisaalta sellainen herkkyys, rikkinäisyys?? Eli ei mikään itkupilli, mutta jotain perin kiehtovaa... Eli hyvin klassisesti ihastuin itsevarmuuteen ja omantien kulkemiseen ja koin että toisaalta minä voin toimia hänen "korjaajana".
Jälkikäteen olen miettinyt että ehkä hän kuvasti toisaalta minun puuttuvia puolia. Minulla oli silloin heikko itsetunto ja tuo toisen vahva itsetunto tuntui jotekin sellaiselta että nostin hänet jotenkin ylemmälle tasolla (eli ehkä halusin itsellekin yhtä vahvan itsetunnon). Ja toisaalta se hoivaava puoli... siinäkin jotenkin näen omaa vailinaisuuttani itsenäni. Olisin itse kaivannut ehkä sellaista hoivaa, huolenkatoa, hyvänä pitoa -mitä sitten yritin hänelle antaa.
Voi olla ihan huuhaata, mutta tavallaan näin hänessä itseni, mutta käänteisänä peilikuvana...tai jotain. Mutta mitä näitä juttuja lukee niin toisinaan tuntuu ettei tuo minun eron jälkeinen pohdiskelu ja itsetutkiskelu ihan tuulesta temmattua ole. Minä tuon tajusin ja siksi en enää ole moisiin törmännyt tahi ihastunut.