nyt kolahti

Mä kerron ihan vain omasta halustani seuraavan, en sillä että muidenkin pitäisi pohtia vaan ihan siis haluan vain purkaa itseäni....

Hautasin eilen vaarini ja kirkossa pappi puhui kauniisti. Hän sanoi että aika on kuolla,aika on syntyä..Olisin niin halunnut että vaari näkee lapsenlapsenlapsensa. Hautajaisten jälkeen aloin pohtia elämää yleensä ja tietenkin tämä lapsettomuus tuli mieleen. Yritystä takana on nyt 1v8kk.

Me kaikki lähdemme täältä joskus ja uutta elämää tulee tilallemme. Entäs jos taistelenkin mahdotonta vastaan, siis onko tästä stressaamisesta ja mittailusta,lääkkeistä ja tarkkailusta mitään apua? Jos kohtaloni on odottaa vuosia lasta, minkäs minä sille teen? Jos lapseni on määrätty syntyvän vasta vaikka kolmen vuoden päästä, enhän voi mitenkään vaikuttaa siihen niinkuin en voi kaikkia rakkaitakaan iäisyyksiä täällä pitää...Kaikella on aikansa.

En olisi koskaan uskonut sanovani näin, mutta minä aion ottaa tämän lapsettomuuden vastaan avoimin sylin ja katsoa mitä sillä on annettava minulle, jotainhan tästä täytyy oppia?! olen superkärsimätön ihminen, opetetaankohan tällä odotuksella minulle kärsivällisyyttä?

Aihe on jokaiselle henkilökohtainen ja arka paikka, halusin vain kirjoittaa tuntemuksiani ylös ketään loukkaamatta. Tämän tarkoitus ei ole "laittaa ketään pohtimaan MIKSI?"

Voimia kaikille yrittäjille!

Rakkauvella Maari

 

\

olen superkärsimätön ihminen, opetetaankohan tällä odotuksella minulle kärsivällisyyttä?

mielenkiintoinen ajatus, näinköhän tuossa tosiaan olisi perää, kaikki on mahdollista.. :snotty: :flower:

t. toinen superkärsimätön ihminen.. (yritystä takana nyt 1vuosi)

 

En voi uskoa, että jokin erityinen opetus olisi lapsettomuudella. Miksi sitten useimmat muut eivät sitä opetusta tarvitse, eivät ole täydellisiä. ja esim. paha sairaus ei saisi laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, olen jo nyt kiitollinen niistä oikeista asioista ja muut ovat toisarvoisia. toki nekin hoidetaan.

 

Minäkin olen miettinyt tuota opetuksensaamisjuttua. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tällä lapsettomuudella ole mitään tarkoitusta, mitään, mistä jotain tulisi oppia. Kyse on mielestäni yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta, jota maailmassa riittää.

Telkkarissa tuli hiljattain ohjelma, jossa haastateltiin pappeja. Siinä pohdittiin, miten pappi pystyy tekemään työnsä eli auttamaan muita silloin, kun omalle kohdalle sattuu jotain todella hirveää (esim. vaimon itsemurha, oman vauvan kätkytkuolema). Siinä (muistaakseni tämän kuolleen vauvan äiti) eräs pappi oli päätynyt siihen, että kellään ei pitäisi olla sellaista egoa, että kuvittelisi, että joku toinen ihminen laitettaisiin kärsimään tai jopa kuolemaan tämän ihmisen henkisen kasvun hyväksi. Tämä näkökulma toi itselleni ahaa-elämyksen ja paljon lohtua. Ja huom! tällä en nyt tarkoita, että sinulla, alkuperäinen, olisi jotenkin ylisuuri ego. Minua tuo kuitenkin lohdutti. Itse en usko kohtaloon, siis siihen, että jotain olisi ennalta määrätty.

 

Se vielä tuli mieleen, että eihän siinä mitään vikaa ole, jos joku ihminen kokee jotain oppineensa jostain koettelemuksesta. Minä henkilökohtaisesti vain olen ajatellut, että en halua piinata itseäni miettimällä päätäni puhki etukäteen, että mikähän se opetus tässäkin on. Jälkikäteen sitä joko huomaa kärsineensä ja oppineensa jotain jostain. Tai sitten on pelkästään kärsinyt, eikä se merkitse, että olisi jotenkin tyhmempi. Minä voisin tämän liki kolmen vuoden aikana sanoa oppineeni arvostamaan enemmän ihanaa miestäni, joka on minua tässä tukenut. Arvostan nyt enemmän parisuhdettamme, joka on tästä vain vahvistunut, kun se joitakin ihmisiä on etäännyttänyt toisistaan.

 

Hei Maari. Olen sinun kanssasi pitkälle samaa mieltä. Vauvaa olemme toivoneet 1v3kk. ja paljon olen pohtinut kaikenlaista tämän aikana. Olen tässä ajassa kasvanut ihmisenä todella paljon ja uskonkin, että minun on käytävä tietyt käsittelemättämät asiat lävitse ennen kuin meille suodaan lapsi. Uskon, että kaikki ajallaan. Toki välillä painaa ahdistus ja sietämätön paha olo, mutta yritän elää niin etten katkeroituisi vaan voisin nähdä lapsettomuuden avarakatseisesti. Toki jos vielä vuosia joudun lasta odottamaan, voi katkeruus tulla päällimmäiseksi, mutta toivon ettei niin käy. Jos oisin raskautunut helposti, olisi kohdallani moni asia jäänyt käymättä läpi. Hassua sanoa, mutta minun kohdallani tässä lapsettomuudessa on ollut myös positiivisia puolia. Uskon kuitenkin vahvasti, että vielä meille oma lapsi suodaan. Voimia sinulle Maari suruusi ja toivoa lapsettomuuteen.

 

\

Minäkin olen miettinyt tuota opetuksensaamisjuttua. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tällä lapsettomuudella ole mitään tarkoitusta, mitään, mistä jotain tulisi oppia. Kyse on mielestäni yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta, jota maailmassa riittää.

Telkkarissa tuli hiljattain ohjelma, jossa haastateltiin pappeja. Siinä pohdittiin, miten pappi pystyy tekemään työnsä eli auttamaan muita silloin, kun omalle kohdalle sattuu jotain todella hirveää (esim. vaimon itsemurha, oman vauvan kätkytkuolema). Siinä (muistaakseni tämän kuolleen vauvan äiti) eräs pappi oli päätynyt siihen, että kellään ei pitäisi olla sellaista egoa, että kuvittelisi, että joku toinen ihminen laitettaisiin kärsimään tai jopa kuolemaan tämän ihmisen henkisen kasvun hyväksi. Tämä näkökulma toi itselleni ahaa-elämyksen ja paljon lohtua. Ja huom! tällä en nyt tarkoita, että sinulla, alkuperäinen, olisi jotenkin ylisuuri ego. Minua tuo kuitenkin lohdutti. Itse en usko kohtaloon, siis siihen, että jotain olisi ennalta määrätty.

? Vaarini kuolemalla ja lapsettomuudella ei ole mitään yhteistä kuin suru..en ymmärtänyt tuota ylisuuri ego kommenttia- nuo ovat kaksi täysin erillistä asiaa. Toinen vain toi toisen mieleeni. ??? :x

 

maari siis tuon edellisen tekstin takana. Mukavaa kun olette jakaneet mielipiteitänne kanssani!

 

Heip Maari!

Niin en tarkoittanutkaan rinnastaa vaarisi kuolemaa lapsettomuuteen. Jos sulla suru vaarin kuolemasta toi myös lapsettomuussurun esiin, niin mulla myös nämä (toiset) kaksi asiaa yhdistyivät.

Luin uudestaan tuon kirjoitukseni eikä noiden kahden kappaleen yhteys välttämättä yhdisty kuin omassa päässäni ;-) Tuo papin kommentti siinä ohjelmassa kolahti siksi, että tuo hänen toipumisensa läheisen kuoleman kokemuksesta toi mieleeni keskenmenon aiheuttaman surun (vaikka läheisen menetys on tietenkin 100x suurempi) käsittelemisen. Että jos minun raskauteni epäonnistuu ja jotain siis kuolee sisälläni, sitä elämää ei ole uhrattu sen takia, että minun elämäni tulisi jotenkin ylevämmäksi tai minusta tulisi henkisesti "suurempi" ihminen. Että niin tärkeä en ole, että jonkun toisen olennon pitäisi kuolla. Siispä minulla ei ole sellaista vastuun taakkaa, että kun kerran jotain on puolestani kuollut, minun pitäisi hurjasti kasvaa ihmisenä. Pystyn siis antamaan itselleni vapauden surra ilman velvoitteita tulla vahvemmaksi. Anyway, tämä lohdutti minua. Selostinkohan asian tässä vielä sekavammin...

 

Minua ainakin mietitytti kovasti hoitojen aikana, että miksi meille ei voi tulla lasta ja miksi joudumme kärsimään tällä tavalla. Olenko tehnyt jotain pahaa ansaitakseni tämän jne. Kuitenkin otin lääketieteen avosylin vastaan ja katsoin mitä sillä on meille annettavana. Niin kauan kun on toivoa niin kaikkemme yritämme. Pettymys seurasi toistaan ja vuodet viuhui ohitse. Olin turta kaikesta. Tyhmiä kysymyksiä tutuilta ja joskus vielä tyhmempiä vastauksia minulta. Kuitenkin toivonkipinä oli olemassa ja kannatti uskoa lääketieteen voimaan. Saimme kauan(7v) kaivatun lapsen. Lapsensaannin jälkeen tuli toinen vaikea vaihe eteen. Onko minulla oikeus valittaa? Jos lapsi nukkui huonosti, olin väsynyt tms., niin saanko valittaa kun olen saanut lapsen hoidoilla? Tuli huono omatunto. Miksi valitan kun tätähän minä halusin. Kuitenkin muistin ne tunteet, joita valitus/tunteiden purkaminen minussa herätti kun muut valittivat kaikesta ennen kun minulla oli lasta. Ajattelin, että voi kun saisin kokea äitiyden niin en kyllä koskaan valittaisi ja toisin kävi. Olenkin päätynyt siihen tulokseen, että kaikki tunteet ovat sallittuja tässä maailmassa, mutta teot eivät.

 

yhdyn carnevalgirlin juttuun...ihan samanlailla oon pohtinu näitä juttuja ja tuntenu syyllisyyttä omista tuntemuksistani lapsen saatuani

 

\

yhdyn carnevalgirlin juttuun...ihan samanlailla oon pohtinu näitä juttuja ja tuntenu syyllisyyttä omista tuntemuksistani lapsen saatuani

Samaa myös täällä. Ja kyllä lähipiiristäkin olen kuullut saman kommentin (tosin maustettuna sillä että koska halusin lapsen...).Keskimäärin en paljoa koe valittavani, ja aina mielessä se, että tämä lapsi on ihaninta ja kuinka kiitollinen saa olla. Ja "helppo" tapaus onkin ollut.


Toisaalta tuntuu että itse osaa olla kiitollinen ja arvostaa juuri sitä mitä elämässä hyvin. Paljon on saanut kun on terve lapsi, katto päänpäällä ja kykenee itse elättämään lapsensa.Toki parantamisen varaa on ja siihen pyrinkin. Mutta ne joilla kovin täydelliseltä tuntuvaa elämää ja jotka helpolla lapsensa saaneet tuntuvat valittavan aivan toissijaisista asioista.

Lapsettomuus on sen verran kova koulu. toki helpommin lapsensa saaneet varmasti arvostavta lastaan samalla tavalla. Mutta kyllä sitä edelleen mieltää itsensä lapsettomien ryhmään.